Ladataan...

Uudessa The New Normal of Working Lives -kirjassa on luku, joka käsittelee australialaisia design-käsityöläisiä. En ole varma mikä olisi hyvä suomennos design-maker -termille, mutta kyseessä ovat siis kotona töitä tekevät itsensä työllistäjät, jotka myyvät netin kautta tekemiään design-tuotteita, esimerkiksi huiveja tai koruja. Luvun ovat kirjoittaneet Susan Luckman ja Jane Andrew, ja heidän tutkimuksensa pohjaa laajaan haastatteluaineistoon (yli 100 haastattelua).

Luckmanin ja Andrewin tutkimuksessa on omasta näkökulmastani paljonkin kiinnostavaa, mutta erityisesti jäin miettimään erästä heidän esittämäänsä taulukkoa, joka perustuu 59 pidempään alalla toimineen käsityöläisen haastatteluihin. Taulukosta ilmenee, että näistä itsensä työllistäjistä lähes 30 sai haastattelun aikaan taloudellista tukea puolisolta tai perheeltä. Viisi haastatelluista oli vastannut että ei saa tukea, ja 25 osalta tietoa ei ollut. Toisin sanoen yli puolet näistä haastatelluista sai tukea joko puolisoltaan tai perheeltään.

Perhebloggaajien tapaan myös australialaisista käsityöläisyrittäjistä ylivoimaisesti suurin osa on naisia, jotka työskentelevät kotonaan, ja joiden työn nettiteknologiat tekevät mahdolliseksi.

Omissa bloggaajien haastatteluissani en ole suoraan kysynyt, millaisia taloudellisia riippuvuussuhteita kenenkin elämässä on (ehkä olisi pitänyt). Selvää on kuitenkin, että esimerkiksi hoitovapaalla blogista lisätuloja saava bloggaaja ei välttämättä tulisi toimeen ilman perheen toisen aikuisen tukea. Usein on varmaan joka tapauksessa niin, että äidin jäädessä kotiin lapsen tai lasten kanssa perheen isä kantaa isomman taloudellisen vastuun. (Ja päinvastoin, mikäli isä on se joka jää kotiin.) Osalla haastatelluista on puolestaan ”päivätyö”, jolloin blogista saa ylimääräistä tuloa palkan päälle. Kenenkään bloggaajan blogi ei ole varmaankaan perustamispäivästään lähtien tuottanut toimeentuloa, joten aluksi tulojen on täytynyt tulla muualta - ja monille blogi on yksi osa paletista, jossa on erilaisia media-alan silpputöitä.

Käsityöläisistä lukiessani mieleeni muistui taannoinen Visual Diary -blogin postaus #Girlboss vai #miehenelättämä, jossa palautellaan maanpinnalle aika ajoin melko huimissa sfääreissä liitelevää girlboss-puhetta ja muistutetaan, että unelmien tavoitteluun usein tarvitaan taloudellista tukea muodossa tai toisessa. Tässä mielessä Luckmanin ja Andrewin huomio siitä, että yli puolet haastatelluista designer-käsityöläisistä on riippuvaisia jonkun toisen taloudellisesta tuesta tuo konkreettisesti näkyviin itsensä työllistämisen ja luovan yrittämisen toisen puolen, oli se sitten #miehenelättämä tai #pappabetalar. Tämä on minusta tärkeää muistaa ja huomata, etenkin kun puhutaan aloista joilla ylivoimaisesti suurin osa on naisia. Onko Girlboss-unelman ja naisten mikroyrittäjyyden taustalla väijymässä kuitenkin sama vanha sukupuolijärjestys, jossa miehille kasautuu taloudellinen valta? Millainen merkitys toimeentulolla ylipäätään on silloin, kun työtä tehdään ”oikean työn” ja harrastamisen välimaastossa? Ovatko yrittäjyyteen ja itsensä työllistämiseen liittyvät ihanteet ylipäätään realistisia, ja keille ne ovat avoimia?

 

Ps. Osittain sama keskustelu liittyy ikävä kyllä myös tutkimusmaailmaan. On huomattavasti helpompi pärjäillä pätkärahoituksen, työttömyysjaksojen ja pienten apurahojen kanssa, jos puolisolla on vakaa ja riittävä toimeentulo. Ja toisaalta tällainen asetelma ruokkii sellaisia taloudellisia valtasuhteita ja jännitteitä, joista ei välttämättä seuraa mitään hyvää.

