Ladataan...
Bluestocking

Kirjoitan tätä tekstiä 31.7. Finnairin lennolla Roomasta Suomeen. Olen aiemmin päivällä törmännyt uutiseen, jossa kerrotaan Aino Pennasen protestoineen Finnairin Berliinin lennolla pakkopalautettevan henkilön epäinhimillistä kuljetusta koneen takaosassa ja samalla koko pakkopalautusta. (Pennasen mukaan henkilö istui usean miehen kiinnipitämänä koneen takana vaikertaen pää väkisin painettuna edessä olevan istuimen alla. En näe syytä epäillä Pennasen kuvausta, sillä kysyin Twitterissä Finnairilta, pitääkö tämä paikkansa. Minut ohjattiin kysymään asiaa Helsingin poliisilta, joka ei vastannut, kuten ei myöskään Finnair tiedusteltuani asiaa uudemman kerran.)

 

2015 alkanut pakolaiskriisi näkyy Euroopassa edelleen ja ravistelee paitsi poliittista järjestelmää, myös EU:n ja jäsenvaltioiden kriisinhoitokykyä. Pakolaiskriisi ei tullut yllätyksenä. Se oli kaikkien asiaan paneutuneiden tutkijoiden, poliitikkojen ja virkamiesten tiedossa. Tästä huolimatta asiaan ei etsitty ratkaisuja ajoissa, jonka seurauksena Eurooppa ja EU ovat ajaneet itsensä oikeistopopulismin syliin sekä päätyneet hätäpäissään onnettomiin ratkaisuihin, kuten tehneet ihmisoikeusnäkökulmasta vähintäänkin kyseenalaista rajapolitiikkaa Turkin kanssa. Suomessa turvapaikkahakemusten kasvaneeseen määrään on vastattu muun muassa tuottamalla kyseenalaisiin ratkaisuihin johtavia ohjeistuksia (esimerkiksi Afganistanin lukeminen turvallisten maiden joukkoon), lyhentämällä turvapaikanhakijoiden valitusaikoja ja päädytty pakkopalauttamaan ihmisiä alueille, joissa heitä odottaa pahimmillaan jopa kuolema. Samalla ollaan murennettu ihmisten luottamusta oikeusjärjestelmään.

 

Miten Finnair tähän liittyy? Finnair on yhtiö. Yhtiönä se voi itse valita, millaisiin käytäntöihin se kalustollaan osallistuu. Toisin kuin lentoemäntä Rooman koneessa asiasta kysyessäni esitti, ei viranomaispäätös pakkopalautuksesta vevoita lentoyhtiötä järjestämään pakkopalautusta - esimerkiksi brittiläinen Virgin Atlantic on kieltäytynyt osallistumasta pakkopalautuksiin. Finnair sen sijaan poistatti poliisisaattueessa koneesta naisen, joka oli käynyt kysymässä vaikeroivan ja pää alas painetun ihmisen vointia ja kieltäytynyt sen jälkeen istuutumasta paikalleen. Finnair olisi voinut poistaa koneesta tämän sijasta saattueen, jossa ihmistä kuljetettiin väkipakolla paikkaan, johon hän ei ollut valmis palaamaan, koska todennäköisesti pelkäsi siellä odottavaa kidutusta tai kuolemaa.

 

Aikana, jona ihmishenkiin liittyvää poliittista päätöksentekoa ohjaa kiire sekä leikkauspolitiikan sanelema resurssipula ja oikeistopopulistien sanelema yksinkertaistettu rajat kiinni -politiikka, on ihan jokaisella toimijalla erityinen moraalinen vastuu siitä, millaisia käytäntöjä se tukee tai on tukematta. Finnairin päätös osallistua pakkopalautuksiin ei ole neutraali tai passiivinen. Se on aktiivinen valinta tukea ja puolustaa käytäntöjä, jotka on todettu ihmisoikeuksien kannalta kyseenalaisiksi. Toisin sanoen pakkopalautuksiin osallistuminen on yhtälailla ideologinen valinta kuin valinta olla osallistumatta pakkopalautuksiin.

