Ladataan...
Bluestocking

“Ooksä lukenut uutisia?” kysyin ystävältäni lauantaiaamuna herätessäni tämän sohvalta. Ystävä lämmitti kuopukselleen maitoa mikrossa ja nyökkäsi vakavana. Neljän vanha esikoinen leikki lattialla samalla kun yritimme vaivihkaa selata TV-kanavien uutisia ja etsiä lähetystä, jossa Pariisin iskuista kerrottaisiin mahdollisimman neutraalisti eikä lapsi joutuisi näkemään koko maailman pahuutta omassa olohuoneessaan. Yritys oli tietenkin mahdoton, sillä kuinka terrori-iskuista, joissa menehtyi liki 130 sivullista ja loukkaantui yli 350, voisi raportoida “neutraalisti”?

 

Iskujen aiheuttama suru, pelko ja hämmennys tuntuivat tiivistyvän rivitaloasunnossa, jossa pohdin, kuinka tapahtuneesta voisi puhua neljävuotiaan kuullen tai hänen kanssaan. Pohdin myös, millaiseen maailmaan kaksikuukautinen aamumaitoa nauttiva kummilapseni oli syntynyt. Tietenkin haluaisin, että hän saisi kasvaa maailmassa, jossa ei ole terroria eikä mielivaltaa, mutta pelkäänpä sen olevan utopistinen toive. Sen sijaan vähemmän utopistinen toive on, että kummilapseni saisi kasvaa sellaiseksi kuin itse haluaa sellaisessa maailmassa, jossa moninaisuus on rikkaus eikä ihonväri tai uskonto määritä ihmisarvoa. Muun muassa siitä syystä olinkin järkyttynyt kannanotoista, joita osa suomalaisista päättäjistä kirjoitti iskujen jälkeen.

 

Maahanmuuttokriittisistä rasistisista teksteistään laajalti tunnettu europarlamentaarikko Jussi Halla-aho kirjoitti avoimella Facebook-seinällään: “Eurooppalainen rasismi syrjäytti ja radikalisoi tämän hädänalaisen aika nopeasti. Rekisteröityi turvapaikanhakijaksi lokakuussa ja teki joukkomurhan Allahin nimeen marraskuussa.” Tekstillä Halla-aho viittasi Syyrian passiin, joka Pariisin iskujen tutkinnan yhteydessä löytyi, ja jatkoi siten tuttua retoriikkaansa, jonka mukaan islam on väkivaltainen uskonto ja muslimit vääjäämätön uhka valkoiselle sivilisaatiolle.

 

Fasistisista lausunnoistaan tutuksi tullut Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen sen sijaan kommentoi Pariisin iskuja Facebookissa seuraavasti: “Islamilainen kulttuuri ja länsimaalainen kulttuuri eivät ole sovitettavissa yhteen, minkä vuoksi maahanmuutolle kolmansista maista on saatava loppu.” Immonen vaikuttaa suuressa viisaudessaan unohtaneen, että itse asiassa Pariisi on useita vuosia ollut monikulttuurinen suurkaupunki, jossa muslimit ja kristityt ja ruskeat ja valkoiset ihmiset ovat asuneet toistensa naapureina varsin sopuisasti.

 

Helsingin kaupunginhallituksen Perussuomalaisten varavaltuutettu Olli Kalevi Sademies puolestaan kirjoitti: “Koraanin mukaan muslimi saa ja hänen pitääkin valehdella vääräuskoisille, mikäli se edistää islamin sanomaa.” Suoranaisen virhetulkinnan lisäksi Sademies asettui valmiiksi uhrin asemaan toteamalla, että media kuitenkin kääntää hänen “vastareaktionsa” rasismiksi. Perussuomalaisten löyhäksi kokemaansa maahanmuuttolinjaa kritisoinut Sebastian Tynkkynen kirjoitti blogissaan: “Islam ei ole pohjimmiltaa rauhan uskonto, vaan päin vastoin (sic).” Kuin kirsikkana kakun päällä Teuvo Hakkarainen, tuo eduskunnan ylpeys, kommentoi Pariisin iskuja ja siivitti samalla rasistista agendaansa linkkaamalla Mitä Vittua -lehteen, joka on hänen mukaansa “aivan yhtä luotettava lähteenä kuin valtamediamme - jos ei jopa luotettavampi, eikä käytä veronmaksajien varoja uutisointiin.”

