Ladataan...

Ei mitenkään. Ei kerrassaan mitenkään, jos Hänen Korkeutensa sille päälle sattuu. Kesyttömälle päälle.

Yhdestä kahteen ikävuosi oli todennäköisesti helpompi kuin se ihan ensimmäinen vuosi, ja näyttäisi, että se oli myös huomattavasti helpompi joissain kohtaa kuin tämä kolmas ikävuosi, herranjumala sentään.

Kun joku olisi mulle kuukausi sitten sanonut että hei, tiedätkö, kuukauden päästä isi ensin nöyränä lukee kolmatta iltasatukirjaa ja laulaa ”sen possulaulun ja vielä sen autolaulun”, vaikka kello lähenee omaakin iltapala-aikaa; sitten kannatte karjuvaa lasta noin miljoona kertaa sänkyyn (ja se tulee sieltä samalla sekunnilla pois kun saat kannettua perille) ja puolen tunnin huudon jälkeen alat harkita korvatulppien viemistä vanhemmalle lapselle, jotta edes hän saisi nukkua… Niin olisin nauttinut vielä pikkuisen enemmän siitä aiemmin niin helposta iltanukahtamisesta.

Meidän pikkuneidin elämässä on nyt alkuvuonna ollut isoja muutoksia. Tutti jätettiin pois tammikuun lopulla ja siitä muistaakseni jo viikon päästä siirryttiin jatkettavaan lastensänkyyn, kun huomasin neitokaisen istuvan pinniksen kulmalla hy-vin vaarallisen näköisesti (en tiennyt, että se osaa kiivetä siihen…). Aluksi hän ei ilmeisesti tajunnut tai uskaltanut tulla pois uudesta sängystä, vaan nukahti sinne enemmän ja vähemmän äänekkäästi iltaisin – kuten pinnasänkyynkin. Mutta eilen illalla se sängystä poistuminen sitten alkoi. Mies minua siitä varoitteli, että kohta se alkaa! Ja nyt huutokin on muuttunut siksi karmaisevaksi draama queen-huudoksi, joka oikeasti kuulostaa varmasti ulkopuolisen korvaan siltä, että lapsella on vähintään toinen käsi irti. Tutin poisjättö muuten meni hienosti, voisin kirjoittaa siitä oman tarinansa joskus toiste. 

Niin ja sitten kun näistä nukahtamishetkistä selviää, niin kaikki mahdolliset muutostilanteet ja siirtymiset (lähdetään ulos/kauppaan/mummulaan), joissa pitäisi ehkä tehdä jotain vähemmän mieluista (kuten pukea tai syödä muuta kuin Angry Birds-jugurttia), ovat riskitilanteita uhmakohtauksille. Ja ne voi olla aika haastavia, esimerkiksi niin haastavia, ettei lasta saa hoitopaikan pihalla turvaistuimeen kun se jäykistää itsensä tikkusuoraksi. Plus siihen se drama queen-huuto, jotta kaikki hoitopaikan pihalla kilttejä naperoitaan (!!) hakevat vanhempikollegat varmaan huomioivat tilanteen vakavuuden. Nimimerkillä olimme hoitopaikan parkkipaikalla ekana – ja vikana. No, vartissa siitä kuitenkin taidettiin selvitä. Toinen huuto sitten kotipihalla, kun siitä istuimesta ei olisi haluttu tulla pois. Tämä on muuten hyvä esimerkki 2-vuotiaan logiikasta! Sitä ei toisin sanoen ole.

Sillä perusteella minä näitä tilanteita nyt kestänkin: niissä ei ole useinkaan päätä eikä häntää. Kaksivuotias haluaa haluta JOTAIN, se on ihan sama mitä, mikä juttu nyt vain päähän juolahtaa. Olen ottanut strategiakseni hyväksyä sen, mitä lapsi sanoo (JUUUUU sua nyt tympii kun et olisi halunnut vielä nukkumaan…) ja sen jälkeen ilmoittaa, miten asiat ovat (…MUTTA nyt on lepoaika. Kauniita unia.). On todennäköisesti lapselle aivan sama, mitä siinä tilanteessa sanon, mutta on itsellekin helpompaa kun kertaa muutamaan otteeseen ääneen sen, mitä ollaan tekemässä ja miksi.

