Confessions of a SOPP Alcoholic – Kun varjot lankeavat

Tämä ei nimestään huolimatta ole Suuret oluet, pienet panimot -raportti. Tämä on raportti siitä, miten karmivasti kaikki voi loppua. Tämä on raportti siitä, miten vaarallinen aine alkoholi todella on.

Kun kirjoitan näitä rivejä on sunnuntain ja maanantain välinen yö. Olen viimeksi nukkunut kunnon yöunet tiistaina, miltei viikko on mennyt siis muutamien tuntien torkuilla. Siihen kun lisää runsaan alkoholin käytön, syömättömyyden sekä isohkot henkilökohtaiset ongelmat, niin tajuan kyllä miksi olen tässä jamassa. Jamassa, jossa en ole ikinä aiemmin ollut, ja jota en haluaisi enää ikinä kokea. Kroppa on antanut periksi jo monta kertaa monella eri tavalla ja mielenterveys on alkanut rakoilemaan niin pahasti, että olen hyvin lähellä soittaa itselleni ambulanssin. Itse asiassa olen näppäillyt numeron jo pariin otteeseen puhelimen näytölle, mutta vielä en ole saanut painettua vihreää luuria. En tiedä kumpi ahdistaa juuri nyt enemmän, olotila vai ihmisten näkeminen. Eniten kuitenkin ahdistaa se, että olen ylipäätään elossa.  

Miten tähän tilanteeseen on sitten päädytty?

Keskiviikko: Kävin tutustumassa Hollolan Hirveen ruoan ja juoman merkeissä. Aiheesta lisää omassa postauksessaan. Pari tuntia ja kaikki panimon tuotteet läpi. Lahessa puistoja, pusikoita ja pubeja. Kotona olin joskus neljän aikaan.

Torstai: Karmea olo, mutta asioita oli hoidettavana, joten yksi loiventava elimistöön heti aamusta. Puistossa hetken päästä toinen. SOPP oli juuri alkanut ja siellä odotti kaksi palaveria, toki oluen ääressä. Kivisahti, Radbrew Don of Wasteland, Pyynikin tynnyri-IS ja alueelta pois. Löysin sitten itseni vielä kolmen aikaan bailaamasta Antti Tuiskua yökerhossa. Päälle seuraavan päivän valmistelua playlisteineen sun muineen jonnekin viiteen saakka.

Perjantai: Kello komensi ylös kasin jälkeen, joten tein työtä käskettyä. Pala leipää, muistiinpanojen kirjoittamista, suihku ja eteenpäin. LiMu Radion studiolla vartalo hieman hyytyi, joten tasuri sisään.

Lahtikko Radion SOPP-lähetys (ilmestyy podcastina lähiaikoina) saatiin pienen odottelun jälkeen eetteeriin puoli kahden aikaan, jota ennen olin ehtinyt toki Suomenlinnan ja Donut Islandin NEIPA-kollabon käydä testaamassa. Oli muuten festien paras olut, tai ainakin paras uusi olut.

Radiossa tuli tissuteltua joitain annoksia ihan työn puolesta ja sen jälkeen suunta Hollolan Hirven tiskille, johon olin lupautunut oikeisiin töihin. ”Kasiin, ehkä ysiin” minulle alun perin sanottiin, mutta kello oli 23.35, kun sain vihdoin urakan taputeltua. Loppuyö meni toki SOPP-henkilökunnan kanssa juhliessa, joten kello oli taas melkoisen paljon, kun pääsin Subwayn kautta kotiin.

Lauantai: Yllättävän hyvä olo ja kun minulle oli luvattu ilmaista ruokaa SOPPissa, niin miksi ei. Pari rahajuttua alta pois ja takaisin surman suuhun. Alueelle iltapäivästä syömään burgeria ja juomaan pari olutta. Sahdin SM-karsinnat olivat käynnissä ja muutamia kilpailutuotteita pääsin maistamaankin. Taas mentiin. Vihdoin, joskus kahden aikaan yöllä viikonloppuni oli ohi. Vai vasta alussa?

Koitti sunnuntaiaamu. Heräsin joskus kahdeksan jälkeen. Olo oli melko paha, mutta vielä ihan siedettävä. Perus krapulajuttuja; limua, nettivideoita, ruokaa, autoerotiikkaa…

Ahdistus alkoi pikku hiljaa huhuilemaan jostain syvyyksistä, se muljahteli elimistössä kuin pilaantunut ruoka. Se oli kuin likainen koura, joka repi fyysistä sekä psyykkistä minuuttani joka suuntaan. Sydän ei sitten hiipinyt, vaan kiihtyi nollasta sataan sekunnin sadasosissa. Tunnin päästä tunsin jokaisen lyönnin päästä varpaisiin, sydän tuuttasi väkivaltaista grindcorea, joka oli repimässä rintaani auki. Toisaalta se oli taas kuin Sunn O))), joka jymisi aivan liian kovaa ja aivan liian hitaasti, kohta vartalo vain pysähtyisi. Yritin rauhoittua, mutta paikoilleen ei voinut jäädä, sillä se olisi varma kuolema.

