Ladataan...
Bluestocking

Olette varmasti huomanneet, että viime vuosina feminismi on ollut kaikkien huulilla. Sana valittiin Merrian-Webster-sanakirjassa vuoden 2017 sanaksi, sitä on painettu ketjuliikkeiden printtipaitoihin ja feministiksi julistautuminen on helpompaa kuin koskaan. Itseni ensisijaisesti feministiksi määrittelevänä tyyppinä olen ollut kehityssuunnasta iloinen, mutta ilmiö on herättänyt minussa myös epämääräistä epäilyksen tunnetta, jota en ole aiemmin osannut sanoittaa. Sitten törmäsin The Conversation -julkaisun tekstiin uusliberalistisesta feminismistä, ja äkkiä ymmärsin, mikä minua oli ilmiössä vaivannut.

 

Hieman taustaa: Sekä uusliberalistisen feminismin käsite että yllä mainittu teksti ovat uusliberalistista feminismiä tutkineen akateemikko Catherine Rottenbergin käsialaa. Artikkelissa Rottenberg selittää, että uusliberalistinen feminismi tunnistaa sukupuolten epätasa-arvon - kuten palkkavinouman ja seksuaalisen häirinnän - mutta jättää huomiotta sosioekonomiset ja kulttuuriset rakenteet, jotka myös vaikuttavat ihmisten elämään. Uusiliberalistinen feminismipuhe on suunnattu keskiluokalle ja ylemmälle keskiluokalle ja perustuu ajatukselle itsensä huolehtimisesta ja tsemppaamisesta keskittyen siten yksilöihin eikä rakenteisiin. Oikeistolainen individualismi, check!

 

Ja siinähän se olikin, epäilykseni sanoitettuna: Kun feminismistä tehdään voimaannuttava kulutustuote ja individualismin väline, suunnataan huomio samalla pois niistä rakenteista, jotka epätasa-arvoa tuottavat. Voimaantuminen on ihanaa ja tärkeää, mutta on syytä muistaa, että feminismissä on kyse isommasta kuvasta kuin kulutusyhteiskunnassa toteutettavasta minä-projektista. Ja isompaan kuvaan uusliberalistinen feminismi ei yletä, sillä sen kärki on yksilöpuheessa. Rottenberg selittää, että yksilöpuhe tekee feminismistä myös helpommin popularisoitavan ja siten kaupallistettavan: ilmiö, joka roikkuu vaaterekeillä esimerkiksi Gina Tricotin ja jonka feminismillä ratsastavia printtipaitoja olen kritisoinut muun muassa täällä.

 

Mikä uusiliberalistisen feminismin ydinongelma sitten on? No, mielestäni se, että se sivuuttaa täysin yhden neljännen aallon feminismin kulmakivistä: intersektionaalisuuden. Intersektionaalisen feminismin mukaan ihmisen elämään vaikuttavat muutkin tekijät kuin sukupuoli. Ja koska uusliberalistinen feminismi on suunnattu pääasiassa valkoisille, keskiluokkaisille cis-heteronaisille, jättää se aika monta ryhmää yhdenvertaisuuden ulkopuolelle. Uusliberalistista feminismiä ei esimerkiksi kiinnosta pistää kampoihin luokkayhteiskunnalle, sillä sen ensisijainen tavoite on saada hyväosaiset cis-naiset kilpailemaan markkinataloudessa samoilla säännöillä miesten kanssa. Ne säännöt sen sijaan ylläpitävät luokkayhteiskunnan rakenteita - ja samalla epätasa-arvoa. Intersektionaalisuuden vinkkelistä uusliberalistinen feminismi on siis oksymoroni.

 

Palkkatasa-arvon saavuttaminen ja seksuaalisen häirinnän loppuminen ovat tärkeitä tavoitteita. Ne kaatuvat patriarkaatin mukana, johon uusliberalistinen feminismi saa aikaan lähinnä yksittäisiä säröjä. Siksi haluan feminismini jatkossakin intersektionaalisena.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Viime viikolla Irlannissa äänestettiin aborttilainsäädännöstä, joka on tähän asti ollut yksi Euroopan tiukimmista. 26.5. saatiin äänestyksen viralliset tulokset: lainsäädäntö tullaan muuttamaan vapaammaksi. Tulevaisuudessa irlantilaisnaisten, -transmiesten ja muunsukupuolisten ei tarvitse matkustaa Iso-Britanniaan abortin saadakseen tai turvautua hengenvaaralliseen aborttiin, joka tehdään omassa maassa laittomasti 12 vuoden vankeustuomion ja oman hengen uhalla. Äänestyksen tulos on tärkeä askel globaalille yhdenvertaisuudelle.

