Helsinki - Ihan kiva meininki

Mielenkiintoista seuraa ja tylsiä oluita Helsingin päivässä, illassa sekä yössä.

Eilen raportoitu Level 11 -puistokaljoittelu ei suinkaan ollut ainoa etappi Helsingissä. Vaikka pääkaupunki suht lähellä Mastokaupunkia sijaitseekin, niin yritän saada visiiteilläni useampia asioita hoidettua, ettei ihan koko aika tarvitse linjabiilissä kököttää.

Tällä kertaa ensimmäinen kohteeni oli Kaisla, jossa en ollut muutamaan vuoteen piipahtanutkaan. Ja Kaisaniemenkadun puoleisessa pubissa en ole muistaakseni ikinä käynyt. Vierailun syy ei kuitenkaan ollut itse baari, vaan tapaaminen Ilkka Sysilän kanssa. Olemme pitkin kevättä ja kesää yrittäneet sopia palaveria, mutta aikataulut eivät ole tätä aiemmin osuneet yksiin. Nyt kuitenkin molemmilla oli iltapäivästä pari tuntia aikaa, joten istahdimme muutaman tuopillisen äärelle ja löysimme melko nopeasti yhteisen sävelen. Ihan turhaan jännitin olutmaestron tapaamista, sillä hemmetin mukava mieshän sen kaiken nettikiukuttelun takaa löytyi – joskin hyvin vahva persoona.

Yhteistyökuvioita on siis Sysilän kanssa suunnitteilla syksyn pimetessä, mutta ei paljasteta niistä vielä sen enempää. Maltti on valttia.

Kaislan valikoima oli aivan hemmetin tylsämielinen, mutta jotain oli kurkun kostukkeeksi keksittävä. BrewDogin Elvis Juicea en muistanut juoneeni aiemmin (olin muuten juonut) joten miksei. Hyvää IPA-mehua, keittoon käytetty greippi teki itsestään numeron ensihuikasta lähtien, eikä päästänyt irti oluen huvetessa lasista. Oli kai siellä pientä karamellisuutta ja havuisuutta taustalla, mutta silkkaa sitrustykittelyähän Elvis Juice oli. Ihan kiva kasi miikka.

9,90€ muuten todella törkeä ryöstöhinta pienestä pullollisesta humalamehua. Haista paska, Kaisla.  

Koska juttu luisti ja aikataulu antoi periksi, niin otin vielä toisen. S-huoneiden elokuun oluena hanaan oli isketty Flying Dutchmanin Gosh It's Posh Elderflower White Wine Sour. Väkinäisestä nimestään huolimatta tuote oli taas kunnossa, Ronald alkaa selvästi hallitsemaan happamemmat maut. White Wine Sour kertoo oluesta oikeastaan kaiken oleellisen: hyvin valkoviinimäinen kipakkuus yhdistettynä Nelson Sauvinin hedelmäisiin, jopa viinirypälemäisiin makuihin ja lopun rutikuivaan (maito)happamuuteen toimi nätisti yhteen kesäisen päivän kanssa.

Kiirehän sitä kuitenkin lopulta tuli. Jätin Sysilän Kaislan terassille vaihtamaan kuulumisia tuttujen kanssa, ja itse yritin ehtiä seuraavaan spåraan. En ehtinyt. Noh, onneksi oltiin Helsingissä ja tupakan mittaisen tauon aikana seuraava kulkupeli pysähtyi eteen. Seuraava pysäkki olisi Alppilassa, jossa olin luvannut pyörähtää lasitestissä.

Pintaraapaisuksihan se jäi, sillä puolessa tunnissa ehdimme juuri ja juuri käymään läpi yhden oluen kolmessa eri lasissa, mutta yhtä kaikki mielenkiintoista puuhaa yrittää löytää tarjoiluastioiden luomia vivahteita juomasta. Pyynikin BA IS maistui muuten hemmetin hyvältä kaikista laseista, vaikka lämpötila tavoittelikin hellelukemia.

Mysteerisen vieraskynäilijän lasitesti ilmestynee syksyn aikana, joten palataan asiaan myöhemmin.