(Mutta ei elämämme pelkkää huutoa ole. Lapsi tuntee tällä hetkellä voimakkaasti molempia ääripäitä, ja osaa olla niin mielettömän herttainen ja rakastettava ja riemuita pienistä asioista.)

Tsemppiä mulle <3

PS. Kauppareissulla takapenkiltä kuultua: "Älä puhu mulle, korviin sattuu!!!" 

Share

Ladataan...

Hah, onneksi olkoon, jos osasit tavata otsikon :D

Joulun aika tuntuu olevan lapsiperheissä enemmän tai vähemmän sairastelun aikaa. Niin meilläkin, myös tänä vuonna (katsoin juuri vuosi sitten tekemääni päivitystä, jossa S oli lämpöillyt ja oksentanut synttäriyönään sänkyynsä...). Lämpöä oli S:llä myös tänä vuonna jo joulun alla, yskä jatkui lievänä joulun pyhät ja uudenvuodenpäivänä sitten nousi kunnon kuume, johon lopulta saatiin diagnoosiksi alkava keuhkokuume ja viikon antibioottikuuri. Jess, päästiin perumaan 2-vuotissynttärit, joita ei olla vieläkään pidetty (syntymäpäivähän oli jo 28.12.). S-raukka. Onneksi kummit ja pari perhetuttavaamme muistivat häntä kuitenkin varsinaisena syntymäpäivänä, ja eilen illalla - kuumeen ollessa jo toista päivää pelkkä muisto - ajelimme Halpa-Halliin hakemaan S:lle lupaamaamme synttärilahjaa: astiapakettia leikkikeittiöön (jonka joulupukki toi). Voi kokkailun onnea nyt sitten viime päivinä, kun ei ole taudin ja pakkastenkaan takia ulkoilemaankaan päässyt :)

Mitä kuuluu 2-vuotiaalle muutoin? Uhma on ilmoitellut itsestään jo muutaman kuukauden, ja "minä haluan/en halua", "joopas/eipäs", "istu tuohon/ota tämä/ole siinä/isi tänne/äitin syliin/tuu"-käskyjä saa kuunnella oikeastaan koko päivän. Neiti on melko päättäväinen muutoinkin ja välillä rajanveto siinä, mitä suostuu hänen käskystään tekemään, on vaikeaa! En toisaalta halua turhaan huudattaa toista, mutta eihän häntä aina voi totella :D Tietenkään. Toisaalta S:ssä on mielettömän aurinkoinen, hassutteleva puoli, joka on kuitenkin suurimman osan ajasta läsnä. Kunnollista itkupotkuraivaria ei ole ollut pariin viikkoon, enkä nyt lisää tähän että "niitä odotellessa". En minä tällä hetkellä odottele mitään, vaan nautin siitä, että pikkuinen on terve ja kuitenkin jo niin isokin!

Voisin sanoa, että lopultakin olen siinä pisteessä, että minulla on hyvä olla lapseni kanssa, ja olen itsevarma äitinä. Ne, jotka pidempiaikaisen synnytyksen jälkeisen masennuksen tms. ovat läpi käyneet, osaavat ehkä samaistua siihen fiilikseen. Tai ehkä muutkin osaavat? En tiedä kuvittelenko, että ns. normaalit, ei-masentuneet äidit osaavat nauttia jo vauva-ajasta (eli lapsen 1-2 ensimmäisestä ikävuodesta) eivätkä odota lähestulkoon koko ajan sitä, että lapsi olisi astetta isompi ja "helpompi"? Vai enkö minä vain ole "pikkulapsiäiti"? Vauvan kanssa oli kivaaKIN, mutta en silti edelleenkään allekirjoita sitä, että se olisi oikeasti ollut kivaa. Olen vähän kateellinen niille, joiden vauva-aika tuntuu olevan niin ihanaa ja jotka osaavat suhtautua yöheräilyihin ja siihen muuhun sekoiluun oikealla tavalla, tyyliin "tää nyt on tätä, mutta vain hetken". Itse kun en osannut jostain syystä.