 

Mitä vittua, teki tosiaan mieli kysyä näitä päivityksiä lukiessa. Satoja ihmisia on loukkaantunut ja kuollut terrori-iskuissa, ja (perus)suomalaiset poliitikot käyttävät energiaansa kommentoimalla islamia ja maahanmuuttoa, eivät terrorismia ja ihmisten hätää. “Vastenmielinen reaktio on ollut se tapa, jolla rasistit – myös Suomessa – ovat käyttäneet Pariisin tragediaa levittääkseen vihaansa islamia, maahanmuuttajia ja toisin ajattelevia maanmiehiään kohtaan. Toimillaan rasistit lietsovat pelkoa eli tekevät juuri sen, mitä terroristit toivovat”, kiteyttää Sami Sillanpää Helsingin Sanomissa.

 

Pariisin iskujen käyttäminen rasistisen agendan keppihevosena perustuu samanlaiseen väkivaltaiseen mekanismiin kuin itse iskut. Toivonkin, että ihmiset pitävät jatkossakin meteliä rasismia vastaan ja moninaisuuden puolesta. Sillä samalla pidetään meteliä terrorismia vastaan ja vapauden puolesta ja ollaan luomassa sitä maailmaa, jossa toivon kummilapseni kasvavan ja kehittyvän.

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Yläasteella koulun pihalla oli valtava hiekkakenttä, joka jäädytettiin talvisin liikuntatuntien luistelua varten. Jäädytetystä kentästä osa rajattiin kaukalolla, jonka sisäpuolista jääpintaa huollettiin säännöllisesti. Tasaisen jään vuoksi kaukalossa oli huomattavasti mukavampi luistella kuin sen ulkopuolelle jääneellä astetta rosoisemmalla alustalla.

 

Olin ylästeen aloittaessani 13-vuotias ja lopettaessani 15-vuotias tyttö. Tytöt eivät pelanneet liikuntatunneilla jääkiekkoa, vaan tekivät piruetteja ja muodostelmaharjoituksia. Piruettitreenit pidettiin liki poikkeuksetta kaukalon ulkopuolella, jossa jään pinta oli kaukalojäähän verrattuna varsin kehno. Samaan aikaan pojat luistelivat tai pelasivat lätkää kaukalon sisäpuolella. Jako oli niin ilmiselvän sukupuolittunut, että jo 14-kesäisenä minä ja ystäväni ajattelimme sen olevan epäreilu. Ensinnäkin, miksi tytöt eivät voisi pelata lätkää? Ja toiseksi, miksi lätkää pelaavat pojat saivat niin paljon useammin käyttöönsä tyttöjä paremmat fasiliteetit?

 

Viime viikon uutisointien perusteella voi todeta, että edelleen, vuonna 2015, liikuntalajien arvostus kytkeytyy sukupuoleen. Arvostusta voi mitata helposti rahalla ja ajalla, joita molempia tarjotaan poikavaltaisille aloille tyttövaltaisia enemmän. 9.11. Helsingin Sanomat uutisoi Helsingin kaupungin laittavan huomattavasti suurempia summia poikavaltaisten kuin tyttövaltaisten harrastusten tukemiseen. Liikuntaviraston osastopäällikkö Kirsti Laine kertoo, että tuet määräytyvät maksetun tilavuokran ja harrastajamäärien mukaan. “Me emme tee tässä liikuntapoliittista valintaa”, Laine toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa. Vastakysymys Laineelle: pitäisitkö liikuntapoliittisen valinnan tekemistä kuitenkin harkita? Yhdenvertaisuus ei mene eteenpäin, jos päättäjät välttelevät vastuuta. Tasa-arvon tekeminen on valintojen tekemistä. Toisin sanoen, jos haluamme, että jalkapalloa pelaavat tytöt voivat joskus saada pelaamisesta samaa liksaa kuin futarimiehet, on pohdittava, miten tyttöjä syrjiviä rakenteita voisi muuttaa. Rakenteet eivät kaadu, ellei niitä kaadeta.

