Ladataan...
Bluestocking

Feminismi oli pitkään naisasia. Sitten tuli intersektionaalisuus (kiitos Kimberlé Crenshaw!) ja huomautti, että naiset eivät ole yhtenäinen joukko. Että itse asiassa syrjinnän laajuuteen liittyy muutakin kuin sukupuoli - kuten ihonväri, seksuaalisuus, yhteiskuntaluokka ja vammaisuus. Ja että sukupuolikin on moninaisempi kuin feminismin alkuaikoina ajateltiin. Siksi myös muunsukupuolisille, sukupuolettomille ja transihmisille tulisi tehdä tilaa feministisessä keskustelussa. Feminismi laajeni ja hyvä niin, koska nyt yhdenvertaisuus koskisi kaikkia.

 

Samaan aikaan kun feminismi voimistui, alkoivat what-about-men -argumentit lisääntyä. Valkoiset cis-sukupuoliset heteromiehet huolestuivat, koska feminismin piirissä oli yhä näkyvämmin yhä suurempi joukko ihmisiä, jotka oikeutetusti vaativat yhdenvertaista kohtelua. Ja kuten sanotaan: kun olet tottunut etuoikeuksiin, tasa-arvo tuntuu sorrolta. Toisin sanottuna tähän saakka valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten ei ollut tarvinnut neuvotella omasta positiostaan samalla tavalla kuin monien muiden ryhmien. Neuvottelu oli uutta, ja se tuntui herättävän huolta. Alettiin puhua maskuliinisuuden kriisistä.

 

En epäile yhtään, etteikö valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten kriisi olisi olemassa oleva kokemus. Maailmassa, jossa tehdään tilaa ja näkyyyttä yhä moninaisemmille identiteeteille, joutuu jokainen pohtimaan omaa positioaan. Siksi minun on helppo ymmärtää, että myös maskuliinisuus on kriisissä. Pidän kuitenkin ongelmallisina niitä tapoja, joilla kriisi on manifestoitunut yksinkertaistuiksi väittämiksi sukupuolista ja vihamielisyydeksi tasa-arvohankkeita kohtaan.

 

Jordan B. Petersonin kaltaisten sukupuolifundamentalistien ajatukset ovat eittämättä tuoneet varmuutta ja turvaa kompleksisen identiteettipolitiikan keskellä painiskelleelle miesjoukolle. Petersonin mantra perustuu siihen, että sen sijaan, että identiteetit ymmärrettäisiin moninaisiksi, joustaviksi, kulttuurissa muotoutuviksi ja elämänmittaisiksi prosesseiksi, tarjotaan pysyvyyttä ja tiukkoja hierarkioita sekä ajatusta siitä, että sukupuoli on tarkkarajainen ja biologian määräämä. Mantra toimii, koska muutos on pelottavaa. Ja erityisen pelottavaa se on silloin, kun oma asema on ollut varsin turvattu, kuten Petersonin puhuttelun kohteilla.

 

On syytä muistaa, että myöskään valkoisten, cis-sukupuolisten heteromiesten joukko ei ole yhtenäinen. Siihen kuuluu ihmisiä muun muassa erilaisista tulotasoista, ammateista ja asuinseuduilta. Ja ennen kuin joku ehtii muistuttaa että Not All Men, niin kaikki ryhmään kuuluvat eivät tokikaan allekirjoita Petersonin ja kumppaneiden ajatuksia - joukosta löytyy myös esimerkiksi aivan upeita feministimiehiä. Ja siinä ehkä piileekin ratkaisu: nimittäin feminismissä.

 

En tiedä, ovatko Petersonin seuraajat koskaan ajatelleet, että juuri hänen ajamansa pysyvyyden politiikka on itse asiassa juuri se syy, miksi maskuliinisuus on muuttuvassa maailmassa kriisissä. Feminismi kamppailee sen puolesta, että jokainen voisi edustaa itseään eikä toimia siten, miten sukupuolilta traditionaalisesti odotetaan. Se vapauttaa kaikki sukupuolet - myös valkoiset, cis-sukupuoliset heteromiehet. Myös niin sanottu perinteinen miehen rooli on edelleen valikoimissa (joskin ilman dominointiaspektia, koska tasa-arvo).