 

Ikävä kyllä kaikki eivät ole sitä mieltä. 27.5. Suomen ulkoministeri Timo Soini kirjoitti nimittäin plokiinsa tekstin, jossa hän paheksui uudistusta. Soini kummasteli, miksi “elämän puolustamista tarvitsee puolustella”. Hän myös kertoi saaneensa “terveisiä Irlannista” – “murtuneen miehen sanat.”

 

Mietitäänpä hetki. Abortti on keskeinen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvokysymys, jolla taataan naisten, tyttöjen ja transmiesten oikeus omaan kehoonsa. Suomi on mielellään esiintynyt maailmalla tasa-arvon mallimaana. Soini itse on puhunut Brysselissä naisten oikeuksista ja Egyptissä naisten koulutuksen ja terveydenhuollon edistämisen tärkeydestä. Eilisen aborttikannanoton jälkeen erityisesti jälkimmäisin näyttäytyy varsin ristiriitaisena ja onttona puheena.

 

Pari asiaa. Ensinnäkin, ne “murtuneen miehen sanat”. Soini on siis ollut yhteydessä irlantilaismieheen, joka on “murtunut” aborttiäänestyksen tuloksesta. Ilmeisesti hän itse ei näe, kuinka irvokasta on poikain kesken voivotella naisten, muunsukupuolisten ja transmiesten oikeuksien etenemistä. Toiseksi, siitä “eämän suojelusta”. Aborttien kieltäminen ei lopeta abortteja, vaan tekee niistä raskaana olevalle ihmiselle hengenvaarallisia. Lisäksi on erikoista, että en ole kuullut “elämää suojelevan” ulkoministerin tekevän avauksia turvallisista pakolaisreiteistä tai jyrähtävän lasten pakkopalautuksista Afganistaniin.

 

Timo Soini: Jos haluat esiintyä naisten ja lasten puolustajana, lopeta aborttien vastustaminen ja pidä huoli siitä, että jatkossa lapset eivät huku Välimereen. Muussa tapauksessa kaikki puheet elämän suojelusta voi lopettaa.

 

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Olen hämmentyneenä seurannut keskustelua kulttuurisesta omimisesta (josta olen aiemmin kirjoittanut esimerkiksi täällä). Ensinnäkin, keskustelussa ovat äänessä isoksi osaksi valkoiset ihmiset, jotka ajattelevat n-sanan kieltämisen ja kulttuuristen stereotypioiden esittämisen rajoittamisen kaventavan omia oikeuksiaan, vaikka kyseessä on oikeuksien lisääminen marginalisoiduille ryhmille. Seurattuani vuoden verran (valkoisten) ihmisten some-päivityksiä, jaoin avaukset kolmeen kategoriaan. Eli tältä näyttää keskustelu kulttuurisesta appropriaatiosta omissa feedeissäni:

1. Ihmiset, jotka ajattelevat sensitiivisen suhtautumisen ja dialogin kaventavan omia, valmiiksi varsin laajoja oikeuksiaan. Sanovat jotain tämän kaltaista: "Valkoisia syrjitään käänteinen rasismi kyllä minun lapseni nauttivat Herra Heinämäestä ja räppiäkään ei saisi varmaankaan kuunnella MINULTA VIEDÄÄN KAIKKI."

2. Ihmiset, jotka pitävät keskustelua tyhjänpäiväisenä koska se ei kosketa heitä itseään. Yrittävät tehdä keskustelun naurunalaiseksi sanomalla jotain tämän tyyppistä: "Kyllä on maailmassa oikeitakin ongelmia vähemmistöt ovat niin herkkiä kun eivät huumoria ymmärrä menikö tunteisiin asetunpa koko keskustelun yläpuolelle OLEN LIIAN ÄLYKÄS TÄHÄN."

3. Ihmiset, jotka pitävät keskustelua tärkeänä ja ymmärtävät sen monimutkaisuuden, mutta kokevat, että ryhmien 1 & 2 tyypit tekevät keskustelusta mahdotonta. Yrittävät selittää asiaa, mutta selitykset hukkuvat usein edellä mainittujen ryhmien huuteluun.

Että ihan jo tällä otannalla tohdin väittää, että appropriaatiokeskustelun haastavuudessa ei ole kyse siitä, että vähemmistöt, feministit ja antirasistit nipottavat huvikseen ja tekevät asioista tahallaan vaikeita, vaan siitä, että ryhmät 1 & 2 pyrkivät teilaamaan keskustelun puhumalla aiheen ohi tai asettamalla itsensä keskustelun keskiöön. Ryhmä 3: Jatketaan silti. Hommaa riittää, näemmä.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

 

 

Ladataan...

Pages