Anyway, nyt minulla on ihana parivuotias, joka riemastuttaa mielettömillä verbaalisilla taidoillaan minua harva se päivä. Kaksivuotisneuvolassa mitat olivat 90,5 cm ja 12,4 kg. Pitkä, hoikka tyttö, kuten äitinsäkin (toistaiseksi; saliharrastus on uudenvuodenlupaukseni).

Oli minulla oikeaa asiaakin. Nimittäin toppahaalariasiaa! Välillä on mukava hifistellä lastenvaatteiden kanssa, ja ulkovaatehankinnoissa olen itse mielellään erityisen tarkka ja harkitseva - pohjoisessa kun asustellaan eikä mikä tahansa puku ole riittävän lämmin. Äitiyspakkauksen toppahaalarin jälkeen S:llä oli käytössä Molo Kidsin bambikuvioinen puku, kokoa 80 cm, joka oli sopiva siis kahden talven ajan! Kyseinen puku oli mielestäni aivan loistava 1-2-vuotiaalle ja bambikuvion väri (ruskean/punaisen sävyjä) siinä mielessä hyvä, ettei lika näkynyt ollenkaan. Maksoin puvusta netistä tilattuna n. 100 euroa. Materiaali oli tukevaa ja heijastimet erittäin hyvät. Ainoa miinus tässäkin puvussa olivat jalkarenksut, joiden kumi ilmeisesti haurastui pikkuhiljaa ja toinen lenksu räpsähti rikki tänä syksynä.   

Nyt joulukuussa bambipuvusta alkoi tosiaan jäädä lahkeet lyhyeksi ja päätin antaa hieman edullisemmille haalarimerkeille mahdollisuuden; ihan jo siksikin, että nyt ostamani puku ei todennäköisesti mahdu S:lle enää ensi talvena ainakaan koko talvea, jolloin käyttöikä jäisi kalliilla puvulla harmillisen lyhyeksi. Hyödynsin joulunjälkeiset alet, ja löysin Reiman Outletista ihanan hiippahuppuisen puvun (92 cm), jolle jäi alennuksen jälkeen hintaa n. 55 euroa. Ou jes! Puku tuntuu yhtä paksulta kuin Molon puku, mutta on pintamateriaaliltaan pehmeämpi ja tytölle mieluinen, ilmeisesti myös mukava päällä ja tässä puvussa S jopa kerran halusi jo laittaa hupunkin päähänsä, vaikka muutoin on kaikissa aiemmissa puvuissaan inhonnut hupun käyttöä! Ehkä hiippamalli miellyttää häntäkin :)   

Älkää välittäkö taustan kotoisesta sotkusta... Siellä se Molo Kidsin pukukin muuten näkyy, naulakossa! Toppapuvun alle laitan vähänkään kipakammalla kelillä myöskin Reimalta ostetun villafleecehaalarin. 

Saa nähdä, miten Reima kestää yhä vauhdikkaammiksi käyvät ulkoleikit. Toki varmasti hyvin, mutta koska olen niin ummikko vielä näissä vaatemerkeissä (ja paljonhan nämä on myös makuasioita), niin mielenkiinnolla testailen kaikkea meille uutta ja ihmeellistä :) Reiman puvussa on muuten jalkalenksut eri materiaalia kuin Molossa; jospa kestäisivät paremmin. S:n kaikista välikausipuvuistakin on ensimmäisenä aina hajonneet ne kumiset lenksut!! Ja kysyin NameIt:ilta, niin niitä ei saa ns. varaosina tilattua/ostettua liikkeistä, mikä on minusta ihan pöhköä. Itsekö niihin pitää uudet ommella? Entä uusavuttomat tai muuten vaan enhaluaommella-äidit?

