Ladataan...
Bluestocking

Lilyssä on viime aikoina puhuttu runsaasti rahasta, kiitos Juliaihmisen kertakaikkisen mainion postaussarjan. Päätin osallistua rahakeskusteluun lyömällä tilastoja pöytään. Kas tässä:

  • Miesten keskimääräinen eläke on 1848 euroa kuussa, naisten 1453 euroa. Köyhistä eläkeläisistä suuri osa on naisia. 
  • Maailman kymmenen rikkainta ihmistä ovat kaikki miehiä. Suomen seitsemän rikkaimman ihmisen joukossa on yksi nainen.
  • Globaalisti miesten ja naisten palkkaero on 17,6 prosenttia miesten hyväksi. Suomessa palkkaero on 15,2 prosenttia. 
  • Noin 70 prosenttia maailman köyhistä on naisia. Maailman omaisuudenhaltijoista naisia on yksi prosentti.
  • Suomessa on ollut 69 valtiovarainministeriä (joskin Väinö Tanner on ollut kyseisessä pestissä kahdesti). Nainen on ollut valtiovarainministerinä kerran, kun Jutta Urpilainen vuosina 2011-2014  toimi virassa Kataisen hallituksessa.
  • Sipilän hallituksen kilpailukykysopimus koskettaa merkittävästi pienipalkkaisia naisvaltaisia aloja: pelkästään lomarahojen 30 prosentin leikkaus vie siivoojan vuosituloista 431 euroa, lastentarhanopettajan vuosituloista 562 euroa ja sosiaalityöntekijän vuosituloista 711 euroa.

 

Sitä sopii pohtia.

 

Blogin kommenttiboksi on suljettu. Voit seurata blogia somessa ja osallistua keskusteluun Bluestockingin Facebook-sivulla!

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Koomikko Iikka Kivi kirjoitti toissapäivänä pitkän tekstin niin kutsutusta nettifeminismistä. “Feminismillä on jo monien ihmisten mielissä todella negatiivinen kuva. Ja mitä ikävämmin nettifeministit käyttäytyvät keskustelukumppaneitaan kohtaan, sitä negatiivisemmaksi kuva muodostuu”, Kivi kirjoittaa.

 

Kivi nostaa statuksessaan nettifeminismin isoimmaksi ongelmaksi ankaran kielenkäytön. Been there, done that: Siitä ei ole kovinkaan montaa vuotta kun olin yksi niistä tyypeistä, jotka valittelivat keskustelun vaikeutta ja vetosivat suorittamiinsa sukupuolentutkimuksen opintoihin oikeuttaakseen omat mielipiteensä (argumentti, josta en ole varsinaisesti ylpeä). Minulle huomautettiin asiasta, saatettiin jopa kutsua ämpäriksi (jälkeenpäin ajateltuna ihan syystä). Hetken sulateltuani tajusin, että kritiikissä saattaisi olla jotain perää. 

 

Esimerkki 1: Koreografi Sonya Lindfors kirjoitti toukokuussa julkisessa Facebook-statuksessaan Ylen toimittajan käyttäneen haastattelussa n-sanaa. Sanalla on historia ja konteksti, joka on umpirasistinen, ja jonka käyttäminen on siksi luonnollisesti syvästi loukkaavaa.

 

Esimerkki 2: Transihmiset joutuvat edelleen lukemaan uutistekstejä, joissa terminologia sukupuolen ja seksuaalisuuden välillä menee sekaisin, koska kirjoittajat eivät ole ottaneet asioista selvää. Se on loukkaavaa ja mitätöivää muun muassa siksi, että Suomen translaki pakkosterilointivaatimuksineen polkee edelleen vuonna 2017 ihmisoikeuksia, ja siksi, koska vain kaksi sukupuolta tunnustavassa yhteiskunnassa muiden kuin cis-naisten ja cis-miesten kokemuksia vähätellään toistuvasti.

