Ladataan...

Aika aiheena on näköjään pinnalla muuallakin kuin konferensseissa. Lauantain Helsingin Sanomissa oli Susanne Salmen kirjoittama Niskalenkki aikapulasta -juttu, ja Unelmaduunarit-podcastissakin käsiteltiin viime viikolla aikaa, kiirettä ja arjen järjestämistä.

Erilaiset ajanhallintavinkit ovat tietysti usein hyödyllisiä. Ehkä isoin asia joka minua näissä aikaa, ruuhkavuosia ja kiirettä käsittelevissä aiheissa kuitenkin mietityttää on se miten pitkiin työpäiviin usein suhtaudutaan joko itsestäänselvyytenä tai sitten jonakin sellaisena, mitä ihminen pystyy itse säätelemään. Että pitää vain karsia ja olla tehokkaampi ja jättää hommia pois, ja a vot arkeen tulee lisää aikaa. Tämä toki pitää paikkansa tietyissä tilanteissa, mutta todellisuus on kyllä paljon monimutkaisempi. Esimerkiksi sellainen seikka kuin raha tai työnantaja saattaa hyvinkin määrittää paljonko niitä töitä tehdään ja kauanko siellä töissä ollaan. Monilla on myös selkeä työaika, joka (tutkimustenkin mukaan) joustaa yleensä ainoastaan ylityön puolelle, ei alityöksi. Työmatkat voivat olla pitkät. (TE-toimiston ohjeiden mukaan vasta yli kolmen tunnin päivittäinen työmatka on liian pitkä, muutoin työpaikka on otettava vastaan. Siinä voi miettiä että jos päivä on kahdeksan tuntia ja työmatka esimerkiksi 2,5 tuntia niin kuinka pitkiä ovat lasten hoitopäivät, ja millä ajalla hoidetaan se ”muu elämä”.)

Ja sitten vielä se vähän isompi asia: Meidän koko työelämä ja käsityksemme siitä miten työtä tehdään rakentuu pitkälti sille oletukselle, että joku muu hoitaa kodin ja lapset ja kaikki arkiset velvollisuudet. Suomessahan ”kotiäitiyhteiskuntaa” ei edes ole historiallisesti ollut samassa mittakaavassa kuin monessa muussa maassa, koska olimme niin pitkään maatalousyhteiskunta, ja kaupungistumisen myötä naiset lähtivät miesten lailla kaupunkeihin töihin. Tämä oletus jostakusta joka hoitaa kotiasiat on kuitenkin sisäänrakennettuna työn tekemisen käytäntöihin. Sen seurauksena työ ja perhe ovat loputtomassa hankauksessa, ja arki vaikeaa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että mitä ylemmäs organisaatioiden (vaikkapa yliopiston) hierarkiassa mennään, sitä harvemmilla naisilla on lapsia. Miehille sen sijaan lasten saaminen ei ole este uran etenemiselle, pikemminkin myönteinen asia.

Jos minulta kysytään niin paras ratkaisu ruuhkavuosien aikapulaan ja kiireeseen olisi työajan lyhentäminen. Ja ei siis niin että naiset tekevät lyhennettyä työpäivää pienemmällä palkalla, vaan niin että me kaikki teemme lyhyempää työpäivää. Harmillisesti nykyinen poliittinen ilmapiiri ei oikein suosi näitä ajatuksia.. (Mutta työajan lyhentäminenhän on aikoinaan ollut työväenliikkeen keskeinen tavoite ja siinä on myös onnistuttu, joten sikäli ei ole kyse mistään utopiasta.)

Unelmaduunarit-podcastissa näitä aiheita käsitellään enemmänkin sieltä perinteisen työelämän ulkopuolelta tai vaihtoehdoista käsin. Hesarin jutussa sen sijaan oli tavanomaisempi ote, ja siksi ajattelin vielä kirjoittaa siitä vähäsen.

Jutussa haastateltu perheenäiti kertoo, että tietyistä asioista ei tingitä: kummankin puolison liikuntaharrastuksille on löydettävä aikaa. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan kuitenkin myös, että lapsen saapumisen myötä kuntosalilla käyminen on vaihtunut kotona treenaamiseen, sillä ”vartin jumppa lapsen kanssa on parempi kuin ei mitään”.  Ja mikäli ymmärsin oikein, niin tämä on nimenomaan jotakin minkä lapsen äiti on hoksannut, siinä missä puoliso käy edelleen treeneissään.

