Ladataan...
Bluestocking

Musadiggarin suosikkiaika on täällä - festarikesä on nimittäin polkaistu käyntiin! Olen fiilistellyt kiinnityksiä keväästä lähtien ja ehtinyt jo peukuttaa Pori Jazzin päätöstä antaa potkut syrjiviä rakenteita tukeneelle toimarille. Yksi asia silti mietityttää. Miten on mahdollista, että vuonna 2018 festarilavoilla on niin vähän naisia?

 

Ikoninen nettimedia Nuorgam tutki kesän 2018 festareiden sukupuolijakaumaa. Tulos oli karu: Suomen 12 suurimmalla festareilla kaikista esiintyjistä vain noin joka yhdeksäs on naisoletettu. Paras tulos oli Ruisrockilla, jossa naisoletettuja oli 22,8 prosenttia. Huonoin Tuskalla, jossa naisoletettuja oli vain 1,5 prosenttia.

 

Olen avannut aiheesta keskusteluja julkisesti sekä Facebookissa että Twitterissä. Molemmissa naisten vähyyttä on selitetty pääasiassa kahdella syyllä: 1. Musiikki ei katso sukupuolta. 2. Festareille valitaan bändit sen mukaan, mistä yleisö on valmis maksamaan.

 

Molemmat argumentit ovat köykäisiä.

 

Ensinnäkin, musiikki ei synny tyhjiössä. Populaarimusiikin käytännöissä, joissa  miehet ovat saaneet vuosikymmenien etumatkan, on syntynyt kulttuurinen oletus sähköisten instrumenttien sukupuolesta. Populaarimusiikin piirissä naiset joutuvat edelleen todistelemaan osaamistaan, kysykää vaikka Grimesilta tai Björkiltä. Tästä näkökulmasta onkin nurinkurista väittää, että kiintiöt syrjisivät miehiä: Vasta, kun musiikkikäytäntöjen maskuliininen hegemonia rikotaan, voivat kaikki sukupuolet osallistua toimintaan samalta viivalta. Toisin sanottuna nykysysteemi ei ole sukupuolen näkökulmasra “neutraali”, vaan sellainen, että siitä hyötyvät nimenomaan miehet. ‘Musiikki ei katso sukupuolta’ on siis argumenttina kontekstiton, historiaton ja valtasuhteet sivuuttava, sillä musiikki käytäntönä kohtelee eri sukupuolia eri tavoin.

 

Toiseksi, musaskeneä varsin aktiivisesti seuraavana ihmisenä pystyn nimeämään useitakin naisoletetuista koostuvia yhtyeitä sekä artisteja, jotka ovat suosittuja ja joilla näin ollen olisi myös vankka festivaaliyleisö. On totta, että kaikkia haluttuja bändejä ei ole aina aikatauluongelmien vuoksi mahdollista buukata, mutta todellako on niin, että kaikki muista kuin miehistä koostuvat yhtyeet ovat Suomen festarikesän aikana niin kiinni, että jouduttiin buukkaamaan lähes pelkästään miehiä? I don’t think so. Tasa-arvo tulee, kun tasa-arvo tehdään ja maskuliininen hegemonia murtuu, kun esiin tuodaan tietoisesti myös muita kuin miehiä. Ja entä se oletus, että yleisö ei olisi valmis maksamaan naisten tekemästä ja esittämästä musiikista? Kehotan jokaista näin väittävää tsekkaamaan omat arvot ja arvostuksensa suhteessa sukupuoleen, koska väite on kertakaikkisen tylsämielinen. Ja äärimmäisen huono puolustus festareiden sukupuolivinoumalle.

 

Tausta on siis tämä ja sellaisenaan aika karu. Mutta ei hätä ole tämän näköinen: Kentän läheisesti tuntevana ihmisenä minulla on ensikäden tietoa siitä, että useat toimijat todella haluavat tilanteeseen muutosta ja lisätä festareiden diversiteettiä. Ja koska haluan itse olla siinä duunissa edes välillisesti mukana, on seuraavassa postauksessani käytännön vinkkejä festarikesän yhdenvertaisuuden edistämiseen. 

