Ladataan...
Bluestocking

Vaihtoehtoinen uraoivallukseni: työmatkat ovat kivoja, mutta niitä kutsutaan syystä TYÖmatkoiksi. Kuva konferenssimatkalta Nepalista viime huhtikuulta.

Trendin ja Lilyn lanseerattua Uraoivallus-kamppis ajattelin, että haluan olla mukana. Ensin mietin, että voisin jakaa oivallukseni koskien palkankorotuksen pyytämistä, kirjoitusvinkkejä tai työpaikan tasa-arvoa. Sitten luin Helsingin Sanomien jutun Y-sukupolven (eli tällä vuosituhannella täysikäistyneiden) kokemista työpaineista ja minulla välähti: Ikävä kyllä itsestäänselvyydeltä tuntuva oivallukseni numero yksi ei ehkä olekaan selviö ja koskee näemmä muitakin kuin minua. Uraoivallukseni on, että laiskottelu kannattaa, loppuunpalaminen ei.

 

Teen toista vuotta putkeen kahta duunia. Olen palkallinen väitöskirjatutkija ja opetan musiikkia yläkoulussa ja lukiossa. Työaikani ei kummassakaan duunissa ole sataprosenttinen, mutta 50-50 diililläkin työaika nousee ikään kuin huomaamatta. Molemmat työni ovat minulle intohimoja. Se on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siksi, että työn tekeminen on useimmiten kivaa. Huono siksi, että teen töitä usein iltaisin ja viikonloppuisin, en ole käytännössä koskaan lomalla enkä aina erota vapaa-aikaa työstä.

 

Lähipiiriäni seuratessani olen huomannut, että työ- ja vapaa-ajan erottamisen vaikeus on lähestulkoon sukupolvikokemus. Saman haasteen tunnistaa liki jokainen työssäkäyvä kolmekymppinen ystäväni. Tämä korostuu luovilla aloilla ja tutkimustyössä, jossa ajatustyötä on tehtävä koko ajan. Työn ja vapaa-ajan hämärtyessä on vaara, että myös loppuunpalamisesta tulee sukupolvikokemus. Se ei ole ihme, sillä työelämä on muuttunut yhä vaativammaksi.

 

Helsingin Sanomien jutussa mainitaan orastava uupumisilmiö, joka on Y-sukupolvelle tuttu. Pätkätöiden lisääntyessä ja vaatimusten kasvaessa myös uupumisen riski kasvaa. Itselläni meni ihan liian pitkään tajuta, että tarvitsen ihan oikeasti myös lepoa ja palautumista, vaikka töistäni pidänkin. Ja huom: En tarvitse lepoa ollakseni parempi työntekijä, vaan elääkseni parempaa elämää. Toivon hartaasti, että työelämä muuttuu sellaiseksi, että seuraava sukupolvi pitää tätä itsestäänselvyytenä.

 

Siihe asti rummutan mielelläni uraoivallustani: Laiskottelu ei ole ainoastaan sallittua, se on välttämätöntä.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram & Twitter!

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Kun viime viikolla kuulin, että Arto Nyberg on kutsunut ohjelmaansa Lauri Törhösen, jonka parikymmentä naista on kertonut häirinneen heitä seksuaalisesti, olin skeptinen. En ihan ymmärtänyt, että miksi MeToo-kampanjaan pitäisi osallistua nostamalla keskiöön häirinnästä vahvalla näytöllä osoitetun miehen tunteet. Päätin kuitenkin katsoa ohjelman. Tässä referaatti, niin muiden ei tarvitse:

 

Törhönen tulee sisään studioon. Hän kättelee Nybergiä ja kahta muuta miesvierasta ja sanoo, että nyt hän on sitten häirinnyt miehiäkin. Epäselväksi jää, onko Törhösen tarkoitus kättelyvertauksella vähätellä a) omaa toimintaansa, vai: b) häirintää ylipäänsä. Kotisohvalta käsin kättelyn rinnastaminen seksuaaliseen ahdisteluun näyttäytyy nimittäin lähinnä arrogantilta.

 

Sitten Törhönen sanoo, että hän ei voi sanoa että olisi häirinnyt eikä että ei olisi häirinnyt, koska on niin paljon harmaan sävyjä siinä häirinnässä. Olen kirjoittanut harmaan sävyistä häirinnässä aiemmin täällä. Se onkin jännää (not), että seksuaalinen häirintä tuntuu näyttäytyvän “harmaan sävyinä” ainoastaan niille, jotka puhuvat häiritsijän teoista, eivät häirityn kokemuksesta. Newsflash: Häiritylle tai ahdistellulle kokemus ei ole koskaan “harmaa”. Se on niin kirkas, että se ei hevillä himmene. Harmaasta alueesta puhuminen vähättelee häirittyjen kokemuksia. Siksi en sitä osta.