Pelkotilat alkoivat olemaan jo käsin kosketeltavia, sillä milloin joku oli livahtanut salaa asuntooni, tai milloin kuulin viikonlopun keskusteluja korvissa. Aivan kuin joku olisi nauhoittanut puhettani ja soitti sitä nyt uusintana jonkun saatanallisen kuiskauskoneen kautta. Jos sydän ei halkeaisi, niin ehkä se olisikin pääni.    

Oli pakko ottaa yhteyttä muutamaan ystävään, jotka voisivat auttaa. Joko lääkkeiden tai yleisen olemuksensa avulla. Kaunis kiitos heille siitä, vaikka kaikki jäikin vain yrityksen tasolle.

Joka paikassa velloi, oksetti, mutta mitään ei tullut ulos, ummetus ja ripuli samaan aikaan, sisäelimet kramppasivat. Väsymys oli myös rajua, mutta uni ei silti saapunut. Eikä silmiä olisikaan voinut ummistaa, sillä hallusinaatiot ja oudot äänet pääsivät silloin vielä enemmän valloilleen. Kropan kaikista pahimmat kouristukset olivat ehkä loppuneet, mutta nyt ne olivat siirtyneet mielenterveyden kimppuun.

Viimein, joskus yhden jälkeen yöllä nukahdin hetkeksi. Mutta kun taas säpsähdin hereille pari tuntia myöhemmin, niin helvetti oli irti. Kaikki edellä mainitut oireet hyökkäsivät yhteisenä rintamana kimppuuni kuin kostonhimoinen hyeenalauma, eikä minulla ollut enää voimia taistella vastaan. Silloin olin viimeistään varma, että kuolo korjaa. Ambulanssin asemesta tarvittaisiin ruumisauto

Pahimman tunnin, jolloin kirjoitin tätä juttuakin, jälkeen närästyslääke, särkylääke sekä rauhoittava (vatsa)lääke pelasivat yhteen niin, että nukahdin uudestaan. Katkonaista, painajaismaista, hikistä, mutta silti unta. Päätin, etten nouse sängystä ennen kuin on ihan pakko. Kello olikin jo reilusti yli puolenpäivän, kun vihdoin kampesin karmivalta löyhkäävän ruhoni ylös. Olinko nukkunut viisi minuuttia vai viisi tuntia, sillä ei ollut merkitystä, sillä olo ei ollut juuri kohentunut. Tai no, psyykkiset pelkotilat olivat vaihtuneet melankoliseen tyhjyyteen, joka oli jo puoli voittoa. Fyysisesti olin edelleen todella heikossa kunnossa.

Nyt kello on kuusi maanantai-iltana. Olen pystynyt syömään ja kirjoittamaan tekstin loppuun, mutta tiedän että matkaa on vielä siihen, kun voin sanoa voivani normaalisti. Hyvin en ole voinut varmaan kohta vuoteen, mutta se on toinen tarina. Raitis ilma tekisi varmasti hyvää, mutten usko poistuvani tästä pahoinvoinnin tyyssijasta ennen keskiviikkoa. Masennus, pelko, ahdistus, viha, kaikki mukavia tunteita.  

Kyseessä kun on ilmeisesti alkoholivieroitusoireyhtymä, eikä tavallinen krapula, niin kuntoni voi myös romahtaa jälkijunassa. Vaikka vasta loppuviikosta, se pelottaa. Pelkään myös, että olen rikkonut pysyvästi jotain, niin omasta itsestäni kuin myös ihmissuhteistani. Tiedän, etten ole tehnyt mitään tyhmää (siis nyt loppuviikon aikana), eikä muistikatkoksiakaan ilmennyt missään vaiheessa, mutta ei auta. Pelkään, että ajan itseni (juoppo)hulluuteen. Yksinkertaisesti pelkään alkoholia – vaikka sen piti olla ainut ystävä.

Kiitos jos luit tänne asti ja pahoittelen tekstimuuria sekä tätä pahoinvoinnin levittämistä, mutta kaiken saaminen "paperille" on auttanut minua edes hieman, ja toivottavasti se herättää jotain ajatuksia myös lukijoissa. Välillä on hyvä miettiä omaa alkoholin kulutustaan, vaikkei olisikaan kaltaiseni juoppo. Jos tästä selviän, niin montaa asiaa pitää alkaa katsomaan ihan uudesta näkökulmasta. En nimittäin usko, että kestän tällaista oloa enää toistamiseen. Krapula ei ole luova tila, se voi olla tappava tila.    