 

Stay tuned!

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Yhdessä päivässä tapahtui seuraavaa: Pori Jazzin nyt jo entinen toimitusjohtaja Aki Ruotsala kertoi julkisesti, ettei usko homojen olemassaoloon, ainoastaan homouteen, ja vertasi homoudesta eheytymistä huumekoukusta irtipääsemiseen. Pori Jazz kiirehti kertomaan, että tapahtuma on kaikille avoin ja että festivaalin toimijat vastustavat kaikkea syrjintää. Ymmärrettävästi homofobinen toimitusjohtaja ei tähän kuvaukseen mahdu, joten Ruotsala irtisanottiin saman päivän aikana.

 

Itse pidin pikapotkuja osoituksena siitä, että yhdenvertaisuus on mennyt Suomessa eteenpäin: yritykset ja tapahtumat eivät halua profiloitua avoimesti syrjivien käytäntöjen puolustamiselle. Osin tämä lienee arvoperustaista, osin syynä on ihmisten negatiivinen reagointi ja sitä kautta taloudellinen haitta. Yhtä kaikki, syrjintää katsotaan yhä harvemmin läpi sormien. Ja siksi Pori Jazzin päätös irtisanoutua toimitusjohtajan puheista oli ilahduttava.

 

Kaikki eivät kuitenkaan ole samaa mieltä. Muun muassa Laura Huhtasaari on käyttänyt potkuista termiä “joukkolynkkaus” ja esittänyt, että Ruotsalaa syrittiin “vakaumuksensa vuoksi”. Simon Elo puolestaan pohti Twitterissä, täytyykö perinteisten avioliittokäsitysten kannattajien “pelätä työpaikkansa puolesta” ja luonnehtii Ruotsalaa “fiksuksi ja tasapuoliseksi” mieheksi. Somessa on myös pohdittu, että ovatko suvaitsevaiset suvaitsevaisia lainkaan, jos eivät suvaitse suvaitsemattomuutta.

 

Tämä mukanokkela konservatiivilogiikka on niin tylsämielistä, että sitä ei edes jaksaisi kommentoida, ellei se ulottuisi jo parlamentarismiin ja siten viralliseen päätöksentekoon. Ensinnäkin, suvaitseminen on lähtökohtaisesti ongelmallinen termi, koska se asettaa jotkut positioon, josta suvaitaan ja toiset positioon, jota suvaitaan. Siksi en kutsu itseäni suvaitsevaiseksi, vaan feministiksi.

 

Toiseksi, muistaakseni suvaitsemattomuuden suvaitsemiseen liittyvä keskustelu käytiin jo vuonna 2014. Pähkinänkuoressa: suvaitsematon ihminen vaatii itselleen oikeutta syrjiä muita ihmisiä ja edistää siis vain omaa oikeuttaan syrjiä. Koska suvaitsemattomuus rajoittaa muiden oikeuksia, ei syrjiviä puheita tarvitse demokratiassa ottaa annettuina ja niitä pitää voida kritisoida ilman, että vastapuoli uhriutuu ja syyttää kriitikoita sanavapauden rajoittamisesta ( = konservatiivilogiikan kikka numero kaksi).

 

Lopulta asia on yksinkertainen: Syrjinnän vastustaminen edistää kaikkien oikeuksia, kun taas syrjivien käytäntöjen puolustaja edistää vain omia oikeuksiaan. Siksi on ristiriitaista esittää, että a) ihminen tulisi syrjityksi “vakaumuksensa vuoksi” sen jälkeen, kun hän on vakaumukseensa perustuen syrjinyt muita ihmisiä; b) syrjiviä käytäntöjä puolustava ihminen olisi “tasapuolinen”.

 

Olen lopen kyllästynyt konservatiivien tapaan, jossa ensin käännetään kaikkien ihmisoikeuksien puolustaminen konservatiivisten arvojen syrjimiseksi ja sitten uhriudutaan, kun syrjinnän harjoittamista ei hyväksytä. Mielipiteenvapaus kuuluu kaikille, mutta yhdenkään yhdenvertaisuutta puolustavan tapahtuman tai yrityksen ei tarvitse sitoutua syrjiviin mielipiteisiin. Se ei ole syrjintää, vaan kaikkien vapauden lisäämistä.

