Ladataan...

Aika aiheena on näköjään pinnalla muuallakin kuin konferensseissa. Lauantain Helsingin Sanomissa oli Susanne Salmen kirjoittama Niskalenkki aikapulasta -juttu, ja Unelmaduunarit-podcastissakin käsiteltiin viime viikolla aikaa, kiirettä ja arjen järjestämistä.

Erilaiset ajanhallintavinkit ovat tietysti usein hyödyllisiä. Ehkä isoin asia joka minua näissä aikaa, ruuhkavuosia ja kiirettä käsittelevissä aiheissa kuitenkin mietityttää on se miten pitkiin työpäiviin usein suhtaudutaan joko itsestäänselvyytenä tai sitten jonakin sellaisena, mitä ihminen pystyy itse säätelemään. Että pitää vain karsia ja olla tehokkaampi ja jättää hommia pois, ja a vot arkeen tulee lisää aikaa. Tämä toki pitää paikkansa tietyissä tilanteissa, mutta todellisuus on kyllä paljon monimutkaisempi. Esimerkiksi sellainen seikka kuin raha tai työnantaja saattaa hyvinkin määrittää paljonko niitä töitä tehdään ja kauanko siellä töissä ollaan. Monilla on myös selkeä työaika, joka (tutkimustenkin mukaan) joustaa yleensä ainoastaan ylityön puolelle, ei alityöksi. Työmatkat voivat olla pitkät. (TE-toimiston ohjeiden mukaan vasta yli kolmen tunnin päivittäinen työmatka on liian pitkä, muutoin työpaikka on otettava vastaan. Siinä voi miettiä että jos päivä on kahdeksan tuntia ja työmatka esimerkiksi 2,5 tuntia niin kuinka pitkiä ovat lasten hoitopäivät, ja millä ajalla hoidetaan se ”muu elämä”.)

Ja sitten vielä se vähän isompi asia: Meidän koko työelämä ja käsityksemme siitä miten työtä tehdään rakentuu pitkälti sille oletukselle, että joku muu hoitaa kodin ja lapset ja kaikki arkiset velvollisuudet. Suomessahan ”kotiäitiyhteiskuntaa” ei edes ole historiallisesti ollut samassa mittakaavassa kuin monessa muussa maassa, koska olimme niin pitkään maatalousyhteiskunta, ja kaupungistumisen myötä naiset lähtivät miesten lailla kaupunkeihin töihin. Tämä oletus jostakusta joka hoitaa kotiasiat on kuitenkin sisäänrakennettuna työn tekemisen käytäntöihin. Sen seurauksena työ ja perhe ovat loputtomassa hankauksessa, ja arki vaikeaa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että mitä ylemmäs organisaatioiden (vaikkapa yliopiston) hierarkiassa mennään, sitä harvemmilla naisilla on lapsia. Miehille sen sijaan lasten saaminen ei ole este uran etenemiselle, pikemminkin myönteinen asia.

Jos minulta kysytään niin paras ratkaisu ruuhkavuosien aikapulaan ja kiireeseen olisi työajan lyhentäminen. Ja ei siis niin että naiset tekevät lyhennettyä työpäivää pienemmällä palkalla, vaan niin että me kaikki teemme lyhyempää työpäivää. Harmillisesti nykyinen poliittinen ilmapiiri ei oikein suosi näitä ajatuksia.. (Mutta työajan lyhentäminenhän on aikoinaan ollut työväenliikkeen keskeinen tavoite ja siinä on myös onnistuttu, joten sikäli ei ole kyse mistään utopiasta.)

Unelmaduunarit-podcastissa näitä aiheita käsitellään enemmänkin sieltä perinteisen työelämän ulkopuolelta tai vaihtoehdoista käsin. Hesarin jutussa sen sijaan oli tavanomaisempi ote, ja siksi ajattelin vielä kirjoittaa siitä vähäsen.

Jutussa haastateltu perheenäiti kertoo, että tietyistä asioista ei tingitä: kummankin puolison liikuntaharrastuksille on löydettävä aikaa. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan kuitenkin myös, että lapsen saapumisen myötä kuntosalilla käyminen on vaihtunut kotona treenaamiseen, sillä ”vartin jumppa lapsen kanssa on parempi kuin ei mitään”.  Ja mikäli ymmärsin oikein, niin tämä on nimenomaan jotakin minkä lapsen äiti on hoksannut, siinä missä puoliso käy edelleen treeneissään.

Toisten elämästä on vaikea yhden lehtijutun perusteella mennä sanomaan mitään, mutta yleisesti ottaen arvelisin että treeneissä käyminen on monille vanhemmille aika iso henkireikä. Urheilu on kivaa tietysti, mutta melkein vielä tärkeämpää ainakin minulle on olla hetken aikaa yksin, ilman mitään vaatimuksia tai odotuksia keneltäkään, ja ilman mitään muuta tekemistä kuin treenaaminen. Tästä näkökulmasta kotona lapsen kanssa tehty jumppa on ihan eri kuin kuntosalilla käyminen. Jollain lailla tuo pieni pätkä lehtijutusta kuvaakin mielestäni sitä miten ihmiset – ja eritoten naiset – arjessa ihan huomaamattaankin (toki myös tietoisesti) joustavat ja tekevät kompromisseja omien tarpeiden ja toiveiden suhteen, nimenomaan siksi että aika loppuu kesken. Eikä siinä mitään, kompromisseja on pakko tehdä, mutta hieman huolestuttavaa on, jos niiden tekeminen nostetaan ikään kuin esimerkiksi hyvästä ajanhallinnasta.

Toinen outo kohta jutussa on lopussa esitetty ajatus siitä, että ”jokaisella meistä on hukka-aikaa”, ja ”toisinaan kiire on myös asenneasia”. Kiireestä siis voi päästä eroon kun lakkaa käyttämästä aikaansa ”turhiin asioihin”, kuten Netflixiin. Tähän haluaisin vain huomauttaa, että hukka-aika on tarpeellista ja tärkeää. Ei kukaan jaksa olla koko ajan tehokas ja rationaalinen, eikä se kai ole tämän elämän pointtikaan? On todella kreisiä ajatella, että arjessa ei saisi olla ”tyhjäkäyntiä”, sohvalla makoilua tai haahuilua. (Oikeasti vain loukkaannuin, koska joku kehtaa väittää minun Netflix-aikaani turhaksi!)

Jutun pointti tiivistettynä: Odottelen sitä hetkeä kun kiireestä aletaan puhua asennekysymyksen sijaan poliittisena ja sukupuolittuneena kysymyksenä.

 

Ps. Kirjavinkki: Viime aikoina olen taas lueskellut Eeva Jokisen kirjaa Aikuisten arki. Sitä suosittelen ihan kaikille joita kiinnostaa kiireen, ajan ja arjen pohtiminen sekä oman elämän että yhteiskunnallisena kysymyksenä.