Ladataan...
Bluestocking

Jos mokaat, pyydä anteeksi. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ikävä kyllä ole. Viime aikoina on käyty runsaasti keskustelua siitä, miten nykyfeminismi ja termit kuten muunsukupuolinen, transeksklusiivisuus tai rodullistaminen ovat ‘liian vaikeita’ ‘tavallisille ihmisille’. Ihmiset, jotka kieltäytyvät opettelemasta termejä, jotka mahdollistavat vähemmistöjen sisällyttämisen julkiseen keskusteluun, tekevät sen toisinaan jopa tietoisesti ja siten loukkaavat niitä ihmisiä, jotka ovat yhteiskunnassa muutenkin sorretussa asemassa. Jostain syystä asian ymmärtäminen tuntuu olevan mahdotonta siitä huolimatta, että oman mokan myöntäminen ja anteeksipyytäminen voivat parhaimmillaan johtaa entistä sensitiivisempään ja kunnioittavampaan vuorovaikutukseen.

 

Esimerkki: Jos potkaiset toista vahingossa, potku sattuu, vaikka et tarkoittaisikaan sitä. Hyvätapainen ja empaattinen ihminen rientää silloin pyytämään satuttamistaan anteeksi sen sijaan, että selittelisi, miten ei tarkoittanut potkaista ja että potku sattui vain, koska sen vastaanottaja on yliherkkä uhriutuja. Saman tulisi päteä myös verbaaliseen loukkaamiseen, joka perustuu esimerkiksi ihmisen tietämättömyyteen tai huolimattomuuteen: jos käytät vaikkapa rasistista tai muulla tavoin loukkaavaa sanaa tai termiä, jonka käytöstä sinulle huomautetaan, älä puolustele ajattelematonta käytöstäsi tai syytä vastaanottajaa herkkänahkaisuudesta. Pyydä anteeksi, ota opiksesi ja pyri jatkossa korjaamaan käytöksesi. Yksinkertaista, eikö totta? Vaan kun ei tunnu olevan.

 

Vasemmistopoliitikko Anna Kontula kirjoitti vastikään Facebook-päivityksen politiikan sukupuolittuneisuudesta. Tekstin lopussa Kontula totesi, että jos jollain on kommentoitavaa siitä, miten Kontula ei sisällyttänyt kritiikkiinsä sukupuolivähemmistöjä, kommentoikoon omalla seinällään. Kaverini, jonka sukupuoli-identiteetti ei mahdu kapeaan binäärijakoon mies-nainen, huomautti Kontulalle, että tietoinen ulossulkeminen tuntuu loukkaavalta, etenkin, kun sen tekee muuten skarppi ja tiedostava ihminen. Kaverini kehotti Kontulaa myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi. Arvatkaa, miten Kontula toimi? Puolusteli omaa käytöstään, syytti mokastaan liian vaikeita termejä ja kieltäytyi pahoittelemasta toimintaansa, vaikka se satuttikin muita ihmisiä.

 

Toinen esimerkki anteeksipyytämisen vaikeudesta on johonkin toisen ja kolmannen aallon feminismin välimaastoon jumittunut kirjailija Laura Honkasalo, joka kirjoitti vastikään Anna-lehdessä julkaistun feminismi-on-nykyään-liian-vaikeaa -kolumnin, joka herätti keskustelua esimerkiksi täällä. Honkasalo valitteli - yllätys, yllätys - nykytermien vaikeutta ja harmitteli tulleensa ulospotkituksi eräästä feministisestä Facebook-ryhmästä vain, koska käytti vääriä termejä. Eihän hän tarkoittanut mitään pahaa! Honkasalo ei voinut ymmärtää tulleensa loukanneeksi ketään, koska se ei ollut hänen tarkoituksensa. Oman toimintansa reflektoinnin sijaan Honkasalo onkin päätynyt syyttämään mokistaan ‘liian vaikeaa’ nykyfeminismiä. Anteeksi hän ei ole pyytänyt.

 

Onneksi on myös poikkeuksia. Koko Hubara käytti jonkin aikaa sitten eräässä tekstissään sukupuolivähemmistöjä loukkaavaa t-slurria. Hubaralle huomautettiin asiasta. Mitä hän teki? Myönsi tietämättömyydestään johtuneen mokansa, pyysi anteeksi ja editoi tekstiä.

 

Ei se sen vaikeampaa ole.

 

Bluestocking Facebookissa! <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

"Naisia on edelleen selvästi miehiä vähemmän yritysmaailman johtotehtävissä. Erityisen vähän naisjohtajia on maailman suurimmalla teollisuu­denalalla autoteollisuudessa.” Näin alkaa Hesarin henkilöjuttu Mia Miettisestä, BMW:n ex-toimitusjohtajasta ja Tommi Mäkinen Racing Oy:n varatoimitusjohtajasta. Alustuksen jälkeen Miettinen kertoo, että ei ole koskaan törmännyt lasikattoon, ja että nainen voi edetä johtotehtäviin siinä missä mieskin.