* Reipasta alkanutta vuotta kaikille! * 

Share

Ladataan...
Blueberry dreams

Reissu opiskelukaupunkiini vaihtui toissapäivänä dramaattisesti sairaalareissuksi. Vatsani kipeytyi pikkuhiljaa päivän aikana, ja klo 14 - hoidettuani yhden asiani - päätin olla lähtemättä bussiin, joka olisi kuljettanut minut opiskelukaupunkiini, ja ajoinkin takaisin kotiin. Onneksi en lähtenyt! Kotona käperryin peiton alle kärsimään; kuvittelin kipujen olevan vain jotain vatsapöpöä tai kuukautiskipuja, sillä menkat olivat juuri alkaneet. 

Klo 16 sovimme, että mieheni sisko hakee S:n hoitopaikasta - en enää päässyt sängystä ylös. Klo 18 olimmekin jo miehen kanssa sairaalapäivystyksessä ja minä tuskaisempi kuin koskaan (tai no, yhtä tuskainen kuin synnärillä).

En osannut yhdistää vatsakipuja suoraan mihinkään aiempaan kokemukseeni, sillä vatsa oli ensin kipeä ylempää ja kylkien kohdalta, mutta kipu siirtyi pikkuhiljaa alemmas ja jäi myös selän puolelle melko ylös (noin munuaisten kohdille) - olin päivystykseen lähtiessämme varma, että umpisuoleni on tulehtunut. Tai munuaiseni aikoo räjähtää. Kipu paikantui pikkuhiljaa kuitenkin enemmän oikealle puolelle vatsaa, yhden kipualueen jäädessä navan ympärille.

Päivystyslääkäriä odotellessamme olin niin kipeä että itkin ja valitin ääneen - lopulta sain kanyyliini jotain tujakkaa opioidipohjaista lääkettä, joka vei kivulta pahimman terän ja rentoutti. Lääkäriä piti odottaa KAUAN, vaikka olin kiireellinen tapaus ja minulle sanottiin pääseväni jonon ohi. Lopulta päivystyslääkäri kirjoitti lähetteen kirurgille, taas odoteltiin - ja sain uuden tujauksen lääkettä (suun kautta otetut eivät auttaneet mitään). Kirurgi oli asiantunteva ja sanoi epäilevänsä jotain gynekologista vaivaa. Hän lähetti minut kuitenkin ensin sisäelinultraan. Radiologi totesi kaikki sisäelimet normaaleiksi, mutta vatsaontelossa oli hieman nestettä. Hänkin suositteli vielä käyntiä gynekologin tekemässä ultrassa, koska tämän laitteilla näkee tietysti kohdun seudun paremmin. Umpisuoli ei halunnut radiologin ultrassa näyttäytyä - se on kuulemma usein piilossa eikä sitä pääse näkemään ilman jotain erikoista säteilytysröntgenlaitetta (? termi ei hallussa). Ja säteilytystä ei lääkärin mukaan nuorille naisille mielellään tehdä. 

Minut otettiin osastolle, vielä ihanasti käytäväpaikalle, koska kaikki huoneet kaikilla osastoilla olivat täynnä (!). Kipuni taas pahenivat ja oksensin sappinestettä, koska en ollut syönyt muuta kuin lääkkeitä. Olin tuskainen ja mies huolesta soikea. Hänen oli kuitenkin pakko lähteä kotiin kellon lähestyessä puolta yötä. Onneksi hänen siskonsa oli päässyt meille lastenvahdiksi, muuten en tiedä miten olisimme selvinneet!