Toisten elämästä on vaikea yhden lehtijutun perusteella mennä sanomaan mitään, mutta yleisesti ottaen arvelisin että treeneissä käyminen on monille vanhemmille aika iso henkireikä. Urheilu on kivaa tietysti, mutta melkein vielä tärkeämpää ainakin minulle on olla hetken aikaa yksin, ilman mitään vaatimuksia tai odotuksia keneltäkään, ja ilman mitään muuta tekemistä kuin treenaaminen. Tästä näkökulmasta kotona lapsen kanssa tehty jumppa on ihan eri kuin kuntosalilla käyminen. Jollain lailla tuo pieni pätkä lehtijutusta kuvaakin mielestäni sitä miten ihmiset – ja eritoten naiset – arjessa ihan huomaamattaankin (toki myös tietoisesti) joustavat ja tekevät kompromisseja omien tarpeiden ja toiveiden suhteen, nimenomaan siksi että aika loppuu kesken. Eikä siinä mitään, kompromisseja on pakko tehdä, mutta hieman huolestuttavaa on, jos niiden tekeminen nostetaan ikään kuin esimerkiksi hyvästä ajanhallinnasta.

Toinen outo kohta jutussa on lopussa esitetty ajatus siitä, että ”jokaisella meistä on hukka-aikaa”, ja ”toisinaan kiire on myös asenneasia”. Kiireestä siis voi päästä eroon kun lakkaa käyttämästä aikaansa ”turhiin asioihin”, kuten Netflixiin. Tähän haluaisin vain huomauttaa, että hukka-aika on tarpeellista ja tärkeää. Ei kukaan jaksa olla koko ajan tehokas ja rationaalinen, eikä se kai ole tämän elämän pointtikaan? On todella kreisiä ajatella, että arjessa ei saisi olla ”tyhjäkäyntiä”, sohvalla makoilua tai haahuilua. (Oikeasti vain loukkaannuin, koska joku kehtaa väittää minun Netflix-aikaani turhaksi!)

Jutun pointti tiivistettynä: Odottelen sitä hetkeä kun kiireestä aletaan puhua asennekysymyksen sijaan poliittisena ja sukupuolittuneena kysymyksenä.

 

Ps. Kirjavinkki: Viime aikoina olen taas lueskellut Eeva Jokisen kirjaa Aikuisten arki. Sitä suosittelen ihan kaikille joita kiinnostaa kiireen, ajan ja arjen pohtiminen sekä oman elämän että yhteiskunnallisena kysymyksenä. 

Ladataan...

Luin jokin aika sitten Helsingin Sanomista jutun lasten kenkien ostamisesta. Jutussa neuvottiin yksityiskohtaisesti, millaiset kenkien tulisi olla ja mistä niitä kannattaa ostaa. Jutun ja haastatellun asiantuntijan tarkoitus oli tietysti mitä parhain: lasten täytyy saada kulkea sopivankokoisissa kengissä. Itsekin tietysti luin jutun innokkaasti ja pohdiskelin, ovatko lapsemme kengät hyviä vai huonoja. Samaan aikaan minussa heräsi kuitenkin jokin aluksi määrittelemätön ärtymys.

Ärtymykseni liittyi jollakin tavalla jutussa mainittuun 12 millimetrin kasvu- ja askellusvaraan, ja siihen että myös päkiän leveys pitäisi kenkiä ostaessa mitata. Ja sitten siihen että jalkoja ei saisi mittailla aamulla vaan ne pitäisi mitata illalla. Ja vielä siihenkin että kenkään pitäisi työntää paperirulla, jonka ryttyyntymisestä voi päätellä onko kenkä liian pieni vai sopiva. Jollakin lailla kaikki tämä mittaaminen ja huolehtiminen alkoi tuntua hieman neuroottiselta ja ennen kaikkea mahdottomalta ajatukselta, kun sen yhdistää arkeen jossa kaksivuotias vastustaa lähtökohtaisesti kaikkea ja jossa hänelle pitää hankkia uudet kengät parin kuukauden välein, eikä rahaa ole käytettävissä loputtomasti. Siinä ei aina ehdi millimetrejä miettiä, vaikka tietysti pitäisi.

