Ladataan...
Bluestocking

Räppäri XXXTentacionin oli määrä esiintyä elokuussa Weekend Festivaleilla. Viikko sitten maanantaina hän menehtyi. Kuolemaa seuranneessa julkisessa keskustelussa on ollut piirteitä, jotka haluan nyt sitoa laajempaan kontekstiin: autonomiaestetiikkaan ja naisvihan legitimointiin.

 

Ihan aluksi haluan sanoa, että kaikki kuolemat ovat traagisia. XXXTentacion oli menehtyessään vasta 20-vuotias. Se tuntuu julmalta ja epäoikeudenmukaiselta. Se ei kuitenkaan poista ihmetystäni siitä, että Weekend Festival on alunperinkään päättänyt buukata artistin, joka on raa’asti pahoinpidellyt raskaana olevan tyttöystävänsä ja todennut jälkeenpäin Instagram-videollaan näin: “Everybody that called me a domestic abuser, I’m going to domestically abuse y’all little sisters’ pussy from the back.”

 

Kuulen jo korvissani vastakommentin: Mitä tekemistä XXXTentacionin musiikilla on pahoinpitelyn kanssa? Kommentissa on kaikuja autonomiaestetiikasta, joka on 1800-luvulta peräisin oleva ajatus siitä, että taide on itsenäistä ja saa merkityksensä itse taiteesta sen sijaan, että se olisi syntynyt osana ja osaksi sosiaalista todellisuutta ja kulttuurista jatkumoa. En yritä sanoa, että XXXTentacionin musiikkia ei saisi enää kuunnella. Pidän kuitenkin erikoisena sitä, että hänen musiikkiaan käsitellään sen esittäjästä irrallisena problematisoimatta sitä vakavaa rikosta, jonka esittävä artisti on tehnyt. Maailmassa, jossa erityisesti naisiin kohdistuva, laajamittainen lähisuhdeväkivalta on vakava ongelma, vahvistaa raskaana olevan naisen julman pahoinpitelyn sivuuttaminen kulttuuria, jossa naisvihaa legitimoidaan väkivallasta vaikenemalla. Siksi autonomiaesteettinen taidetta taiteen vuoksi -teesi on yksinkertaistava: se tekee misogyynisten ja väkivaltaisten rakenteiden kritisoinnista liki mahdotonta.

 

XXXTentacionin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Olen todella kyllästynyt siihen, että Suuret Miestaiteilijat saavat rellestää vapaasti ja toisintaa misogyynista kulttuuria ilman, että heidän Taidettaan kyseenalaistetaan. XXXTentacioneille, Dr. Dreille ja Tyko Sallisille annetaan edelleen julmetusti tilaa taidekentillä juurikaan problematisoimatta heidän tapojaan toisintaa kulisseissa naisten hiljentämistä ja sortamista. Onnistunut taideteos ei kuitenkaan ole vapaudu vankilasta -kortti, jolla voidaan irroittaa tekijä tekemistään rikoksista. Lisäksi ne naisvihamieliset rakenteet ja toimintamallit, joita edellämainitut miestaiteilijat ovat käytöksellään toisintaneet ovat osasyy siihen, miksi Suuret Taiteilijat niin harvoin ovat naisia.

 

Ymmärrän, että asia ei ole mustavalkoinen. Siitä huolimatta toivoisin, että vaikkapa Sallisen töitä ihailtaessa muistettaisiin konteksti, jossa ne on maalattu ja kritisoin kulttuuria, jossa kaikki taideteosten takana tapahtunut vaietaan, Koska Taide. Vaikka en itse olisikaan buukannut XXXTentacionia festivaalikeikalle, ei minulla ole yksiselitteistä vastausta siihen, miten taiteilijan henkilöhistoria ja taideteos suhteutuvat toisiinsa. Siitä olen kuitenkin varma, että vaikenemalla naisvihan teemme naisvihalle tilaa. #metoo-liike oli hyvä alku.