Share

Kommentit

M.A. ei kuitenkaan Numminen (Ei varmistettu)

Ihailtavan rehellistä tekstiä. Alkoholi on monelle rentoutumiskeino ja kännit usein nollaamista varten. Kaikille tekisi hyvää joskus miettiä omaa suhdettaan alkoholiin, vaikka ei näennäistä ongelmaa olisikaan. Erityisesti sellaisina hetkinä kun psyyke on koetuksella niin alkoholin neurokemioita sekoittava vaikutus saattaa olla ns viimeinen niitti. Toivottavasti olosi helpottuu. Kannattaa nyt nukkua kun nukuttaa ja yrittää poistua kotoa kun tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Myös läheisten ihmisten juttuseura voi auttaa kun oikein ahdistaa. Toivotaan, että saadaan jatkossa pitää alkoholi ystävänä ja opitaan seurauksista, vaikka sitten kantapään kautta. Tahdoin kirjoittaa tämän kommentin, koska olen sitä mieltä, että tällainen avoimuus on ihailtavaa. Moni suomalainen on varmasti kärsinyt eri tasoisia morkkiksia, liskojen öitä ja kuolemanpelkoja, niistä vaan todella usein vaietaan.

Bönthor

Kiitos. Mietin hetken, että julkaisenko laisinkaan. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että jos tästä on itelle hyötyä, niin kyllä. Ja olen yrittänyt nostaa niitä olutharrastuksen varjopuoliakin välillä esiin, nyt siihen oli oiva tilaisuus. Vaikkakin hieman liian omakohtainen. Mietin myös, että vaikuttaako teksti liialliselta huomion tai säälin kerjäämiseltä, mutta ihan sama jos vaikuttaa. Se on kuitenkin varmaa, että on vain yksi ihminen, jolta voin apua saada ja se olen minä itse. Parempaa huomista kaikille. 

  - Teemu

Hanan takaa (Ei varmistettu)

Ota pikaisesti yhteys, tuolla ei jeesustella...
https://www.vastaamo.fi

Hanan takaa (Ei varmistettu)

Ota pikaisesti yhteys, tuolla ei jeesustella...
https://www.vastaamo.fi

JK (se joka ei ole rekisteröitynyt) (Ei varmistettu)

Kiitos, hyvä kirjoitus. Näistä tupataan vaikenemaan olutpiireissä. Oletetaan, että ne negatiiviset puolet jotenkin maagisesti pysyy hallinnassa ja ihmisten muistissa vaikkei niistä puhuttaisi. Aika vahva strutsi-efekti. Toivoisin, että juuri harrastajien, valmistajien ja etujärjestöjen suulla puhuttaisiin niistä. Mielummin kuin EHYTin ja THL:n, joilla on tietty vihollismaine.

Vaikka mitäpä minä tässä jeesustelen, kun olen istunut sellaisen tekstin päällä itsekin ainakin vuoden päivät... tuntuu moralisoivalta.

Tunnistan itseni jutusta, useamman vuoden takaa. Useampi vuosi sitten, kuvastamissasi tiloissa, oli vain todettava, että ei enää koskaan edes kahta päivää putkeen aamuyöhön asti, yksikin vain poikkeustilanteessa, ja että kotiin on ihan okei lähteä jo ennen puoltayötä. Että mikään mikään mitä sillä missaa, ei ole sen olon väärti, etenkin kun vanhemmiten darrat vain pahenee. Seitinohuet pelastivat bailaukselta. Ironista kyllä, tämä päätös myös paransi olutharrastusta.

Pahin virhe on kuitenkin jos ei anna krapulan tulla. Krapula pitää kärsiä ja siitä pitää oppia.

Bönthor

Kiitos itsellesi.

Kyllähän näistä "suljettujen ovien" takana välillä sössötetään, mutta harva tosiaan haluaa tuoda asiaa julki, varsinkaan omalla nimellään. Noh, mulla ei ole sitä ongelmaa, ku muutenkin höpöttelen kaiken henkilökohtaisen tänne, heh.

Tämä tän hetkinen elämä/harrastus ei ole tosiaan sitä, mitä oluelta ja sen kanssa puuhastelulta kaipaisin, joten ymmärrän täysin, että erinäiset päätökset vain parantavat harrastusta. Toki sitä kautta ihan koko elämää.

Nyt kärsitään tää paska pois alta ja toivotaan, että jotain on oikeasti opittu.

 - Teemu

Kommentoi