Myöhemmin kenkäjuttua pohtiessani yhdistin oman ärtymykseni vanhemmuuden vaatimuksiin ja siihen mitä monet tutkijat, esimerkiksi Ella Sihvonen täällä, ovat kirjoittaneet intensiivisestä vanhemmuudesta. Kenkien mittaamisohjeet ovat esimerkki siitä, kuinka vanhemmuudesta on tullut asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä kuten Sihvonen kirjoittaa. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että jokaiseen lapseen ja vanhemmuuteen liittyvään asiaan on saatavissa loputtomasti asiantuntijoiden tuottamaa, välillä ristiriitaistakin tietoa. Ja hyvän vanhemman tehtävä olisi omaksua tämä tieto, punnita se ja tehdä oikeita valintoja. Vaikkapa niiden kenkien suhteen. Sinänsähän on tietysti mainiota, että tietoa on saatavilla, ja ainahan vanhemmuus on ollut valintoja. Väittäisin kuitenkin, että nykyisin vanhemmuus on korostetusti valintoja. Tämä tarkoittaa, että yksittäiset valinnat paitsi vaativat paljon työtä (esim. sitä että selvittää kenkien optimaalisen askellusvaran) että saavat ison painoarvon. Yhtäkkiä lapsen kengät alkavatkin tuntua jollain lailla keskeiseltä asialta, suorastaan hyvän vanhemmuuden mittarilta. Minkälainen äiti ei huolehdi lapsensa jalkojen terveydestä? (Kuten Ella Sihvonen toteaa, intensiivisen vanhemmuuden paineet kohdistuvat korostetusti äiteihin.)

Ylivoimaisesti suurin osa vanhemmista haluaa olla hyviä vanhempia ja haluaa parasta lapsilleen. Siksi intensiivinen vanhemmuus koukuttaakin niin tehokkaasti. Se ei siis ole jotakin, jonka voisi vain helposti jättää huomiotta, sillä panokset ovat isoimmat mahdolliset. Ja monesti on myös aidosti hienoa, että johonkin omaan vanhemmuuden haasteeseen on saatavilla runsaasti tietoa ja vertaistukea.

Ongelma onkin siinä, että kun jokaisesta valinnasta kengistä nukkumiseen ja syömisestä muovileluihin tulee iso ja tärkeä, on se helposti aika uuvuttavaa. Kun jokainen valinta on iso, on myös siihen liittyvä syyllisyys raskasta (olenko jo pilannut lapseni jalat?). Ja samalla kun yrittää löytää parhaimpia mahdollisia vaihtoehtoja lapselleen, alkaa helposti myös kytätä muiden valintoja. Ovatko ne hyviä vai huonoja, mihin ne perustuvat, mihin ne johtavat… Miksi noilla tehdään noin, pitäisikö meilläkin tehdä noin? Välillä on vaikea tietää, onko jonkin asian pohtiminen lopulta hyväksi vai ei, ja millainen merkitys sillä on lapsen elämän suuressa kaaressa. Varmuuden vuoksi on ehkä parempi googlettaa vielä yhdet kenkienosto-ohjeet.

Ladataan...

Lueskelen paraikaa Elizabeth Podnieksin toimittamaa Mediating Moms -nimistä kokoelmaa, jossa käsitellään äitiyttä ja erityisesti sitä, miten äitejä esitetään (lähinnä amerikkalaisessa) populaarikulttuurissa. Kirjaa on hauska lukea (enpä ollut miettinyt esimerkiksi sitä että millainen äitihahmo on Marge Simpson…) ja samalla aloin väkisinkin pohtia, millaisia äitejä meillä Suomessa luetuissa kirjoissa ja lastenohjelmissa mahtaa olla.

Meillä kotona ei toistaiseksi olla katsottu juurikaan lastenohjelmia, lähinnä muumeja välillä – mutta Muumimammahan on kyllä yksi täkäläisistä äitiyden arkkityypeistä, tai miksikähän niitä voisi nimittää… Yksi niistä hahmoista, jotka kaikki tuntevat ja joihin liitetään mielikuvia ihanneäitiydestä ja muumimammamaisuudesta. Muumimamma taitaa olla toisaalta erittäin omistautuva ja loputtoman kärsivällinen (paitsi lasten myös Muumipapan touhuja kohtaan…) mutta haluan kuitenkin ajatella että hänelläkin on omat päähänpistonsa ja myös omat tarpeensa ja tunteensa, ainakin sellainen mielikuva minulle on jäänyt, vaikka en ole muutamaan vuoteen muumikirjoja lueskellut. Onkohan piirrettyjen muumien Mamma yksiulotteisempi hahmo kuin kirjoissa esiintyvä?