 
Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Keväällä kirjoitin tekstin kolmekymppisille miehille. Tekstissä vetosin, että kolmekymppiset miehet murentaisivat tulevaisuuden herrakerhot, reflektoisivat positioaan ja tekisivät tietoisesti naisille tilaa työmarkkinoilla. Facebookissa näin kahden kolmekymppisen jakaneen tekstin. Toinen jakajista oli mies, toinen oli nainen.

 

Naisen jakamana teksti sai noin neljäkymmentä tykkäystä. Kommenttikentässä kolmekymppiset miehet riensivät kilvan arvioimaan postausta, joka oli heidän mukaansa a) epäonnistunut; b) ei tarpeeksi intersektionaalinen; c) Not All Men.

 

Miehen jakamana teksti sai yli sata tykkäystä. Kommenttikentässä useat naiset kiittivät miestä itsereflektiokyvystä ja siitä, että tämä tunnisti naisten kokemukset ja ymmärsi, että myös hänellä oli vastuu tulevaisuuden työelämän rakenteiden muuttamisessa.

 

Seurasin keskustelua huvittuneena, mutta myös lievästi ärtyneenä. Mielestäni keskustelussa kiteytyi asia, joka on feministiseltä kentältä liiankin tuttu: Miesfeministejä kiitellään loputtomasti ymmärryksestä, naisfeministejä pidetään nillittävinä mielensäpahoittajina. Miesfeministi saa osakseen ihailua, naisfeministi hiljennysyrityksiä. Miesfeministin sanomiset ovat tarkkanäköistä itsereflektioa, naisfeministin tylsämielistä uhriutumista.

 

Jos feminismistä tulee validi aate vasta, kun mies sanoo, on feminismille enemmän tarvetta kuin osasin edes kuvitella. Se ei kuitenkaan tarkoita, että miehet eivät olisi tervetulleita feministisiin kamppailuihin. Päinvastoin! Jotta tasa-arvo etenisi, tarvitsee feminismi myös miehiä. Joskaan ei välttämättä etulinjaan. Yritän selittää:

 

Tunnen miehiä, jotka ovat feministimiehiä suitsuttavasta mekaniikasta varsin tietoisia ja jotka myös tunnustautuvat feministeiksi, koska tietyissä piireissä se on miehelle helppo tapa saada statusta ylöspäin. Samojen miesten käytös on usein kuitenkin kaikkea muuta kuin feminististä: he esimerkiksi puhuvat naisille ja miehille eri tavoin ja ajattelevat että feminismi, #metoo tai sukupuolen moninaisuus voi mennä “liian pitkälle”.

 

Onneksi tunnen myös miehiä, jotka – myöskin tietoisina tästä mekaniikasta – ymmärtävät, että feminismi ei ole statustyökalu, vaan keino tasata valtasuhteita. Ja jotka todennäköisesti myös tätä tekstiä lukiessaan tsekkaavat, että eivät jatkossakaan lipsahda näennäisfeminismin puolelle, vaan tekevät tilaa naisten ja vähemmistöjen äänille, kuten ovat tehneet tähänkin asti.

 

Feminismi tarvitsee kaikkia, koska feminismi on kaikkien asia. Feministien on kuitenkin kyettävä reflektoimaan omia etuoikeuksiaan ja pohdittava, milloin on syytä pitää meteliä, milloin vahvistaa muiden ääntä ja milloin antaa tukea hiljaisena liittolaisena. Tämä koskee erityisesti niitä, joilla etuoikeuksia on enemmän.