 

Siksi feminismi voisi olla ratkaisu myös maskuliinisuuden kriisiin.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

 

Ystävät! Kuten ehkä olette huomanneetkin, hidastui postaustahtini vaivihkaa loppukeväästä. Kevättalven uupumusjakso vaati veronsa ja se näkyi blogin aktiivisuudessa. Jotta Bluestocking pysyisi jatkossakin minulle kanavana, joka aiemmin antaa kuin ottaa energiaa, pidän perinteiseen tapaan kolmen viikon blogiloman. 23.7. eteenpäin luvassa on pohdintaa muun muassa heterosuhteiden emotionaalisesta vastuusta, cis-miesten feministisestä duunista ja parhaat feministiset voimalauseet. Siihen saakka yhteiskunnallisia kannanottojani voi seurata Twitterissä ja lomaelämääni Instagramissa. Kuten kuvasta näkyy, olen jo toinen jalka vapaalla! Kuullaan kolmen viikon kuluttua - siihen saakka ihanaa kesää!

Minja

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Räppäri XXXTentacionin oli määrä esiintyä elokuussa Weekend Festivaleilla. Viikko sitten maanantaina hän menehtyi. Kuolemaa seuranneessa julkisessa keskustelussa on ollut piirteitä, jotka haluan nyt sitoa laajempaan kontekstiin: autonomiaestetiikkaan ja naisvihan legitimointiin.

 

Ihan aluksi haluan sanoa, että kaikki kuolemat ovat traagisia. XXXTentacion oli menehtyessään vasta 20-vuotias. Se tuntuu julmalta ja epäoikeudenmukaiselta. Se ei kuitenkaan poista ihmetystäni siitä, että Weekend Festival on alunperinkään päättänyt buukata artistin, joka on raa’asti pahoinpidellyt raskaana olevan tyttöystävänsä ja todennut jälkeenpäin Instagram-videollaan näin: “Everybody that called me a domestic abuser, I’m going to domestically abuse y’all little sisters’ pussy from the back.”

 

Kuulen jo korvissani vastakommentin: Mitä tekemistä XXXTentacionin musiikilla on pahoinpitelyn kanssa? Kommentissa on kaikuja autonomiaestetiikasta, joka on 1800-luvulta peräisin oleva ajatus siitä, että taide on itsenäistä ja saa merkityksensä itse taiteesta sen sijaan, että se olisi syntynyt osana ja osaksi sosiaalista todellisuutta ja kulttuurista jatkumoa. En yritä sanoa, että XXXTentacionin musiikkia ei saisi enää kuunnella. Pidän kuitenkin erikoisena sitä, että hänen musiikkiaan käsitellään sen esittäjästä irrallisena problematisoimatta sitä vakavaa rikosta, jonka esittävä artisti on tehnyt. Maailmassa, jossa erityisesti naisiin kohdistuva, laajamittainen lähisuhdeväkivalta on vakava ongelma, vahvistaa raskaana olevan naisen julman pahoinpitelyn sivuuttaminen kulttuuria, jossa naisvihaa legitimoidaan väkivallasta vaikenemalla. Siksi autonomiaesteettinen taidetta taiteen vuoksi -teesi on yksinkertaistava: se tekee misogyynisten ja väkivaltaisten rakenteiden kritisoinnista liki mahdotonta.

 

XXXTentacionin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Olen todella kyllästynyt siihen, että Suuret Miestaiteilijat saavat rellestää vapaasti ja toisintaa misogyynista kulttuuria ilman, että heidän Taidettaan kyseenalaistetaan. XXXTentacioneille, Dr. Dreille ja Tyko Sallisille annetaan edelleen julmetusti tilaa taidekentillä juurikaan problematisoimatta heidän tapojaan toisintaa kulisseissa naisten hiljentämistä ja sortamista. Onnistunut taideteos ei kuitenkaan ole vapaudu vankilasta -kortti, jolla voidaan irroittaa tekijä tekemistään rikoksista. Lisäksi ne naisvihamieliset rakenteet ja toimintamallit, joita edellämainitut miestaiteilijat ovat käytöksellään toisintaneet ovat osasyy siihen, miksi Suuret Taiteilijat niin harvoin ovat naisia.

 

Ymmärrän, että asia ei ole mustavalkoinen. Siitä huolimatta toivoisin, että vaikkapa Sallisen töitä ihailtaessa muistettaisiin konteksti, jossa ne on maalattu ja kritisoin kulttuuria, jossa kaikki taideteosten takana tapahtunut vaietaan, Koska Taide. Vaikka en itse olisikaan buukannut XXXTentacionia festivaalikeikalle, ei minulla ole yksiselitteistä vastausta siihen, miten taiteilijan henkilöhistoria ja taideteos suhteutuvat toisiinsa. Siitä olen kuitenkin varma, että vaikenemalla naisvihan teemme naisvihalle tilaa. #metoo-liike oli hyvä alku.

 

Nyt keskustelua täytyy jatkaa.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Pages