 

Toisin sanottuna ihmiset, jotka kuuluvat johonkin tai useampaan marginaaliseen tai sorrettuun ryhmään, joutuvat jatkuvasti tekemisiin sanojen ja tekojen kanssa, jotka sattuvat. Ajattele, että sinua satutettaisiin puolihuolimattomasti päivittäin ja joka kerta tekijä vähättelisi tekojaan tai puolustelisi itseään syyttäen omasta mokastaan “liian vaikeaa” terminologiaa? Etkö muka ajattelisi, että sinun kokemuksiasi vähätellään - jälleen kerran! - kääntämällä puhe kokemuksestasi keskustelun hankaluuteen?

 

Tässä on mielestäni myös koomikko Kiven statuksen ydinongelma: Sen sijaan, että puhuisimme siitä, miten sorto, vähättely ja vähemmistöjen toistuvat loukkaamiset saataisiin lakkaamaan, puhummekin äkkiä siitä, miten hirveän vaikeaa meillä etuoikeutetuilla valkoisilla cis-ihmisillä on, kun pitää handlata niin paljon niin kamalan vaikeita sanoja ja kestää se, että tulee call outatuksi omista etuoikeuksistaan. Mutta onko termien opettelu ja omien etuoikeuksien tiedostaminen lopulta niin hirveä vaatimus?

 

Minusta ei. Itse asiassa paljon isompi vaatimus on pyytää sorron, vähättelyn ja mitätöinnin kokemusten kanssa kamppailevia ihmisiä suhtautumaan syrjinnän kokemuksiin analyyttisesti. Jos sinua puhutellaan n-sanoin, t-slurrein tai muuten loukkaavasti - vahingossa tai tahallaan - niin on paitsi inhimillistä, myös ok osoittaa, että se ei ole ok.

 

Me nettifeministit haluamme, että myös kaikkein haavoittuvaisimmassa ja marginaalisimmassa asemassa olevat ihmiset tulisivat kohdelluiksi yhdenvertaisesti. Se tarkoittaa, että meidän on a) otettava vähemmistöjen kokemukset huomioon; b) pyrittävä itsekritiikkiin ja omien etuoikeuksien tiedostamiseen. Toisin sanoen meidän etuoikeutettujen tyyppien pitää katsoa peiliin eikä valittaa, kun joudumme miettimään, miten voisimme puheillamme paremmin vahvistaa yhdenvertaisuutta. Siksi on mielestäni semisti nihkeää vaatia keskustelua, jossa etuoikeutettujen olisi helpompi päästä ääneen. 

 

Ne äänet kun ovat kuuluvissa joka tapauksessa.

 

Kiitos Iikka Kivelle keskustelunavauksesta!

 

Kommenttiboksi on suljettu. Keskustelua voi käytä Bluestockingin Facebook-sivulla!

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

”Myytti yksikulttuurisesta Suomesta ruokkii rasismia Suomessa. Siihen vetoamalla suomalaisuutta rakennetaan tavalla, joka sulkee ulos täällä sukupolvia, vuosisatoja tai jopa vuosituhansia asuneita ihmisiä, kuten vaikkapa saamelaisia.” Näin toteaa Vuoden Tiedekynä 2017 -palkinnon saanut tutkija Miika Tervonen Helsingin Sanomissa. Luettuani jutun teki mieleni hurrata ääneen.

 

Samana päivänä, kun Tervosen haastattelu julkaistiin, olin esittelemässä oman väitöstyöni tutkimussuunnitelmaa jatko-opintoseminaarissa. Tutkimuskontekstini on suomalainen koulu, jossa valkoisuus ja länsimaisuus ovat edelleen normeja. Seminaarissa useampi ihminen viittasi Tervosen haastatteluun, jonka otsikko kuuluu: “Suomi on aina ollut monien kulttuurien maa.” Miksi minusta ei sitten edelleenkään tunnu siltä?

