Kauneusnormeista ja vaa’alla käymisestä

Bluestocking

Viime vuonna kirjoitin postauksen siitä, miksi tammikuun lehtiä ei kannata lukea: Ne tyrkyttävät laihdutus- ja kiinteytysvinkkejä ja saavat meidät (useimmiten naiset) tuntemaan olomme surkeiksi vätyksiksi. Olen edelleen sitä mieltä, että laihdutusvinkit kannattaa jättää lukematta.

Anu Silfverberg kirjoitti taannoin Imagessa näin: “Aina välillä muistelen kaiholla sitä, kuinka olin hirveän onneton ja laiha.” Samastun. Kun erosin viime vuoden keväällä, olin niin onneton etten voinut syödä juuri mitään. Laihduin kahdessa viikossa lähes kolme kiloa. Pahimmillaan ajattelin, että ehkä ero oli sen arvoista. No, väärin ajateltu, kuten jokainen varmasti ymmärtää. Ajatus oli kuitenkin iskostunut takaraivooni jo paljon pidemmältä ajalta.

Aloin sairastaa epätyypillistä syömishäiriötä lukioikäisenä. Se tarkoittaa, että oksensin ruokaa, tunsin syyllisyyttä syömisestä ja toivoin jatkuvasti olevani laihempi. Ruoka oli kiellettyä, sallittua, kaloreita ja hiilihydraatteja. Nautintoa se oli aniharvoin. Muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni olevani lihava, kun olin 11-vuotias. Sen ikäisen ei pitäisi joutua miettimään painoaan koskaan. Eikä kyllä kenenkään muunkaan.

Syömishäiriöt ovat aina monimutkaisia ja monisyisiä mielen sairauksia, joita on vaikea paikantaa yhteen tapahtumaan tai syyhyn. Tämän verran kuitenkin tiedetään: Miehille tyypillisin syömishäiriön muoto on niin sanottu adoniskompleksi, koska kulttuuri edellyttää mieheltä lihaksia ja voimaa. Toinen esimerkki on Fidziltä, jossa naiset alkoivat sairastua syömishäiriöihin vasta, kun saaristovaltioon vietiin vuonna 1995 television myötä länsimaiset ulkonäköihanteet.

Mitä tästä on pääteltävissä? Ainakin se, että representaatioilla ON väliä. Jos joudut koko elämäsi tuijottamaan tietynlaista normatiivista kauneuskuvastoa, ei ole ihme jos alat uskoa, että myös sinun tulisi sopeutua siihen. Siksi kaikki normatiiviset kuvastot ovat vahingollisia. Fitness-buumin boostaamat iskulauseet kuten “strong is the new skinny” eivät olleet mielestäni lainkaan inspiroivia. Ne kertoivat ainoastaan siitä, että laihuusnormista tehtiin siirtymä kiinteysnormiin, jossa muodokas takamus ja pumpatut hauikset ovat valttia. Heroin chic -aika oli virallisesti ohi, mutta sen tilalle saatiin jotain muuta, jota kaikkien tulisi tavoitella normatiivisen kauneuden nimissä. Ja jota vasten ihmiset voisivat kulttuurin tuottamia ‘vikojaan’ mitata.

Oman nuoruuteni laihuusihanteisiin peilatessa ei ole ihme, että syömiseen ja painoon liittyvät ongelmat ovat seuranneet minua aikuisiälle asti. Pari vuotta sitten innostuin käymään salilla, ja lihasmassan kasvaessa painoni luonnollisesti nousi. Säikähdin sitä niin, että siirryin takaisin aerobiseen liikuntaan ja jätin kuntosaliharjoittelun sikseen. Paino laski nopeasti takaisin. Kun tänä syksynä aloin elvyttää aiemmin jäänyttä saliharrastusta, päätin tietoisesti olla välittämättä vaa’asta. Mutta ei tämä mikään sankaritarina ole, vaa’asta luopuminen on nimittäin ollut ihan hemmetin hankalaa.

Huomaan, että ajattelussani on ristiriita: Olen ensisijaisesti feministi, mutta jostain syystä en osaa soveltaa oppejani itseeni. Tämän tiedostaminen voi kuitenkin myös vielä ajatteluani eteenpäin. Jos viime vuoden lopussa opettelin luopumaan vaa’alla käymisestä, niin ehkäpä tänä vuonna opettelen olemaan itseeni tyytyväinen. Edes silloin tällöin. Samalla aion tehdä tietoisesti töitä, jotta kauneusnormit murtuisivat lopullisesti. Sillä niistä vapautuminen vapauttaisi myös kauneuden kirjon. Ja ehkäpä myös oman kehoni kahleet.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook + Instagram!

Kommentoi

Commenting is closed.