FC Lahti kisaili kotioluesta

Kuten jo useampaan otteeseen blogissa kirjoitettua, FC Lahti ja Teerenpeli pistivät vuodenvaihteen tienoilla kotiolutkilpailun pystyyn tämän kauden Kuhnuri-oluen tekijästä. Viime vuonna lahtelaisen kotipanimokulttuurin kenties kuuluvin äänitorvi, Kari Puttonen, sai idean tehdä rakastamalleen jalkapallojoukkueelle ikioman oluen. Useiden reseptikokeilujen ja yhteydenottojen jälkeen kumppaniksi valikoitui perinteikäs paikallispanimo, Teerenpeli. Kaudelle 2017 haluttiin kuitenkin kokeilla jotain uutta, joten FC Lahen toimistolla, jossa taitaa muuten tätä nykyä pyöriä useampikin olutihminen, pähkäiltiin ja päädyttiin järjestämään siis kotiolutkilpailu. Kisan voittaja pääsisi tekemään FC Lahti -oluen Teerenpelin panimolle, toki hieman kaupallisemmaksi rukatulla reseptiikalla. Kuka tuo onnekas sitten on? Se selviää nyt, ainakin osittain.

Arvovaltainen arvostelulautakunta kokoontui maaliskuun ensimmäisenä päivänä Teerenpelin ”pitkän pöydän” ääreen. Kello oli vasta kaksi iltapäivällä, koska kilpailu haluttiin suorittaa virka-aikana, jottei ravintolassa olisi vielä täysi hulina päällä – kylpihän Mastokaupunki parhaillaan melkoisessa kisakiimassa. Taisipa jokunen tuomari ottaa ihan vapaapäivän sen takia, että pääsisi tissuttelemaan ”omia juomia” baariin keskellä päivää. En sano, että se väärin olisi.  

Itseni lisäksi tuomaristoon kuului edustajia toki molemmista järjestävistä tahoista, paikallinen ”yökerhomoguli” sekä alussa mainittu Kari Puttonen. Puttonen jätti kuitenkin viralliset pisteet antamatta, sillä hänen oma oluensa oli kisassa mukana. Kuten myös siippansa. Sekalaista sakkia oli siis vielä tyhjyyttään kilkattavien lasiröykkiöiden äärelle kokoontunut – makumaailmat ja kokeneisuus erosivat hyvinkin radikaalisti toisistaan. Taiten koottu raati siis.

Osallistujia kilpailuun oli ilmoittautunut seitsemän ja jokaiselta oli vaadittu kolme näytepulloa. Tyylilaji oli määritelty ”kesäisen vapaaksi”, mutta prosenttiraja piirretty tarkasti ”neljä piste seiskaan”. Olut tultaisiin siis pullottamaan ja jakelemaan ravintoloiden lisäksi myös alueen maitokauppoihin. Varmasti viisas ratkaisu, sillä seuran edustajan mukaan viime kaudella purnaus oli ollut kovaa, kun pulloja ei pystynyt liian korkean alkoholiprosentin (5,5%) takia lähimarketista ostaa mukaansa. Innokkaimmat fanikrääsän haalijat olivat kuulemma joutuneet pubeista hakemaan omat putelinsa takanreunustaa koristamaan. Osa ystävällisesti pyytäen, suurin osa ei. 

Partikkels

Let the Battle Begin

Seitsemän lasia, seitsemän olutta, seitsemän tuomaria. Kovin kristillistä. Kristillistä oli myös juomien jako laseihin: sulle, mulle, sulle ja taas mulle. Kun kaikki olivat saaneet ensimmäisen mallasjuomansa nenän eteen, pöytään laskeutui keskittynyt hiljaisuus. Muutamia sanoja siellä, jokunen lause täällä, mutta yllättävänkin vakavasti tuomaristo hommansa otti. Ja miksei olisi ottanut, sillä eihän tässä nyt hauskaa oltu pitämässä, vaan juomassa alkoholia.

Ensimmäinen olut ei luvannut hyvää kilpailun tasolle: lajityyppi jäi hämärän peittoon, mutta kova diasetyylisyys yhdistettynä olemattomaan humalointiin ja tunkkaiseen mallaspohjaan loi mielikuvan iäkkäästä tsekkipilssistä, halvasta sellaisesta. Ei se suoranaisesti pilalla ollut, muttei vaan maistunut kovin hyvältä.  

Rimaa nostettiin seuraavilla urheilujuomilla. Aprikoosi Witiksi myöhemmin lokeroitunut olut nousi heti suosikikseni ihan jo pelkästään raikkaan sekä trooppishedelmäisesti pirskahtelevan tuoksunsa ansiosta. Toinen mielenkiintoinen viritelmä oli mangolla maustettu Gose – senkin tyyli paljastui toki vasta session jälkeen, sillä kaikki oluet maistettiin sokkona. (Jälkihuomiona sanottakoon, että illalla Lahtikko Radiossa juotu ”ylijäämäpullollinen” mango-Gosea oli paremmassa tikissä. Olisiko pullokohtaista eroa, tai sitten vaan sen happaman hedelmäinen makumaailma ei auennut kilpailutilanteessa toivotulla tavalla.)