 

Ladataan...

Kuuntelin tänään Unelmaduunarit-podcastin uutta jaksoa, jossa tulevaisuustutkija Ilkka Halava puhuu työelämän tulevaisuudesta Satu Rämön ja Hanne Valtarin kanssa. Työtä ja työelämää pähkäilevänä tutkijana tietysti kiinnostaa kovasti, että mitä Halava aiheesta miettii. Podcast-keskustelussa hän maalailee aika isoja visioita ja varmasti tahallisesti provosoikin, esimerkiksi todetessaan, että ”meistä kukaan ei jää eläkkeelle” (emmekö kuitenkin itse vaikuta siihen, mitä eläkkeiden suhteen tapahtuu?). Samoin Halava on sitä mieltä, että nyt alkava 20 vuoden ajanjakso on jopa ihmiskunnan jännittävin – ja tottahan tuo, mutta ainakin itseäni jännittää työelämän kysymyksiä enemmän se että saadaanko ilmastonmuutosta kuriin ennen kuin on ihan liian myöhäistä. Tästä voi päätellä että oma suhtautumiseni tulevaisuuteen – myös työn ja työelämän tulevaisuuteen – on hieman pessimistisempi kuin Halavalla. On kuitenkin aina virkistävää, että joku vetelee isoja linjoja eikä pelkää heitellä räväköitä näkemyksiä.

Työelämäntutkimuksessa ja sosiologisessa työn tutkimuksessa tuntuu olevan meneillään loputon keskustelu siitä, onko työ uutta, onko se muuttunut ja jos on, niin onko muutos hyvään vai huonompaan suuntaan. Olen itse taipuvainen tasapainoilemaan tylsästi näiden argumenttien keskivaiheilla: muutosta on, mutta on myös paljon samaa. Bloggaaminen esimerkiksi on selkeästi uusi työ ja siinä on paljon kiinnostavia uusia piirteitä, mutta toisaalta naiset ovat jo satoja vuosia sitten tehneet lasten hoidon lomassa kotona pieniä ”itsensä työllistäjän” hommia, esimerkiksi ompelutöitä tai pyykkäystä, joten tässä mielessä äitiysbloggaamisessa on myös jotakin vanhaa. Työelämässä uusi ja vanha menevät limittäin ja lomittain, mutta se ei tarkoita sitä etteikö merkittäviä muutoksia olisi tapahtumassa tai tapahtunut.

Yksi näistä muutoksista on se, että yhä isompi osa työntekijöistä on itsensä työllistäjiä ja yrittäjiä. Näin Halava podcastissa toteaa. Samanlainen viesti välittyy esimerkiksi Veera Nuutisen toimittamasta Uusi työväki -kirjasta, jonka johdannossa Nuutinen myös väittää, että ay-liike on jäänyt jälkeen uusista työn teettämisen tavoista. Myös Halava mainitsee ammattijärjestöjen tarpeen uudistua. Nuutinen kirjoittaa, että tulevaisuudessa työtä tekevien poliittiset liikkeet saattavat olla erinäköisiä, mutta tarve työväenliikkeelle ei ole hävinnyt. Kysymys poliittisuudesta ja ehkä laajemmin ajatellen valtasuhteista onkin se, mitä jäin tämänkertaisen Unelmaduunarit-jakson jälkeen miettimään. Itse kuitenkin näen, että työ ja toimeentulo eivät ole ainoastaan arvontuotannon vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiä. Halavakin korostaa sitä, miten me ihmiset itse pystymme muuttamaan tulevaisuutta, ja että yhteistekeminen on se millä on väliä. Tulevaisuuden kehityskulut eivät siis ole kiveen hakattuja. Samalla kun mietitään esimerkiksi työn hintaa, pitäisi miettiä myös sitä, miten varmistetaan toimeentulo myös niille, joille ei riitä töitä tai joiden työstä ei enää saa asiallista palkkaa. Työelämän valtasuhteet eivät työn muutoksen mukana välttämättä itsestään häviä tai murru, vaan niitä pitää tietoisesti pyrkiä muuttamaan.