Ladataan...
Bluestocking

Hesarin mielipidepalstalla julkaistiin tänään 27-vuotiaan naisen teksti, jossa hän kertoi itseensä kohdistettavista lisääntymispaineista. “Tee lähimmäisellesi palvelus jättämällä jälkikasvun hankkimissuunnitelmat kysymättä”, tekstissä tiivistetään. Samastun.

 

Olen 30-vuotias. Minulla ei ole lapsia. Se ei ole tavatonta, mutta jostain syystä se tuntuu olevan ihmisten mielestä ihan äärettömän jännittävää. Siihen tahtiin puolitutut nimittäin avaavat keskusteluja aiheesta. Teema ei ole minulle kipeä, lähinnä se on epäkiinnostava. Sen sijaan olen kiinnostunut sellaisten ihmisten mielenliikkeistä, jotka ovat kokeneet tarpeelliseksi kertoa minulle, miten harmaaseen elämään tuli lasten synnyttyä sateenkaaren värejä; miten munasoluni tekevät hidasta ja vääjäämätöntä kuolemaa; tai kysyä isohkossa seurueessa, että olitkos lapsia ajatellut. Koska henkilökohtaiset elämänvalinnat ovat lähtökohtaisesti huono small talk -aihe, kuuluu käyttis nyrkkisääntö mielestäni näin: Lapsista on ookoo kysyä treffeillä, mutta ei röökipaikalla. Ellei sitten ole röökillä parhaan ystävän kanssa.

 

Äitiysdiskurssi on siitä vittumainen, että se ulottuu myös meihin, joilla ei ole lapsia. Kolmekymppisiä  naisia pidetään työelämässä usein huonona sijoituksena, koska jossain vaiheessa se posahtaa kuitenkin paksuksi ja sehän maksaa. Lisäksi olen kuullut naisilta tarinoita työhaastatteluista, joissa on kysytty työn ja perheen yhdistämisestä tai lastenhankinnasta, vaikka kysymys sinänsä onkin laiton. Äityden positio on kansallisvaltion näkökulmasta naiselle vääjäämätön ja pyhä, eikä teema suinkaan ole vanhentunut. Sen tietää jo Antti Rinne. Ja mikäli äitiyden positio ei kolahda henkilökohtaisella tasolla, ei ympäristö varsinaisesti säästele sanojaan. Hesarin mielipidepalstalla tiivistetään: “Korkeakoulusta valmistumisen yhteydessä herätti ihmetystä se, etten heti ollut maha pystyssä vaan keskityin työn tekemiseen saatuani tuhansia euroja yhteiskunnalle maksaneen tutkintoni valmiiksi.”

 

Ylihuomenna elämme vuotta 2018. Yhteiskunnallisella tasolla toivon, että se on vuosi, jolloin poliittisella päätöksenteolla muutettaisiin vanhemmuuden vastuu jakatumaan heterosuhteissa tasaisemmin esimerkiksi siten, että isät pitäisivät nykyistä enemmän vanhempainvapaita, vanhempien osa-aikaisia työsuhteita tuettaisiin, ja että lastenhankinnasta koituvat kustannukset jakautuisivat molempien vanhempien työnantajille. Henkilökohtaisella tasolla toivon, että kaikilla ihmisillä olisi mahdollisuus elää ilman ulkopuolelta tulevia normatiivisia oletuksia omannäköistään elämää. Lapsilla tai ilman.

 

Ai niin, lopuksi se tärkein: Haluanko lapsia?

 

Ei kuulu sinulle.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook & Instagram!

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, että yhteiskuntaluokka on edelleen olemassa oleva asia, ja siksi siitä puhuminen on välttämätöntä. Olen täysin samaa mieltä. Sen sijaan olen hämmentynyt siitä, millaiseksi luokkapuhe toisinaan lipsahtaa - etenkin korkeakoulutettujen kaupunkilaisten puheissa. On nimittäin ihan eri asia kritisoida rakenteita, jotka johtavat luokkayhteiskuntaan, kuin puhua siitä, kuka kuuluu mihinkin luokkaan ja miten se näkyy. Edellinen pyrkii purkamaan luokkia pureutumalla luokkayhteiskunnan syihin, jälkimmäinen sen sijaan voi pahimmillaan jopa pönkittää niitä stereotypisoimalla yksilöitä luokkien edustajiksi (kutsutaan myös elitismiksi). Millaiseen luokkapuheeseen sitten kannattaisi pyrkiä ja mitä kannattaisi välttää? Yritän selittää konkreettisin esimerkein:

Ok: Hallituksen leikkaukset ovat vahvistaneet luokkayhteiskuntaa ja lisänneet köyhyyttä.