 
Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Olette varmasti huomanneet, että viime vuosina feminismi on ollut kaikkien huulilla. Sana valittiin Merrian-Webster-sanakirjassa vuoden 2017 sanaksi, sitä on painettu ketjuliikkeiden printtipaitoihin ja feministiksi julistautuminen on helpompaa kuin koskaan. Itseni ensisijaisesti feministiksi määrittelevänä tyyppinä olen ollut kehityssuunnasta iloinen, mutta ilmiö on herättänyt minussa myös epämääräistä epäilyksen tunnetta, jota en ole aiemmin osannut sanoittaa. Sitten törmäsin The Conversation -julkaisun tekstiin uusliberalistisesta feminismistä, ja äkkiä ymmärsin, mikä minua oli ilmiössä vaivannut.

 

Hieman taustaa: Sekä uusliberalistisen feminismin käsite että yllä mainittu teksti ovat uusliberalistista feminismiä tutkineen akateemikko Catherine Rottenbergin käsialaa. Artikkelissa Rottenberg selittää, että uusliberalistinen feminismi tunnistaa sukupuolten epätasa-arvon - kuten palkkavinouman ja seksuaalisen häirinnän - mutta jättää huomiotta sosioekonomiset ja kulttuuriset rakenteet, jotka myös vaikuttavat ihmisten elämään. Uusiliberalistinen feminismipuhe on suunnattu keskiluokalle ja ylemmälle keskiluokalle ja perustuu ajatukselle itsensä huolehtimisesta ja tsemppaamisesta keskittyen siten yksilöihin eikä rakenteisiin. Oikeistolainen individualismi, check!

 

Ja siinähän se olikin, epäilykseni sanoitettuna: Kun feminismistä tehdään voimaannuttava kulutustuote ja individualismin väline, suunnataan huomio samalla pois niistä rakenteista, jotka epätasa-arvoa tuottavat. Voimaantuminen on ihanaa ja tärkeää, mutta on syytä muistaa, että feminismissä on kyse isommasta kuvasta kuin kulutusyhteiskunnassa toteutettavasta minä-projektista. Ja isompaan kuvaan uusliberalistinen feminismi ei yletä, sillä sen kärki on yksilöpuheessa. Rottenberg selittää, että yksilöpuhe tekee feminismistä myös helpommin popularisoitavan ja siten kaupallistettavan: ilmiö, joka roikkuu vaaterekeillä esimerkiksi Gina Tricotin ja jonka feminismillä ratsastavia printtipaitoja olen kritisoinut muun muassa täällä.

 

Mikä uusiliberalistisen feminismin ydinongelma sitten on? No, mielestäni se, että se sivuuttaa täysin yhden neljännen aallon feminismin kulmakivistä: intersektionaalisuuden. Intersektionaalisen feminismin mukaan ihmisen elämään vaikuttavat muutkin tekijät kuin sukupuoli. Ja koska uusliberalistinen feminismi on suunnattu pääasiassa valkoisille, keskiluokkaisille cis-heteronaisille, jättää se aika monta ryhmää yhdenvertaisuuden ulkopuolelle. Uusliberalistista feminismiä ei esimerkiksi kiinnosta pistää kampoihin luokkayhteiskunnalle, sillä sen ensisijainen tavoite on saada hyväosaiset cis-naiset kilpailemaan markkinataloudessa samoilla säännöillä miesten kanssa. Ne säännöt sen sijaan ylläpitävät luokkayhteiskunnan rakenteita - ja samalla epätasa-arvoa. Intersektionaalisuuden vinkkelistä uusliberalistinen feminismi on siis oksymoroni.

 

Palkkatasa-arvon saavuttaminen ja seksuaalisen häirinnän loppuminen ovat tärkeitä tavoitteita. Ne kaatuvat patriarkaatin mukana, johon uusliberalistinen feminismi saa aikaan lähinnä yksittäisiä säröjä. Siksi haluan feminismini jatkossakin intersektionaalisena.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...