Muutaman perushyvän oluen (puhdas vaalea lager, hedelmäiseksi humaloitu kölsch sekä hieman kumisena kumissut session NEIPA) jälkeen viimeisenä pöytään kannettiin kilpailun ainoa tumma edustaja. Ei nyt ihan mustaa, mutta selkeästi muita synkempi. Pihka-nimellä paiskattu juoma oli piristysruiske muuten kovin kalpeaan värikirjoon, vaikka eivät sen maut radikaalisti vaaleista kilpakumppaneistaan poikenneetkaan. Trooppishedelmäinen, hieman marjainenkin olut, joka saateltiin maaliin balansoivan humaloinnin sekä pienen paahteisuuden avuin. Black APAksi tuota itse kutsuin.

Pimeys

Final Four

Heikompi aines oli karsittu nyt kisasta ulos ja raati oli raakannut neljä finalistia. Valinta oli lopulta suht yksimielinen, vaikka toki hajontaa joidenkin juomien kohdalla syntyi. Finaaliin selvinneet oluet pisteytettiin asteikolla 0-3, korkeimman pistesaaliin metsästänyt kotiolut veisi siis voiton kotiin.

Minulle oli alusta asti selvää, mitkä kolme olivat suosikkejani, joten nollan antaminen oli helppoa. Myös yhden pisteen olut oli melko selvä valinta, sillä vaikka tuo ”black APA” hauska kokeilu olikin, niin sitä oli miltei mahdotonta kuvitella janoisen jalkapallokansan huulille kiihkeän pelin tiimellyksessä. Ja kuten tuomaroinnin jälkeen todettiin, niin ”musta väri bissessä” pelottaa vielä ihan liian isoa osaa FC Lahti -oluen kohderyhmästä. Väri nousi siis nyt kynnyskysymykseksi. Rassismi!

Ja sitten heitä oli kaksi. Toinen tuoksui huumaavalta ja toisen makumaailma oli hedelmäisen pehmeä, hieman jopa hunajainen. Kirjasin lopulta kolmosen tuon hekumallisena ja sitrusmaisen happamanakin tuoksuneen Aprikoosi Witin alle – suosikki piti siis pintansa loppuun asti. Älkääkä ymmärtäkö väärin, mautkin olivat kunnossa ja myötäilivät sieraimissa räjähtelevää hedelmäpommia, mutta kuitenkin selvästi hillitymmin. Kokonaisuus nyt vaan oli piirun verran parempi kuin kilpakumppaninsa. Kilpakumppaninsa, joka jäi lopulta mysteeriksi, sillä minulle ei ikinä selvinnyt, millä numerolla se kilpaili alkukarsinnassa. Eikä asiaan saatu selvyyttä jälkikäteen kysymälläkään. Sama kai se.   

Värien kirjoa

And the Winner Is…

Tuo ”nollan olut”, sehän kamppailun sitten vei. Tasapelitilanteessa useampi ykkössija ratkaisi voiton. Eivät siis ihan osuneet omat mieltymykset kotiolutkonklaavin konsensukseen. Maistuvan ja puhtaan oluen oli Onkipojan Panimo tehtaillut, eli voitto oli siinä mielessä varsin ansaittu. Omaa nimeään Onkipoika ei ollut halunnut julkisuuteen kertoa. Kunnioitetaan siis sitä.

Voittajaolut kilpaili numerolla viisi ja oli tyyliltään tuo jo mainittu Kölsch. Hauskaa, että pokaali irtosi vanhalla ja Suomessa melko harvinaisellakin saksalaistyylillä. Tyylilajien kirjo oli muutenkin todella rikasta. Myönnän, että odottelin edes yhtä kunnon humalapommia, mutta pitää iloita siitä, että kotipanijat eivät olleet kaikki lähteneet tekemään vaikkapa aina niin muodikasta jenkkihumaloitua apaipaa.  

Onnea siis voittajalle. Vielä ei ole tietoa, että miten ja millä aikataululla kaupallista skaalausta ollaan tekemässä, mutta ”juhannukseksi viimestään pitäs olla valmista”, kuten kilpailun ylituomari, Teerenpelin Jari Mämmi asian ilmaisi. Ehkä ihan niin kauaa ei kuitenkaan tarvitse penkkiurheilijoiden odottaa, että kaupoista ja katsomoista voi oman Kuhnuri-oluensa käydä noutamassa. Eikös se kausikin ala jo ihan kohta? Minä en mitään potkupallosta ymmärrä, mutta toivotaan nyt kuitenkin, että FC Lahti -olut ei olisi faneille se ”se kauden paras juttu”, kuten seuran Taneli Okkonen asian humoristisesti summasi.   

Ylituomari ja voittaja

Share

Kommentoi