Ladataan...

Sukupuolentutkimuksen päivillä oli kaikenlaista kiinnostavaa, mutta ehkä eniten mieleen jäi keskustelu feminismin sukupolvista. Siinä historiantutkijat sekä nuoremman ja vanhemman polven feministit keskustelivat omista kokemuksistaan, suhteista eri aikakausien välillä ja eri aikojen feminismeistä. Keskustelussa tuli esiin se, että vastaavia paikkoja dialogille ”uudemman” ja ”vanhemman” välillä on tosi vähän, ja se on oikeastaan aika outoa. Tämä liittyy minusta suoraan siihen että feminismin (erityisesti ehkä akateemisen feminismin) suhde menneisyyteen on ongelmallinen. Tätäkin keskustelussa vähän puitiin, ja samoja juttuja olen itsekin miettinyt.

Feminismin sisällä rakentuu helposti sellaisia ”yleisiä tietoja”, joiden mukaan aiempien vuosikymmenten feminismi on ollut jollain tavalla peruuttamattoman väärää. Joitakin vuosia sitten menneiden aikojen pahin oletettu ongelma oli se että silloin oltiin essentialistisia (oletettiin jokin perimmäinen biologiaan pohjaava ”naisen olemus”), nyt varmaankin se että silloin ei oltu intersektionaalisia eli ei huomioitu sukupuolen lisäksi muita eroja tai valtasuhteita. Nämä kritiikit toki pitävät osittain paikkansa, ja tutkimus, teoria ja aktivismi ovat tietyissä asioissa menneet suurin harppauksin eteenpäin. Silti on ongelmallista, jos perehtymättä oletetaan, että kaikki aiemmin tehty oli jollakin tavalla väärää ja siksi täysin arvotonta muutoin kuin jossakin abstraktissa tienraivaajien merkityksessä. Esimerkiksi 70- ja 80-lukujen feministien teoriat sukupuolesta eivät ole ollenkaan niin essentialistisia kuin usein kuulee väitettävän.

Jotkin tärkeät tutkimukselliset teemat tai näkökulmat nousevat joinakin aikoina, häviävät sitten näkyvistä ja ilmestyvät jälleen vaikuttaen tuoreilta. Esimerkiksi luokkatutkimus ja kysymys sukupuolen ja luokan suhteesta oli voimissaan 70- ja 80-luvuilla ja vaikutti 90-luvulla vanhentuneelta ja epäkiinnostavalta, mutta nyt se on taas mitä ajankohtaisinta. Samoin silloin kun aloin tehdä väitöskirjaani kymmenisen vuotta sitten en löytänyt 2000-luvun feministisestä keskustelusta juuri mitään näkemyksiä kapitalismista ja sen suhteesta sukupuoleen. Nyt talouskriisin jälkeen kapitalismi on taas äärimmäisen kiinnostava ja tärkeänä pidetty aihe tutkimuksessa.

Itse ajattelen, että menneiden sukupolvien feministisellä tutkimuksella (ja myös tuolloisten feministien kokemuksilla!) on paljon annettavaa edelleen, heikkouksineen kaikkineen. Sekin mitä teemme nyt näyttää varmasti parin vuosikymmenen jälkeen huomattavan puutteelliselta ja vanhanaikaiselta, mutta ei se poista tekemistemme arvoa. Olkoon tämä nyt siis hyvä muistutus itselleni siitä, että kiehtovien uutuuskirjojen tilailun sijaan voisi välillä mönkiä kirjaston hyllyjen väliin etsimään niitä vähemmän hienoilla kansilla ja vähemmän seksikkäillä otsikoilla varustettuja kellastuneita teoksia.

Ps. Näistä aiheista on kirjoittanut erinomaisen kirjan Clare Hemmings – hän käsittelee tutkimuksessaan Why Stories Matter feminismin sukupolvia ja erityisesti feminismistä kerrottuja kertomuksia myös mm. siltä kantilta, että ”nykyfeminismiin” kohdistuu yhtä lailla vastaavanlaisia outoja ja virheellisiä käsityksiä (niiden vanhemman polven feministien taholta). Pohjimmiltaan kyse on kai (minun nähdäkseni) siitä, että koko jyrkkien erontekojen rakentaminen nykyisen ja entisen välille on monella tapaa vahingollista.