 

Niin helppoa kuin syrjinnästä olisikin syyttää vaikkapa Rajat kiinni -huutelijoita, ei rasismi ole kuitenkaan asia, joka kytisi ainoastaan asiattomissa solvauksissa. Esimerkiksi sosiaalipsykologi Michael Billig puhuu banaalista nationalismista, joka viittaa sellaisiin kansallisuuden muotoihin, joista on tullut kiinteä osa arkiymmärrystämme ja joita pidämme ‘luonnollisina’. Eli juuri sellaisiin arkisiin tapoihin ja tottumuksiin, joiden ajattelemme olevan ‘perisuomalaisia’ ja joihin esimerkiksi koululaitos nojaa kasvattaessaan ‘kunnon kansalaisia’ - toisin sanoen tulevaisuuden suomalaisia.

 

Tässä kohtaa kuulen jo, kuinka joku esittää vastakysymyksen, että eikö kotimaata nyt sitten saa rakastaa ja eikö itsenäisyydestä saa muka olla kiitollinen? Saa, ja saa. Kiinnittäisin joka tapauksessa huomiota siihen, että rakentaessamme ykseyttä - tässä tapauksessa ajatusta tietynlaisesta kansallisuudesta - suljemme väkisinkin jotkut ihmiset ulkopuolelle. Näin toimii toiseuttamisen mekaniikka: Ykseydestä tulee normi, siihen kuulumattomasta tulee Toinen. Ei ihme, että Tervonen toteaa seuraavasti: “Yhden kulttuurin suomalaisuus on ajatusleikki, johon meillä on tämän päivän globalisoituvassa Suomessa yhä vähemmän varaa.”

 

Mistä tämä kaikki nyt sitten tuli yhtäkkiä mieleeni? No kuulkaa, siihen riitti yksi vierailu tällä sivulla. Kyseessä on virallinen Suomi100-sivusto. Etusivulla sanotaan näin: “Vuoden ohjelmasisältö syventää ymmärrystä koko itsenäisyyden ajasta, tarkastelee sitä Suomea, jossa juuri nyt elämme - sekä etsii ja luo uutta.” Sivustolla on runsaasti valokuvamateriaalia ihmisistä ja useiden tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Kävin sivun välilehtineen läpi suhteellisen huolellisesti, ja siitä huolimatta löysin ainoastaan valkoisia ihmisiä. Vuoden Tiedekynä 2017 -voittajaa mukaillen: näiden kuvien mukainen Suomi ei ole se maa, jossa eläisimme nyt tai jossa eläisimme tulevaisuudessa.

 

Espoolaistytöt Dunja Ahmad Mustafa, 14, sekä Donya Mohammadi, 16, kertovat Helsingin Sanomissa saaneensa osakseen satuttavia katseita, koska eivät sovi valkoihoisen suomalaisen muottiin. Mustafa toteaa haastattelussa näin: “Jos sinulla on vähän tummemmat piirteet, katsotaan vinoon, vaikka olisit Suomen presidentti.” Elokuvissa Mustafalta ja Mohammadilta näyttävät ihmiset esittävät heidän mukaansa terroristeja.

 

Se, keille annetaan kuvissa ja elokuvissa tilaa, ja millaisiin rooleihin ihmiset asetetaan, ei ole merkityksetöntä. Representaatioilla on väliä myös silloin, kun luomme käsityksiä kansallisuudesta. Toisin sanoen, jos suomalaisiksi kuvataan vain valkoisia ihmisiä, annetaan samalla viesti, että ei-valkoisuus ei olisi ’yhtä’ suomalaista kuin valkoisuus. Itse en haluaisi tätä viestiä joutua lukemaan 99-vuotiaassa Suomessa edes rivien välistä.

 

Toivotaan, että 100-vuotias tietää paremmin.

 

Blogin kommenttiboksi on suljettu. Keskustelua voi käydä Bluestockingin Facebook-sivulla.

 

Ladataan...

Pages