Jutun edetessä hieraisin silmiäni useammankin kerran. Kiva juttu, että Miettinen on pärjännyt urallaan joutumatta "tunnistamaan sovinismia" (sic!), mutta se ei tarkoita, että kaikki naiset olisivat yhtä onnekkaita. Siksi tuntuu ikävältä, että yksi menestynyt nainen kusee muiden naisten muroihin kyseenalaistamalla työelämän epätasa-arvon perustuen omiin, onnekkaisiin kokemuksiinsa.

Eikä siinä vielä kaikki. Miettiseltä jää näkemättä myös, että kaikilla naisilla ei ole samanlaiset lähtökohdat. Se, että valkoinen, koulutettu ja tekstistä päätellen myös keskiluokkaisesta perheestä tuleva nainen menestyy suomalaisessa yritysmaailmassa ei tarkoita, että kaikki naiset voisivat yhtälailla menestyä suomalaisessa yritysmaailmassa. Naiset ovat erilaisia ja erilaiset naiset kohtaavat suomalaisessa yhteiskunnassa erilaisia esteitä. Miettinen kohtaa eittämättä rakenteellista epätasa-arvoa vähemmän kuin vaikkapa transsukupuolinen ja pakolaistaustainen kanssasisar, eli siinäkin mielessä epätasa-arvon kiistäminen omiin kokemuksiin perustuen on huomattavan laiska argumentti.

Siitä huolimatta Miettinen esittää suomalaisen yhteiskunnan olevan “riittävän tasa-arvoinen”. “Riittävän tasa-arvoinen” tarkoittanee, että kun feministit ovat kamppailleet naisille mahdollisuuden osallistua työelämään ja sen vuoksi jotkut naiset voivat myös menestyä työssään, voidaan menestyneiden naisten mielestä muut tasa-arvo-ongelmat unohtaa. Kuten esimerkiksi autoalan tapa markkinoida tuotteita vähäpukeisilla naisilla, koska se nyt vaan esimerkiksi Miettisen mielestä “perinteisesti kuuluu automessuille”. Girl, ei näin!

Hesarin juttu siteeraa Keskuskauppakamarin selvitystä, jonka mukaan suomalaisten pörssiyhtiöiden liiketoimintajohdossa oli vuonna 2016 vain kymmenen prosenttia naisia. Vähiten naisia oli johtoasemissa teknologia- ja teollisuusyrityksissä. Siitä huolimatta Miettinen on sitä mieltä, että johtotehtäviin eteneminen ei ole sukupuoli- vaan persoonakysymys. No mutta siinähän se vihdoin selvisikin syy siihen, miksi miehet jyräävät johtotehtävissä: meillä naisilla nyt vaan on kategorisesti kertakaikkisen onnettomat persoonat! Paitsi Miettisellä, joka on raikas poikkeus kaikkine kapasitteetteineen ja osaamisineen, joihin hän uskoo menestyksen perustuvan.

Jäin myös miettimään, kuinka moni mies on Miettisen tavoin päättänyt olla tekemättä lapsia, koska haluaa keskittyä uraansa. Käsittääkseni uran ja perheen yhdistämisestä käytävä keskustelu koskee edelleen pääasiassa naisia, mikä taas viittaa yhteiskunnallisiin rakenteisiin eikä henkilökohtaiseen kapasiteettiin. Kukin toki päättää lisääntymisestään tai lisääntymättömyydestään itse, mutta olisi täyttä huttua väittää, että vanhemmuuden ja työelämän yhteensovittaminen olisi haaste, joka osuisi samalla lailla sekä miehiin että naisiin. Riittää, kun katsoo tilastoja perhevapaiden jakautumisesta heteroperheissä.

Lopuksi lähettäisin Miettiselle vielä sellaisia terveisiä, että jos rikot lasikaton, niin älä nyt saakeli korvaa sitä panssarilla vaan päästä muutkin naiset läpi. Ja anna pliis vähän kunniaa myös niille naisille, jotka ovat rikkoneet lasikaton ennen sinua ja siten mahdollistaneet urakehityksesi.

Bluestocking Facebookissa! <3

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Feministi ja kirjailija Laura Honkasalo kirjoitti pari päivää sitten Anna-lehteen kolumnin otsikolla: Kuka pilasi feminismin? Honkasalon mielestä on “ahdistava ajatus”, että enää ei ole tilaa “maltilliselle feminismille”. Nykyfeminismi on pilalla, koska se on liian vaikeaa: Oli kuulemma helpompaa olla feministi silloin, kun “väännettiin naisten oikeudesta suorittaa yliopistotutkinto”.

 

Kuulostaa siltä, että nykyfeminismi on pilannut Honkasalon fiiliksen. Hän ei tahdo potea tunnontuskia ihonväristään (valkoinen) enkä kahdesta jalastaan (joilla hän kävelee), poteehan hän syyllisyyttä jo valmiiksi esimerkiksi orjalaivoista. Honkasalolta jää näkemättä, että kukaan ei vaadi häntä potemaan tunnontuskia yhtään mistään. Sen sijaan uuden polven feministit (joihin luen myös itseni) vaativat entistä voimakkaammin ihmisiä tunnistamaan omat etuoikeutensa. Kyllä, se on kova koulu. Mutta hemmetin opettavainen. Siksi minusta onkin surullista, että Honkasalon kaltaiset fiksut tyypit eivät viitsi haastaa itseään käymään sitä loppuun.