 

Taloudellisen tuen lisäksi poikien harrastustoimintaa tuetaan Helsingissä myös muilla tavoin. 9.11. Helsingin Sanomat nimittäin uutisoi myös, että hallien jäävuoroissa suositaan jääkiekkoa. Taitoluistelijoiden treenit alkavat kahdelta, lätkätreenit kuudelta tai seitsemältä. Taitoluisteluklubin toiminnanjohtaja Kirsi Nurmi-Haikonen toteaa jutussa, että koululaisten on “täysin mahdotonta” ehtiä kahdelta alkaviin harjoituksiin. Miksi taitoluistelulle ei sitten voitaisi jakaa myös ilta-aikoja ja lätkäharkkoja pitää vastaavasti toisinaan jo päiväsaikaan? Jäänkäyttövastaava Jari Riihisellä Hifk:stä on tähän vastaus: “Lätkäjunnuilla on isot ja painavat kassit, ja niiden kanssa julkisilla kulkeminen olisi hankalaa. Luistelijoilla on kuitenkin vähän pienemmät kassit.” Niinpä. Nimittäin jos olet mies, jolla on kassit, sinulle todennäköisesti heruu rahaa ja aikaa lapsesta asti enemmän kuin muille sukupuolille.

 

Ensimmäinen askel tasa-arvo-ongelmien korjaamiseen on niiden toteaminen todeksi. Mutta mitä seuraavaksi? Heitän pallon teille, joilla on valtaa. Lopettakaa tekosyiden keksiminen ja vastuun välttely. Ottakaa ongelma tosissanne ja jakakaa tasapuolisesti sekä aikaa että rahaa. Pohditaan yhdessä seuraavaa siirtoa, kun kaukaloajat on tasattu sekä liikkatunneilla että jäähalleissa.

 

Ladataan...

Ladataan...
Bluestocking

Eilisessä postauksessani kirjoitin Ylivieskan rasistisesta polttopulloiskusta. Kirjoitin, että iskun jälkikäsittelyn puute johtuu rasismin normalisoitumisesta. Kirjoitin myös näin: "Polttopulloiskun kommentoimatta jättäminen ei tarkoita, ettei ihmisiä kiinnostaisi." Illalla kuuntelin kuitenkin Koko Hubaran ja Maria Veitolan rasismia käsittelevän keskustelun Radio Helsingistä ja päädyin pohtimaan asiaa uudestaan. Vaikka ajatus tuntuu vaikealta ja pahalta, kysyn silti: kiinnostaako ihmisiä sittenkään?

Hubaran ja Veitolan keskustelussa oli kyse Yökylässä Maria Veitola -ohjelman jaksosta, jossa Veitola yöpyi Ristomatti Ratian ja Anu Saagimin vieraana. Saagimin käytöksestä nousi pienoinen kohu, sillä hän muun muassa kehotti Veitolaa menemään kauneusleikkaukseen ja sanoi tämän olevan niin ällöttävä, että hänen ruokahalunsa menee Mariaa katsellessa. Somessa tuohduttiin välittömästi ja kommentoitiin Saagimin olevan naisvihamielinen ja epäfeministinen moukka, mitä hän toki ohjelman perusteella onkin. Naisvihamieliset lausunnot tyrmättiin laajasti ja hyvä niin, mutta sen sijaan kukaan ei puuttunut siihen, että Saagim käytti railakkaasti rasistista kieltä. Siis kukaan muu kuin Hubara.

Rasismin ignooraamisen havaittuaan Hubara otti yhteyttä Veitolaan, joka kutsui Hubaran keskustelemaan aiheesta kanssaan Radio Helsinkiin. (Tästä syystä pidän näistä naisista: molemmat ovat valmiita puolustamaan oikeuksiaan sekä suhtautumaan omiin tekemisiinsä kriittisesti. Idolimatskua, siis.)