 

Kiteytettynä: Feminismi tarvitsee teitä, miehet, mutta sankarinviitaksi se ei teille taivu.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Julia kirjoitti huhtikuussa kiinnostavan tekstin siitä, ovatko naiset vetovastuussa heterosuhteiden isoista päätöksistä. Tekstissä sanotaan: “Pääsääntöisesti heteropariskuntien naiset ovat liikkeelle paneva voima, oli kyse sitten asunnon ostamisesta, naimisiin menemisestä, lapsen yrittämisessä tai kodin isoista sisustushankinnoista.”

 

Jäin miettimään kirjoitusta. En ole koskaan ostanut asuntoa tai hankkinut lasta kenenkään kanssa. Sen sijaan olen muuttanut yhteen ja erilleen sekä ollut pitkissä ja lyhyissä parisuhteissa. Ja lähes poikkeuksetta minusta on muodostunut osapuoli, joka on järjestänyt tuparilahjat, suunnitellut joulunvietot ja pitänyt huolta siitä, että yhteinen aika on ollut mielekästä, tai että sitä on ylipäänsä ollut. Suurimman osan näistä asioista olen tehnyt mielelläni, koska ihmissuhteen vaaliminen on usein kannattavaa hommaa. Mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

 

Kaveripiirissäni elää sellainen todenperäinen vitsi, että Koskela ei varsinaisesti ole mikään tunteiden tulkki. Toisin sanottuna minä en ole se tyyppi, jolle parisuhteiden tunnepuhe olisi maailman luontevin asia. Olen saanut tästä niin sanotusti palautetta myös joiltain eksiltäni, niin että terveisiä vaan – palaute noteerattu! Tunnejunttiuteni huomioiden onkin erikoista, että heterosuhteissa minusta on poikkeuksetta muodostunut ihminen, joka parisuhteissa organisoi sosiaalisten suhteiden ylläpidon, avaa vaikeat keskustelut, ja ottaa vastuun konfliktien selvittämisestä sekä kalenterien yhteensovittamisesta. Ja vaikka panostaminen on kivaa ja tärkeää, on se ajoittain tuntunut myös raskaalta – jopa työltä.

 

Eikä ihme. Pienen googlailun jälkeen minulle selvisi, että luettelemani asiat menevät kategoriaan emotionaalinen työ (emotional labor). Samaan kategoriaan mahtuvat myös Julian tekemät huomiot isojen päätösten vetovastuusta. Emotionaalisen työn käsite on lähtöisin sosiologi Arlie Russelilta, joka kuvasi termillä alunperin hoiva- ja asiakaspalveluammatteihin liittyvää tunnetyötä. Sittemmin käsite on laajennettu koskemaan myös henkilökohtaisissa ihmissuhteissa tapahtuvaa emotionaalista työtä. Ja hyvä niin, sillä tilastot kertovat, että naiset tekevät miehiin nähden 2,6 kertaisen työn parisuhteeseen, kotiin ja perheeseen liittyvistä hoiva-, tunne- ja kotitöistä. Se on aika paljon se.

 

Ymmärrän, että tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Tunnen miehiä, joiden tunnetaidot ovat huomattavasti omiani kehittyneempiä ja jotka tarttuvat imuriin huomattavasti mieluummin kuin minä. Siitä huolimatta pienen lähipiirigallupin jälkeen naisten jaettu kokemus on se, että  heterosuhteiden emotionaalisessa työssä tehtävät eivät jakaudu läheskään tasan. Ja - kuten todettu - tätä huomiota tukevat myös tilastot.

 

Julia kiteyttää: “Sinällään tämä on harmillista, koska se johtaa siihen, että mies voi käyttää aivoistaan kapasiteettia moneen muuhun juttuun, kuten työhönsä, urallaan etenemiseen, lukemiseen, lorvailuun, oluen juomiseen, mihin ikinä.” Näillä puheilla ajattelin itse panostaa enemmän lorvailuun ja jakaa emotionaalisen työn tasa-arvoistamisen ilosanomaa esimerkiksi oluen äärellä. 

 

Tervetuloa mukaan.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Pages