 

Nyt keskustelua täytyy jatkaa.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Viime viikolla kirjoitin pop- ja rockfestivaalien tasa-arvotilanteesta, joka on edelleen 2018 varsin kehno: Nuorgamin selvityksen mukaan 12 suurimmalla keäfestarilla vain noin joka yhdeksäs esiintyjä on naisoletettu. Lupasin viime postauksessa listata keinoja, joilla festivaalien yhdenvertaisuutta voisi parantaa. Ilmeisin - ja toistaiseksi liki ainoa - julkisessa keskustelussa esitetty vaihtoehto on ollut sukupuolikiintiöiden väläyttäminen. Itse en pidä kiintiöitä välttämättä huonona ratkaisuna, sillä tasa-arvotyö vaatii tietoista työtä, jota kiintiöiden olemassaolo edellyttäisi. Koska kiintiöajatus kuitenkin tuntuu herättävän kentän toimijoissa vastustusta (mikä sinänsä ei ole järin rakentava lähtökohta yhdenvertaisuuden edistämiseen), voisi sitä pyrkiä välttämään esimerkiksi seuraavin keinoin:

 

  • Tietoisuus. Tämä tarkoittaisi ensinnäkin sitä, että sukupuolten epätasapaino esiintyjistössä tiedostettaisiin ja sitä alettaisiin pitää ongelmana. Toiseksi se tarkoittaisin tietoista työtä - toisin sanottuna naisten ja sukupuolivähemmistöjen etsimistä, löytämistä ja buukkaamista. Pähkinänkuoressa: Käsitystä musiikkimaailman miehisyydestä voidaan rikkoa nostamalla tietoisesti esiin muita kuin cis-miehiä. Heitä löytyy kyllä.
  • Avoimuus. Tämä on nähdäkseni tasa-arvotyön kulmakivi. Käytännössä se voisi tarkoittaa a) tavoitteiden artikuloimista, ja b) prosessien selvittämistä. Toisin sanottuna sitä, että festari kommunikoisi yleisölle konkreettiset tasa-arvotavoitteensa ja sen, miten tavoitteessa onnistuttiin tai mikä meni vikaan. Festari voisi esimerkiksi kertoa, keitä artisteja se on pyrkinyt buukkaamaan, vaikkei olisi kyseisiä artisteja onnistunutkaan saamaan.
  • Panostaminen. On selvää, että tasa-arvon tekeminen vaatii panostamista - myös taloudellista. Aika helpolla kuitenkin pääsee esimerkiksi palkkaamalla asiantuntijan, jonka tehtävä on selvittää tasa-arvon toteutumista ja toimia konsultaatioapuna prosesseissa, joissa tarvitaan ymmärrystä diversiteettikysymyksissä.
  • Tilojen esteettömyys ja sukupuolivähemmistöjen huomiointi. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että pyörätuolilla on mahdollista päästä venuelle, nähdä ja kuulla keikat sekä päästä esteettömästi vessaan. Sukupuolivähemmistöt oli huomioitu kiitettävästi tämän vuoden Sidewaysissa, jossa WC-tiloja ei oltu sukupuolitettu.
  • Yleinen asennemuutos. Tämä vaatii duunia muiltakin kuin järjestäjiltä: lakataan puhumasta “tyttöbändeistä” ja “kiintiönaisista” ja siitä, että naisten buukkaaminen tekisi tappiota (tsekkaa postaus 1/2). Huomioidaan, että nykysysteemissä, jonka kulttuurinen koodisto perustuu cis-miesten yliedustukselle, miehet saavat etua sukupuolestaan. Tämä etu on piilossa, koska se on normi. Mutta normit kaatuvat, kun ne kaadetaan - ja kun myös muille kuin normiin sopiville tehdään tilaa.

 

Rohkenen väittää, että näiden keinojen hyödyntäminen olisi hyvä alku entistä moniäänisemmän musiikillisen kentän rakentamiselle. Voittajia olisivat lopulta sekä esiintyjät, yleisö että festarit itse.