Hubaran kritiikki kohdistui ensisijaisesti suomalaiseen mediaan ja median representaatioihin. Hänen mukaansa mediatekstit ja -kuvat on suunnattu valkoihoisille. Värilliset ihmiset toiseutetaan sivuuttamalla rasistiset kommentit ja hyväksymällä ne osana viihdeteollisuutta. Värillisiä ihmisiä on yhteiskunnallisesti merkittävissä positioissa ja johtotehtävissä vain murto-osan murto-osa ja median esitykset ei-valkoisuudesta ovat usein karrikoituja. Värillisten ihmisten ei oleteta seuraavan suomalaista mediaa ja siksi valkoiset ihmiset katsovat voivansa sivuuttaa rasismin, kuten Saagimin tapauksessa tapahtui.

Veitola analysoi radiokeskustelussa ansiokkaasti kyvyttömyyttään puuttua Anu Saagimin törkeisiin rasistisiin heittoihin. Yhdessä Hubaran kanssa he pohtivat, mistä kyvyttömyys johtui. Yksissä tuumin keskustelijat tulivat lopputulemaan, jonka mukaan Veitola ei puuttunut rasismiin yhtä tiukkasävyisesti kuin hän puuttui naisvihaan, koska rasismi ei koskettanut häntä itseään. Onhan Veitola valkoihoinen eikä hänellä ole kokemusta siitä, miltä rasismi tuntuu.

Tässä kohtaa ajatukseni pysähtyivät. Voisiko olla niin, että emme reagoineet vahvemmin Ylivieskan polttopulloiskuun, koska se ei koskettanut valkoisia ihmisiä? Olisiko reaktio ollut voimakkaampi, jos polttopullot olisi heitetty rakennukseen, jossa olisi ollut 14 valkoihoista, suomalaista lasta?

Kansallisvaltiossa yhtenäisyyttä ja kansallishenkeä luodaan luokittelemalla ihmiset meihin ja muihin. Samalla mekanismilla, jolla nostetaan me-henkeä, luodaan myös hierarkiaa ihmisten välille. Tähän perustuu esimerkiksi maahanmuuttokriittinen (eli useimmiten rasistinen) retoriikka, jonka mukaan turvapaikanhakijoita ei tulisi ottaa ennen kuin omat asiat ovat kunnossa. Siis "meidän" asiat ennen "niiden" asioita, olkoonkin että "meidän" asiat liittyvät harvemmin hengissä säilymiseen. Samalla retoriikalla tehdään maahanmuutosta uhkakuva ja luodaan rodullis-etnistä vastakkainasettelua, vaikka resurssien tasainen jakautuminen on ennen kaikkea taloudellinen, ei rodullinen kysymys. Toisin sanoen köyhistä suomalaisista huolta kantavien maahanmuuttokriitikoiden soisi keskittävän energiansa verotuksen tasa-arvoon, veroparatiiseihin ja hallintarekisteröintiin rasistisen huutelun sijaan.

Minä haluan elää maailmassa, jossa ei ole "meitä" ja "niitä". Olisi vain ihmisiä. Mutta kun niin ei ole, vaan maailmassa ja Suomessa on edelleen hierarkioita, jotka perustuvat esimerkiksi etnisyyteen, rotuun, sukupuoleen, vammaisuuteen tai seksuaalisuuteen. Siispä: jos olet valkoinen, tiedosta etuoikeutesi ja kyseenalaista itsesi. Sillä niin kamalalta kuin se kuulostaakin, voisiko rasismin ja rasististen iskujen ignooraamisessa kuitenkin olla kyse siitä, että välitämme valkoisen etuoikeuden säilymisestä enemmän kuin tasa-arvosta? Skenaario on ankea, mutta se on pakko ottaa huomioon. Muuten yhdenvertaisuus jää utopiaksi.

Ladataan...

Pages