 

Puhun kokemuksesta. Valmistuin viime vuonna sukupuolentutkimuksen maisteriksi. Se oli toinen maisterintutkintoni ja tein sen vilpittömästä halusta oppia lisää feminismistä. Koko opiskeluajan osallistuin myös aktiivisesti nettikeskusteluihin ja luin erilaisilla foorumeilla käytyjä keskusteluja. Maisterintutkinnoissa vahvistin ymmärrystäni akateemisista viittauskäytännöistä, opin tutkimustekstin muodon ja luin useita kiinnostavia, feministisiä klassikkoteoksia. Feministisillä foorumeilla ymmärsin sen sijaan muun muassa, että ei-valkoisilla ihmisillä on todennäköisesti validimmat käsitykset rasismista kuin minulla, ja että jos transihminen sanoo biologisen sukupuolen olevan käsitteenä kyseenalainen, niin se todennäköisesti sitä myös on (vink vink, Laura Honkasalo!). Maisteriopinnoissa opin argumentoimaan, feministisillä foorumeilla opin olemaan hiljaa silloin, kun jollain muulla on parempaa sanottavaa tai henkilökohtaista kokemusta aiheesta. Jälkimmäisen oppiminen on yllättävän vaikeaa, kun omaa ilmaisua ei olla koskaan juurikaan rajoitettu. Palaan tähän ihan kohta.

 

Honkasalo perustaa kritiikkinsä pääasiassa Facebookissa toimivaan Feministiryhmään. Feministiryhmä ei kuitenkaan ole neljännen aallon feminismin virallinen airut - kyse on yhdestä (!) Facebook-ryhmästä! Jos yksi grouppi horjuttaa uskoa koko tasa-arvoaatteen nykytilaan (“oma kiinnostukseni neljännen asteen feminismiä kohtaan laskee kuin elohopea Utsjoella”), niin ollaan nähdäkseni suhteellisen hataralla pohjalla. Mutta Feministiryhmään Honkasalo kritiikkinsä kuitenkin etupäässä perustaa, esimerkiksi näin: “Joistain aiheista valkoiset eivät saaneet sanoa sanaakaan, toisista aiheista miehet. Ja cis-ihmiset eivät saaneet sanoa paljon mistään mitään.” Tätäkään minä en ymmärrä. Että jos nettiin on luotu tiloja, joissa ensisijaisesti saavat puhua ne ihmiset, jotka muualla hiljennetään, niin miten valkoinen cis-ihminen onnistuu kääntämään sen itseensä kohdistuvaksi syrjinnäksi? Ikään kuin meidänkaltaistemme äänet eivät olisi lähtökohtaisesti tarpeeksi kuuluvissa. On myös jokseenkin paradoksaalista, että Honkasalo esittää tulleensa hiljennetyksi, kun hänellä kuitenkin on mahdollisuus kertoa kokemuksistaan julkisesti laajalevikkisen lehden julkaisemassa kolumnissa.

 

Olen ihan varma, että Honkasalo on joutunut pari-kolmekymppisenä jankkaamaan turhautumiseen asti palkkatasa-arvosta, kotitöiden tasa-arvoisesta jakautumisesta ja esimerkiksi homojen oikeuksista. Siksi en ymmärrä, miksi hän nyt käyttäytyy itse samalla tavalla niitä feministejä kohtaan, joiden vilpitön halu on rakentaa parempaa tulevaisuutta (ja parempaa feminismiä!) ihan kaikille - mukaanlukien ne naiset, jotka eivät ole esimerkiksi valkoisia tai cis-sukupuolisia. By the way, muun muassa tätä tarkoittaa intersektionalismi, jonka googlaamisen vaikeutta Honkasalo tekstissään päivitteli.

 

Honkasalo kirjoittaa: “Feminismi on tärkeää, mutta jos sitä käytetään aseena muiden hakkaamiseen, se kääntyy itseään vastaan.” Olen täsmälleen samaa mieltä. Siksi toivonkin, että myös Honkasalo kiinnittäisi jatkossa huomiota intersektionaalisuuteen (linkki täällä, niin ei tarvitse googlata) sen sijaan, että keskittyisi päivittelemään sitä, miten valkoiset cis-ihmiset eivät enää saa sanoa mistään mitään. Tällä hetkellä kolumni kerää likejä muun muassa erään tunnetun miesasia-aktivistin ja naisvihamielisistä töräyksistään tiedetyn henkilön avoimella Facebook-seinällä. Se lienee käypä indikaattori kuvaamaan sitä, miksi neljännen aallon feminismillä on väliä. Laura, olet tervetullut mukaan!

 

Linkki tekstiin on lähetetty sähköpostilla suoraan Laura Honkasalolle hedelmällisen dialogin toivossa.

 

Bluestocking Facebookissa. <3

Share
Ladataan...

Pages