Ei ok: Sinä kuulut työväenluokkaan, koska vanhempasi ovat vähätuloisia eikä heillä ole korkeakoulutusta.

Ok: Vanhempien koulutustaso on tutkimusten mukaan periytyvää.

Ei ok: Miten olet voinut päätynyt yliopistoon vaikka sulla on duunaritausta?

 

Sama pätee myös esimerkiksi sukupuoleen. Vaikkapa näin:

 

Ok: On ongelmallista, että poikia ei kasvateta ottamaan muiden tunteita huomioon samalla tavalla kuin tyttöjä.

Ei ok: Et ymmärrä tunteista mitään, koska olet mies.

Ok: Olisi tärkeää antaa tytöille jo lapsena malli, joka mahdollistaa sukupuolistereotypioiden rikkomisen. Silloin naiset saattaisivat suunnata nykyistä enemmän esimerkiksi teknisille aloille.

Ei ok: Liisa ei tiedä tietokoneista mitään koska Liisa on nainen.

Pähkinänkuoressa: Yhteiskunlaluokista pitää puhua, mutta ihmisten luokittelu ylhäältä päin pitää lopettaa.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook & Instagram!

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Viime viikolla eduskunnassa käytiin keskustelu seksuaalisesta häirinnästä #metoo-kampanjan innoittamana. Keskustelussa korostettiin, että hiljaisuuden kulttuuri häirinnän ympäriltä tulee murtaa. Sitä on tehnyt ansiokkaasti muun muassa suomalainen Facebook-sivu #memyös, jonka jäsenmäärä ryöpsähti tuhansiin heti perustamishetkellä. Sivulla naisilla ja sukupuolivähemmistöillä on mahdollisuus kertoa kokemuksistaan ja jakaa niitä eteenpäin anonyymisti.

 

Asiasta keskustellaan, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan riitä.

 

Olin jo luonnostellut tekstin siitä, miten #metoo-kampanjan voisi jalkauttaa tulevaisuuteen mahdollisimman konkreettisesti siten, että häirintä a) tunnistettaisiin, ja b) siihen puututtaisiin. Eduskunta antoi kuitenkin sitä ennen meille häivähdyksen konkretiaa kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen (ps) muodossa.

 

Stoori menee lyhykäisyydessään näin: Perussuomalaiset juhlivat pikkujouluja täysistunnon aikana. Kansanedustaja Veera Ruoho (kok) poistuu täysistunnosta eduskunnan kahvioon, jossa humalainen kansanedustaja Hakkarainen tarttuu Ruohoa kovakouraisesti niskasta ja pyrkii suutelemaan tätä väkisin. Tapauksen jälkeen Perussuomalaisten johto sanoo Teuvolle “soo-soo” ja antaa varoituksen. Hakkarainen luopuu Perussuomalaisten toisen varapuheenjohtajan paikasta. “Huh, homma seivattu”, huokaistaan puolueessa. Teuvo jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

 

Mieleni tekee huutaa, että mitä helvettiä. Etttä näinkö koko syksyn jatkunut keskustelu seksuaalisesta häirinnästä jalkautetaan konkretiaan? Kansanedustaja ahdistelee kollegaansa kännissä työpaikalla ja saa varoituksen? Not good enough! Sen sijaan, että Hakkaraista oltaisiin rangaistu, annettiin tapauksella viesti kansanedustajanaisille. Tyyliin, että nytpähän tiedätte, että Teuvolla saattaa humalassa niin sanotusti lipsahtaa ja että jatkossa osaatte sitten varoa. Lopputulema kertoo koko keskustelun karun ytimen: naisten kokema seksuaalinen häirintä painetaan villaisella sen järkyttävästä laajudesta huolimatta ja vastuu sysätään ensisijaisesti potentiaalisille häirinnän kohteille. Pippurisumuttimien myynti kasvaa ja hakkaraiset voivat jatkaa törttöilyjä ilman pelkoa seuraamuksista.

 

Tällä hetkellä keskustelun siirtäminen konkreettisiksi toimiksi on sälytetty liki kokonaan naisten hartioille. Ensinnäkin, #metoo ja siitä lähtenyt suomalaisversio #memyös ovat olemassa, koska naiset ovat itse nostaneet esiin tarinansa. Toiseksi, eduskunnan seksuaalinen häirintä -keskustelu lähti liikkeelle presidenttiehdokas Tuula Haataisen aloitteesta. Kolmanneksi, Veera Ruoho on tehnyt Teuvo Hakkaraisesta rikosilmoituksen. Jatkossa vastuu ei voi säilyä vain nasten niskoilla. Häirinnän loppumiseen tarvitaan jokaisen panosta.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook & Instagram!

Ladataan...

Pages