Lastenkirjoista ei tietenkään voi kirjoittaa mainitsematta ensin, että erittäin tiukkaa analyysia aihepiiristä löytyy tietysti Juliaihmisen blogista, sinne siis ensin perehtymään genren kysymyksenasetteluihin ja piiloisiin merkityksiin! Tässä ei nyt lähdetä ihan yhtä syviin vesiin, mutta pakko mainita joitakin äitejä jotka ovat lastenkirjoista jääneet mieleen jotenkin myönteisinä tai raikkaina.

Klassikko on tietysti Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen äiti. Ihmetellen katselin kirjastossa lapsuudesta muistamaani kirjaa, ja totesin että kyllä, aivan todella tässä kirjassa on yksinhuoltajaäiti, joka käy päivät töissä ja on välillä iltaisin alastonmallina saadakseen lisätienestejä. Ihan todella virkistävää, ja ehkä hieman myös masentavaa ottaen huomioon, että Jason-kirjat on tehty vuosikymmeniä sitten enkä ole törmännyt vastaavaan sen jälkeen. En hirveän hyvin tunne uusimpia lastenkirjoja, mutta minulla on tunne, että ihan niin railakasta ja yhteiskunnallisesti valveutunutta meininkiä kuin 70- ja 80-lukujen kirjoissa ei nykyisin juurikaan ole. Tai sitten en ole vielä perehtynyt tarpeeksi hyvin suomalaisen lastenkirjallisuuden saloihin, meillä kun luetaan vasta pienimmille tarkoitettuja kuvakirjoja.

Minulle itselleni on tätä asiaa nyt miettiessäni tärkeää, että lastenkirjoissa esiintyy töissä käyviä (tai edes töihin lähteviä tai sieltä palaavia) äitejä. Kirjojen kautta lapsi kuitenkin hahmottaa arkeaan ja niiden kautta keskustellaan monista tärkeistä jutuista – meillä ainakin puhutaan paljon siitä, että äiti ja isä käyvät töissä ja sillä välin lapsi on hoidossa, joten on kiva että samoja kuvioita tulee kirjojenkin kautta. Samasta (ehkä vähän oudosta) syystä tykkään kirjoista, joissa lapset asuvat kerrostaloissa, kuten Maikki Harjanteen Minttu ja Sanna Pelliccionin Onni-poika.

Mieleen jäävät myös kirjat, joissa äiti ei ole täydellinen ja lapsen tarpeisiin vastaava ihmeolento, vaan välillä väsynyt ja kiukkuinen. Äsken mainitun Onni-pojan äiti on Kierrätyskirjassa väsynyt rankan kirppisurakan jälkeen (kirjassa on ihana kuva silmät ristissä kirppiksellä seisovasta äidistä) ja Onni-poika tykkää pelata –kirjassa äiti suhtautuu erittäin epäluuloisesti ja kiukkuisesti tietokoneella pelaamiseen (samastun).

Ihana on myös Kristiina Louhen kirja Ainon äiti on vihainen, jossa Ainon äidillä on päänsärky ja huono päivä ja kaikki menee pieleen. Kirja välittää hyvin arkista tunnelmaa ja sitä, että joskus aikuisillakin on turhia harmituksia ja tulee käyttäydyttyä huonosti vaikkei haluaisikaan.

Toisaalta tärkeitä ovat myös kirjat, joissa arki pyörii ilman äitiä. Näistä ensimmäisenä ja ainoana tulee mieleen Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas (jälleen 70-luvulta), mutta muitakin varmaan on?

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että kyllä sillä on väliä, mitä lastenkirjoissa esitetään tavallisena ja ”normaalina” perhe-elämänä. Ei niin, että jokaisessa kirjassa pitäisi olla tietynlaisia henkilöitä, vaan niin että kun vastaan tulee monenmoista (muun muassa Tammen kultaisiin kirjoihin kuuluva huikea teos Onnellinen perhe, joka esittelee 50-lukulaisen perheidyllin), niin joukossa olisi myös niitä väsyneitä, työssä käyviä ja poissaoleviakin äitejä.