 

Törhönen sanoo, että on käyttäytynyt “tyhmästi” temperamentinsa ja ammattinsa vuoksi ja että siitä käytöksestä on joku voinut häiriintyä. Tässä on kaksikin seikkaa, jotka minua vaivaavat. Ensinnäkin, temperamentti tai ammatti ei tee kenestäkään ahdistelijaa saati anna synninpäästöä ahdistelusta. On olemassa sellaisia asioita kuin ammattietiketti ja fyysinen koskemattomuus. Molempien noudattaminen on täysin mahdollista. Myös samanaikaisesti. Toiseksi, jos sanotaan että “joku häiriintyy” käytöksestä, siirretään vastuu häirinnän uhrille. Tällainen retoriikka on tuttua muun muassa nonapologyista, joissa pyydetään anteeksi sitä että joku loukkaantuu eikä sitä, että itse tuli loukanneeksi. Ei jatkoon.

 

Törhönen kertoo myös, että MeToo:n vuoksi maailmassa on 2,5 miljoonaa miestä jotka on joutuneet takautuvasti miettimään “nykyisten standardien” mukaan että mitä häirintä on ja onko siihen itse tullut syyllistyttyä. Asiahan on sillä lailla, että mitkään standardit eivät ole koskaan tehneet seksuaalisesta häirinnästä tai ahdistelusta hyväksyttyä. Se, että loukkaavien tekojen hyväksymättömyys tulee joidenkin miesten tietoon vasta MeToo:n myötä kertookin enemmän kyseisistä miehistä kuin standardeista.

 

Että ihan jo tämän perusteella palauttaisin kernaasti keskustelun siihen, missä MeToo:ssa oli alunperin kyse: naisten aiemmin vaiettuihin kokemuksiin ja häirinnän lopettamiseen. 

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook + Instagram + Twitter!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Puoli vuotta siinä meni. Sen aikaa tuhansien naisten kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta jaksettiin kuunnella melko asiallisesti. Mutta ei kai kukaan sellaiseen loputtomiin pysty. Nyt keskustelu seksuaalisesta häirinnästä on päässyt nextille levelille eli saavuttanut pisteen, jossa mietitään, onko se mennyt niin sanotusti överiksi. Se tehdään, tietenkin, nostamalla keskiöön miesten tunteet. Teollisuusliiton puheenjohtaja Turja Lehtonen avasi eilen pelin tviittaamalla, että #MeToo on ‘lähtenyt lapasesta’ ja ‘mennyt yli’. “Eihän tässä uskalla en päin katsoa saati silmiin, ilman pelkoa joutua otsikoihin”, kiteytti Lehtonen tuntemuksensa. Kynäiltiinpä Lehtosen tviitin pohjalta myös pikkunäppärä uutinen, jossa pohdittiin pääasiassa että what about men. Tänään puolestaan aamu-tv:n juontaja kysyi haastateltavilta, että onko #MeToo mennyt liian pitkälle.

 

Siinähän ne ovatkin arvot tyrkyllä. Kertoo nimittäin jotain oleellista siitä maailmasta ja patriarkaatista jossa elämme, kun ihan tosissaan pohditaan, että onko seksuaalisen häirinnän kitkeminen mennyt ‘liian pitkälle’ kun miehiä ahdistaa eikä Turja Lehtonen uskalla katsoa naisia silmiin. Sanotaan nyt itsestäänselvyys tuhannennen kerran ääneen: Seksuaalinen häirintä ja flirtti ovat kaksi eri asiaa. Ensimmäinen ei ole ok, kun taas jälkimmäinen on erittäin ok. Ja jos ei erota silmiin katsomista ja takapuolen puristelua eleinä toisistaan, niin kannattaa varmaan estoitta antautua #metoo-keskustelulle kuuntelijan roolissa. Siinähän saattaa oppia vaikkapa vuorovaikutuksen aakkoset.

 

Toiseksi, on tylsämielistä kääntää keskustelu naisten vuosikymmeniä kestäneestä ahdistelusta siihen, että muutama mies on puolisen vuotta joutunut pohtimaan oman käytöksensä rajoja. Jos oman käytöksen arvioiminen aiheuttaa epämiellyttäviä tuntemuksia, on prosessin läpikäyminen varmasti jo muiden hyvinvoinnin näkökulmasta kannattavaa. Sitä paitsi, dear dudes: #MeToo:ssa ei ole kyse teistä ja teidän fiiliksistä vaan naisten turvallisuudesta. Simple as that.

 

PS: Saa katsoa silmiin.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: Facebook, Instagram, Twitter!

 

Share
Ladataan...

Pages