Founders Backwoods Bastard

Tampere, jokunen vuosi takaperin. Kevään ensimmäiset korvat alkoivat puhkeamaan puissa ja sää oli vuodenaikaan nähden todella lämmin. Olin saapunut kaupunkiin heti aamupäivästä ja koska vietin hyvin ansaittua vapaapäivää, niin suuntasin ensitöikseni pubiin. Konttori sijaitsi sopivan lähellä bussiasemaa, oli auki ja ennen kaikkea piti sisällään houkuttelevan olutvalikoiman. Tulevaisuus häikäisi silmiä kävellessäni kohti Verkatehtaankadun olutkeidasta, joten kaivoin taskusta iskemättömät Clubmasterit ja lisäsin volyymia korvissa pauhaavan Majurin riimittelyyn – Mansest, Mansest, Mansest.

Savukkeen mittainen matka loppui lyhyeen ja yhtäkkiä pönötinkin jo Konttorin tiskillä tiukasti olutlistaa pänttäillen. Päädyin aluksi tilaamaan Nøgne Ø:n jonkin hapanoluen, olisiko ollut Tindved. Se oli maistuva ja hieman harvinaisempikin kokemus, sillä sour-tsunami ei vielä siihen maailmaan aikaan ollut ulottanut happamia siipiään tänne kylmään pohjolaan. Se oli kuitenkin vain alkusoittoa, sillä seuraavana pöytään kannettu juoma muutti minut.

Olin tuohon hetkeen asti pitänyt Scottish Ale- ja Scotch Ale -tyylejä miltei identtisinä kaksosina. Kuitenkin kun silloin vielä Suomessa harvemmin tavattu Founders komeili Konttorin oluttaululla reilu kymmenen prosenttisella bourbon-kypsytetyllä Scotch Ale -hirviöllään, niin laitoin atk:n laulamaan ja opiskelin itseni tilanteen tasalle. Kun pohjatyö oli tehty (American Strong Ale ja Barley Wine olivat ne ratkaisevat taikasanat), marssin tiskille, tilasin Backwoods Bastardin ja astuin uuteen aikakauteen…

Pehmeää, pyöreää, sulavaa, kuin rakastavaisten tanssi. Hyvä bourbon lasissa, takassa räiskyy kesän kuivattama tammi ja keittiöstä kantautuu vaniljaisen tiramisun tuoksu. Pähkinäsuklaa sulaa suuhun kahvi ja konjakki kyytipoikinaan. Uunituoreessa limpussa on rusinoita, mutta menköön tällä kertaa. Melassi venyy kuin Kaunottaren ja Kulkurin spaghetti suusta suuhun ja kaikki päättyy pieneen kuolemaan. Olethan minun ainiaan?

Hetkeksi siis koko maailma pysähtyi ympärillä. Hetken verran David Brent lauloi Konttorin tiskillä We Are the Worldia ja piiri pieni pyöri letkajenkkana Pyynikille asti. Hetken, niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoi… Voi hemmetti, mainio olut, mutta nyt menin liian pitkälle.

 

Share

Kommentoi