Feminismi voi ratkaista 'maskuliinisuuden kriisin'

Bluestocking

Feminismi oli pitkään naisasia. Sitten tuli intersektionaalisuus (kiitos Kimberlé Crenshaw!) ja huomautti, että naiset eivät ole yhtenäinen joukko. Että itse asiassa syrjinnän laajuuteen liittyy muutakin kuin sukupuoli - kuten ihonväri, seksuaalisuus, yhteiskuntaluokka ja vammaisuus. Ja että sukupuolikin on moninaisempi kuin feminismin alkuaikoina ajateltiin. Siksi myös muunsukupuolisille, sukupuolettomille ja transihmisille tulisi tehdä tilaa feministisessä keskustelussa. Feminismi laajeni ja hyvä niin, koska nyt yhdenvertaisuus koskisi kaikkia.

 

Samaan aikaan kun feminismi voimistui, alkoivat what-about-men -argumentit lisääntyä. Valkoiset cis-sukupuoliset heteromiehet huolestuivat, koska feminismin piirissä oli yhä näkyvämmin yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka oikeutetusti vaativat yhdenvertaista kohtelua. Ja kuten sanotaan: kun olet tottunut etuoikeuksiin, tasa-arvo tuntuu sorrolta. Toisin sanottuna tähän saakka valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten ei ollut tarvinnut neuvotella omasta positiostaan samalla tavalla kuin monien muiden ryhmien. Neuvottelu oli uutta, ja se tuntui herättävän huolta. Alettiin puhua maskuliinisuuden kriisistä.

 

En epäile yhtään, etteikö valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten kriisi olisi olemassa oleva kokemus. Maailmassa, jossa tehdään tilaa ja näkyyyttä yhä moninaisemmille identiteeteille, joutuu jokainen pohtimaan omaa positioaan. Siksi minun on helppo ymmärtää, että myös maskuliinisuus on kriisissä. Pidän kuitenkin ongelmallisina niitä tapoja, joilla kriisi on manifestoitunut yksinkertaistuiksi väittämiksi sukupuolista ja vihamielisyydeksi tasa-arvohankkeita kohtaan.

 

Jordan B. Petersonin kaltaisten sukupuolifundamentalistien ajatukset ovat eittämättä tuoneet varmuutta ja turvaa kompleksisen identiteettipolitiikan keskellä painiskelleelle miesjoukolle. Petersonin mantra perustuu siihen, että sen sijaan, että identiteetit ymmärrettäisiin moninaisiksi, joustaviksi, kulttuurissa muotoutuviksi ja elämänmittaisiksi prosesseiksi, tarjotaan pysyvyyttä ja tiukkoja hierarkioita sekä ajatusta siitä, että sukupuoli on tarkkarajainen ja biologian määräämä. Mantra toimii, koska muutos on pelottavaa. Ja erityisen pelottavaa se on silloin, kun oma asema on ollut varsin turvattu, kuten Petersonin puhuttelun kohteilla.

 

On syytä muistaa, että myöskään valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten joukko ei ole yhtenäinen. Siihen kuuluu ihmisiä muun muassa erilaisista tulotasoista, ammateista ja asuinseuduilta. Ja ennen kuin joku ehtii muistuttaa että Not All Men, niin kaikki ryhmään kuuluvat eivät tokikaan allekirjoita Petersonin ja kumppaneiden ajatuksia - joukosta löytyy myös esimerkiksi aivan upeita feministimiehiä. Ja siinä ehkä piileekin ratkaisu: nimittäin feminismissä.

 

En tiedä, ovatko Petersonin seuraajat koskaan ajatelleet, että juuri hänen ajamansa pysyvyyden politiikka on itse asiassa juuri se syy, miksi maskuliinisuus on muuttuvassa maailmassa kriisissä. Feminismi kamppailee sen puolesta, että jokainen voisi edustaa itseään eikä toimia siten, miten sukupuolilta traditionaalisesti odotetaan. Se vapauttaa kaikki sukupuolet - myös valkoiset, cis-sukupuoliset heteromiehet. Myös niin sanottu perinteinen miehen rooli on edelleen valikoimissa (joskin ilman dominointiaspektia, koska tasa-arvo).

 

Siksi feminismi voisi olla ratkaisu myös maskuliinisuuden kriisiin.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

 

 

Kommentoi

Commenting is closed.