Sain yöksi vielä lääkeannoksen ja nukahdin pariksi tunniksi, jonka aikana kivut taianomaisesti hävisivät. Hävisivät! Kipu oli ollut verrattavissa synnytyskipuihin, ja nyt ne vain hävisivät. Olin varma, että näin unta ja kohta tuska palaisi. Nukuin kuitenkin 1-2h pätkiä läpi yön ilman lääkitystä, veriarvojani seurattiin (ne olivat koko prosessin ajan kunnossa) ja aamulla pääsisin gynekologille. Tai niin minä luulin. Jouduin nimittäin odottelemaan pitkälle iltapäivään syömättä ja juomatta, ennen kuin minut vietiin naistenpolille. Varmasti jos olisin ollut kipeämpi, minua ei olisi laitettu odottamaan niin pitkään! Oloni oli jo hyvä ja lähes normaali lukuunottamatta heikotusta lähes vuorokauden syömättömyyden jäljiltä, kun lopulta pääsin gynen tekemään ultraan. Ja sieltähän se syy löytyi; munasarjassani ollut kysta oli puhjennut. Taas. Olen ollut viisi vuotta sitten samanlaisessa tilanteessa, yön yli sairaalassa seurattavana, mutten ollut lähellekään näin kipeä silloin; siksi en osannut yhdistää tätä kipua kystaksi. Gynekologi totesi vatsaontelossani olevan edelleen hieman nestettä, mutta se häviäisi itsestään eikä mitään toimenpiteitä tai kontrolleja tarvittaisi, koska kivutkin olivat hävinneet. Reissuni sai onnellisen lopun; lääkärikin sanoi minun olevan siinä mielessä onnekas, ettei vatsakipujen syy läheskään aina löydy, tai sitten löytyy, ja seurauksena joutuu leikkauspöydälle. 

Mies haki minut mukaansa klo 16 päästyään töistä, ja voi hänen onnellista ilmettään :) Hän oli pelännyt ihan hirveästi puolestani. Loppupäivän oloni oli lähes normaali - mitä nyt tytön kiskominen pulkassa pienen hyppyrimäen päälle ei ehkä ollut paras idea... Kipu ilmoitti itsestään hieman, ja tajusin mennä sohvalle loppuillaksi. 

Miksi kirjoitin tämän kaiken? Siksi, että tämä tapahtuma tulisi taltioiduksi. Olin kipeämpi ja peloissani ehkä enemmän kuin koskaan - edes synnyttäessäni en ollut näin peloissani, sillä tällä kertaa en tiennyt, mikä minua vaivaa, ja ehdin siinä tuntien kuluessa kehitellä vaikka ja minkälaista kasvain- ja vatsakalvontulehdusdiagnoosia ja epäillä jopa kohdunulkoista raskautta.

Toisekseen tämä reissu sai minut tuntemaan oloni hieman ristiriitaiseksi julkisen terveydenhoidon suhteen. Toisaalta sain mielettömän asiantuntevaa ja empaattista hoitoa erikoislääkäreiden ja hoitajien toimesta poleilla ja osastolla, mutta päivystyksessä homma oli aivan karseaa. En olisi ikinä uskonut, että siinä tuskassa joudun odottamaan käytävällä paareilla ihmisten silmien alla maaten useamman tunnin, ennenkuin lääkäri edes vilkaisee minuun päin. Mitä jos tilanteeni olisi ollut vakavampi? Kipuni paheni koko ajan ollessamme päivystyksessä, ja jo verikokeiden ottamiseenkin kului tuskallisen kauan - ennen verikokeita kukaan ei tiennyt, kuinka vakavasti olen kipeä. Periaatteessa ymmärrän sen, että sitten kun verikoevastaukset oli saatu ja kun tulehdusarvoni ei ollut koholla, minun "uskallettiin" antaa odottaa vielä hetkinen. Toivottavasti asianlaita oli näin. Muutoin on mahdollista, että päivystyksessä tuskassa makaavan potilaan tila ehtii oleellisesti pahentua ennen hoitoon pääsyä. Tämä ei tietenkään ole lääkäreiden tai hoitajien syy - he olivat myös päivystyksessä todella asiantuntevia ja ystävällisiä - mutta resurssipula kyllä näkyi mielestäni liian pitkänä odotusaikana. Ei ole ihme, että yksityisen puolen päivystyspalveluille on kysyntää! Itse asiassa minullekin ehdittiin ensin varata aika Terveystalon päivystykseen, mutta tulin kotona niin kipeäksi, että päätimme ajaa suoraan keskussairaalan päivystykseen. Terveystalo olisi kuitenkin lähettänyt minut sairaalaan jatkotutkimuksiin ja todennäköisesti koko prosessi olisi vienyt ajallisesti saman verran. 

Pääasia, että olen kunnossa ja kotona! Pahenevat vatsakivut on todella syytä ottaa vakavasti, oli syy lopulta mikä tahansa. Tällä tarinalla loppu hyvin, kaikki hyvin. 

Share

Pages