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Musadiggarin suosikkiaika on täällä - festarikesä on nimittäin polkaistu käyntiin! Olen fiilistellyt kiinnityksiä keväästä lähtien ja ehtinyt jo peukuttaa Pori Jazzin päätöstä antaa potkut syrjiviä rakenteita tukeneelle toimarille. Yksi asia silti mietityttää. Miten on mahdollista, että vuonna 2018 festarilavoilla on niin vähän naisia?

 

Ikoninen nettimedia Nuorgam tutki kesän 2018 festareiden sukupuolijakaumaa. Tulos oli karu: Suomen 12 suurimmalla festareilla kaikista esiintyjistä vain noin joka yhdeksäs on naisoletettu. Paras tulos oli Ruisrockilla, jossa naisoletettuja oli 22,8 prosenttia. Huonoin Tuskalla, jossa naisoletettuja oli vain 1,5 prosenttia.

 

Olen avannut aiheesta keskusteluja julkisesti sekä Facebookissa että Twitterissä. Molemmissa naisten vähyyttä on selitetty pääasiassa kahdella syyllä: 1. Musiikki ei katso sukupuolta. 2. Festareille valitaan bändit sen mukaan, mistä yleisö on valmis maksamaan.

 

Molemmat argumentit ovat köykäisiä.

 

Ensinnäkin, musiikki ei synny tyhjiössä. Populaarimusiikin käytännöissä, joissa  miehet ovat saaneet vuosikymmenien etumatkan, on syntynyt kulttuurinen oletus sähköisten instrumenttien sukupuolesta. Populaarimusiikin piirissä naiset joutuvat edelleen todistelemaan osaamistaan, kysykää vaikka Grimesilta tai Björkiltä. Tästä näkökulmasta onkin nurinkurista väittää, että kiintiöt syrjisivät miehiä: Vasta, kun musiikkikäytäntöjen maskuliininen hegemonia rikotaan, voivat kaikki sukupuolet osallistua toimintaan samalta viivalta. Toisin sanottuna nykysysteemi ei ole sukupuolen näkökulmasra “neutraali”, vaan sellainen, että siitä hyötyvät nimenomaan miehet. ‘Musiikki ei katso sukupuolta’ on siis argumenttina kontekstiton, historiaton ja valtasuhteet sivuuttava, sillä musiikki käytäntönä kohtelee eri sukupuolia eri tavoin.

 

Toiseksi, musaskeneä varsin aktiivisesti seuraavana ihmisenä pystyn nimeämään useitakin naisoletetuista koostuvia yhtyeitä sekä artisteja, jotka ovat suosittuja ja joilla näin ollen olisi myös vankka festivaaliyleisö. On totta, että kaikkia haluttuja bändejä ei ole aina aikatauluongelmien vuoksi mahdollista buukata, mutta todellako on niin, että kaikki muista kuin miehistä koostuvat yhtyeet ovat Suomen festarikesän aikana niin kiinni, että jouduttiin buukkaamaan lähes pelkästään miehiä? I don’t think so. Tasa-arvo tulee, kun tasa-arvo tehdään ja maskuliininen hegemonia murtuu, kun esiin tuodaan tietoisesti myös muita kuin miehiä. Ja entä se oletus, että yleisö ei olisi valmis maksamaan naisten tekemästä ja esittämästä musiikista? Kehotan jokaista näin väittävää tsekkaamaan omat arvot ja arvostuksensa suhteessa sukupuoleen, koska väite on kertakaikkisen tylsämielinen. Ja äärimmäisen huono puolustus festareiden sukupuolivinoumalle.

 

Tausta on siis tämä ja sellaisenaan aika karu. Mutta ei hätä ole tämän näköinen: Kentän läheisesti tuntevana ihmisenä minulla on ensikäden tietoa siitä, että useat toimijat todella haluavat tilanteeseen muutosta ja lisätä festareiden diversiteettiä. Ja koska haluan itse olla siinä duunissa edes välillisesti mukana, on seuraavassa postauksessani käytännön vinkkejä festarikesän yhdenvertaisuuden edistämiseen. 

 

Stay tuned!

 

Seuraa Minjaa somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Ladataan...

Pages