En ole toimittaja, mutta voisin julkaista pt. I

Ilmaista olutta sekä kutsuvierastilaisuuksia, niitähän tällä blogilla lähdettiin heti alusta alkaen hakemaan. Helsinkiin kävi miehen tie sateisena keskiviikkona ja luvassa oli mm. korruptiopullojen noutoa (näistä lisää myöhemmin) sekä illalla Brooklynin uutuusoluiden julkistamistilaisuus Teurastamolla. Ennen huvituksia oli kuitenkin hoidettava hieman Lahtikko-bisneksiä parin haastattelun muodossa, joten jätin linja-auton parkkiin Kamppiin ja otin apostolinkyydin kohti aurinkoista Ruoholahtea.

Bussi oli ollut kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä, joten kolkuttelin One Pint Pubin ikkunoita muodikkaasti myöhässä. Kuppila avautuisi kuitenkin vasta myöhemmin, joten meillä oli hyvää aikaa keskittyä keskustelemaan suljettujen ovien takana. Vastapeluriksi sain baarityöntekijä Hannan, joka tätä juttutuokiota oli alun perin ehdottanutkin, joten olutta lasiin ja nauhuri päälle. OPP-juttu on luettavissa siis Lahtikon kakkosnumerosta syksyllä, mutta sen voin jo nyt sanoa, että miellyttävä ja mielenkiintoinen haastattelu on kyseessä.

Ensimmäiseksi kurkunkostukkeeksi valikoitui hanasta laskettu Maku Timo, ”Hoppy Saison”, tuusulalaispanimon Seitsemän veljestä -olutsarjan kolmas tuotos. Dösämatkan ja reippaan kävelyn jälkimainingeissa mainio janojuoma, mutta oluena kovin pliisu. Hieman hiivaista happamuutta, kuivaa tropiikkia ja piristävää sitrusta jossain taustalla. Kovin vetinen ja kevyt oli kuitenkin yleistunnelma, kaikkea saisi olla lisää. Markettiolueksi olisin arvellut, mutta prosentteja jopa 6,4.

One Pint on tunnettu yhteistyöstään virolaisen Tankerin kanssa, joten Hannan suosituksesta päädyin seuraavaksi Tankerin Hallucinationiin, hyvin arvostettu esim. Ratebeerissa. Imperial Pils, Imperial Pale Lager, India Pale Lager… termejä, jotka ovat tuottaneet pettymyksiä ja puistatuksia aiemmin, mutta nyt kun Hallucinationia suositeltiin ammattilaisen toimesta, niin tartuin lasia jalasta. Alku oli mahtava, tuoksussa kunnon tujaus tuoreita ja mehukkaita hedelmiä, sitruunaa, appelsiinia, ananasta sekä persikkaa nyt ainakin. Maku alkoi miltei yhtä miellyttävissä merkeissä, joskin 7,6% leikkasi heti oman osuutensa raikkaudesta. Sitruuna dominoi vahvan mallaspohjan kanssa lasin puolivälin tienoille, mutta oluen lämmetessä se muovaantui yhä enenevissä määrin höyryävän tunkkaiseksi kasaksi keitettyjä vihanneksia. Katkerotaso oli miellyttävän brutaali koko matkan ajan, muttei pelastanut kokonaisuutta. Sama efekti on käynyt myös useamman muun tyylilajin edustajan kanssa. Ehkä suuni ei vain ole sulatusuuni; kaikesta ei tarvitse tykätä.  

Tässä vaiheessa tauko oli paikallaan, sillä aihe vaihtui pubihommista festarihommiin, siitäkin lisää myöhemmin. Breikin jälkeen suu hamusi lisää olutta ja vaikken yleensä niin välitä suosituksista (vieraat ihmiset harvoin tietävät, mikä toimii ja mikä ei), niin nyt annoin palaa, jo toisen kerran putkeen. Hiisi / Donut Island / Little Bichos Even More Bichos In My Beer olisi ollut tarjolla jo Helsingin SOPPissa, mutta vaikutti sellaiselta sotkulta, että jätin suosiolla väliin. Ympäri käydään yhteen tullaan, sillä nyt sitä oli sitten lasissa. Kyseessä ruis-Saison, jossa mausteena Pacharán-kylvetettyjä rusinoita sekä luumuja. Ruma olut. Ja siltä tuo maistuikin, ensin iskee liian kypsät ja kuivatut hedelmät sekä alkoholi, makeaa tököttiä, toffeemaista rommilikööriä kenties. Marjaisa happamuus tasapainottaa kuitenkin makumaailmaa, sellaista etikkaista Sour Brown -henkeä puolivälin tienoilla. Loppumaku oli pyhitetty rukiille, sillä sen verta kovaa oli mansikkaisuus, yllättävän pehmeänä, jopa jäätelömäisenä. Mielenkiintoinen ja todella monisyinen olut, joka olisi varmasti toiminut hyvin pienenä kerta-annoksena. Nyt suu kyllästyi nopeasti tuohon epämääräiseen kikkailuun ja jätti juomasta tympeän muistijäljen.

Kaikki oli jo sanottu ja kuppilakin aukaissut ovensa, mutta ”jälkiruokaa” teki vielä mieli. Keskustelun tuoksinnassa oli sivuttu eestiläistä Vaat-panimoa ja varsinkin heidän Imperial Stoutinsa oli Hannan mukaan yksi tyylipuhtaimmista genren edustajista. Russian Imperial Oatmeal Stout kuulemma, olin myyty, joten Jailhouse Brew kuppiin. Tuoksu valloittaa heti, kermakahvia ja suklaaleivosta. Leivosmaisuus jatkuu maussa ja saa lisäpiirteitä jopa vadelmasta, eli pientä marjaisuutta mukana. Kahvi on vahvaa ja suklaa tummaa. Rauniot savuavat ja loppu on silkkaa leirinuotiokahvia. Hämmentävän pehmeä ja sopivan paksu olut, 9,1% lämmittää, muttei maistu tippakaan. Nyt osu!

Juttelin tovin vielä henkilökunnan kanssa ja Donut Islandin Mikaankin tuli ohimennen tutustuttua. Olut oli kuitenkin loppu ja tuntui, että jätän paremman kuvan itsestäni, jos en notku pubilla loppupäivää, joten hyvästelin One Pintin ja kiitin vieraanvaraisuudesta.

Vielä oli hetki aikaa ennen kuin Teurastamo kutsui, joten käppäilin loppukesän lämmössä kylpevää kanavarantaa pitkin Amsterdamiin, tuohon HOK-Elannon Oluthuone -ketjun tylsemmän laidan edustajaan, joka oli juuri auennut. Yksi asiakas lisäkseni, vaikka terassikeli oli parhaimmillaan. Tylsää oli valikoima nytkin ja jos en olisi huomannut jo sisään tullessa kuukauden olut -kylttiä pihalla, niin olisin varmasti kääntynyt kannoillani. Onneksi kuitenkin huomasin, sillä melkoisen kovaa kamaa oli elokuun kunniaksi hanaan kiinnitetty. Amager ja Crooked Stave (kyllä, luit oikein) yhdessä asialla ja asian nimi oli Chad, King of The Wild Yeasts. Farmhouse Pale Aleksi tätä tituleerattiin, eli olisiko humalointi tasoa Amager ja villihiivaisuus (Brettaa käytetty) tasoa Crooked Stave. Ja sitähän se, todella herkullinen tuotos. Samean oranssista, jota päälle puskeva aurinko vielä vahvisti. Tuoksu raikkaan hapan, hyvin hedelmäinen. Maussa limeä, verigreippiä, kirpeitä marjoja ja trooppisempaa otetta lopussa. Löytyi sieltä myös sitä ”funkya barnyardia”, mutta hyvin pienissä määrin, hedelmäisyyden ehdoilla edettiin. Suu kuivaa ja katkerot jäävät kielelle leikkimään, viereen otettu vesilasi tyhjenee yhdellä huikalla oluen loputtua. Hyvää oli, mutta kaikki hyvähän loppuu aikanaan, joten metro alle ja kohti uusia seikkailuja…

 

Share

Kommentoi