Rivakalla askeleella kipaisin Aleksis Kiven kadulta kohti Alppipuistoa, ja taivaalla hymyillyt aurinko sekä kuulokkeista korvakäytäviin valunut Grimes palauttivat uskon Suomen kesään. Alkoholilla oli myös osuutta asiaan.

Selonteko Alppipuiston tapahtumasta löytyy eilisestä postauksesta: http://www.lily.fi/blogit/bonthoo-bonthoo/level-11-puistojuopottelua

L11-tastingin loputtua jäin vielä hetkeksi auttelemaan tyyppejä teltan purkamisessa ja oluen tissuttelussa, kunnes seuraava ”asiakas” kutsui. Lahtikko-zinen uusimmasta numerosta löytyy Jyväskylä-raportti, jonka yhteydessä kävin ottamassa Lahtikko-tatuoinnin A.R. Semaster -nimiseltä kuvittajamestarilta mainostilaa vastaan. Nyt mies oli pakannut Jyväskylässä kamat kasaan ja suunnannut neulansa kohti Vallilan syntisiä kujia, joten pitihän sitä oluella käydä kun ihan naapurissa pyörin. Ja hänenkin kanssaan on muutama yhteistyökuvio vireillä.

Jos A.R. Zenmasterin jälki kiinnostaa, niin käykäähän vaikka kurkkaamassa miehen Instagram-tili: https://www.instagram.com/arsemaster/?hl=fi

Kuikka - Hilpeä Hauki - William K. Kurvi. Melko perinteinen kapakkakierros tuli tatueeraajan kera kierrettyä, mutta koska tilanne oli miellyttävän sosiaalinen ja oluet parhaimmillaankin vain ihan kivoja, niin kuvia tai sen ihmeempiä muistiinpanoja ei nyt ole tarjolla.

Kuikan Thornbridge Guthrien cask-versio oli laihaa sitrussimaa. Kysyin taas kerran itseltäni, että miksi juon real aleja, kun en niiden päälle ymmärrä. HH tarjoili Tommyknockerin Imperial Nut Brown Alea femmalla pullo, joten oli pakko tarttua tarjoukseen, sillä en ollut ko. olutta aiemmin juonut. Tuoreus toki kateissa, mutta alun epämiellyttävän pistävyyden jälkeen alta paljastui ihan juotava runsaan pähkinäinen ja kevyen suklaakahvinen juoma. Kurvissa vielä liian iäkkään hopinaattorimaistiaisen jälkeen Lervigin Mango Bang, joka oli alkuun kesäisen hapanhedelmäinen, mutta jonka taustalta uhkuva liiallinen makeus alkoi tökkimään puolivälin jälkeen.

William K. jäi A.R. Semenmasterin viimeiseksi etapiksi, mutta yllekirjoittaneella oli vielä ruhtinaallisesti aikaa ennen suunniteltua kotimatkaa. (Tokihan puolenyön bussista myöhästyin, mutta väliäkös tuolla.)

Käppäilin Kurvista kohti Hakaniemeä ja päätin pistäytyä Oslossa juomassa yhden suuntaa-antavan. Mitään uutta ja ihmeellistä ei sieltäkään löytynyt, mutta rauhallinen miljöö, pimeä peränurkka ja pistorasia olivat juuri sitä, mitä kaipasin. Aass Bryggerin Tropical Red Ale oli marjaisen maltainen, appelsiinikaramellinen punaolut, joka ei osannut päättää ollako hapan vai makea. Ihan kiva, taas.

Niin, se dösä tosiaan lähti puoliltaöin Lahteen, minä en. Mutta kun aikaa siunaantui lisää, niin päätin kävellä Helsingin lämpimässä kesäyössä takaisin Kaisaniemenkadulle ja käydä tarkastamassa, mitä Black Doorin väistötila tarjoaisi janoiselle matkamiehelle. Ei niin yhtikäs mitään. No, hieman lisää virtaa puhelimeen ja siinä ohessa Sonnisaaren Humalaja kurkusta alas. Ei tunnu enää samalta oluelta kuin hekumallinen ensimmäinen erä. Samaa vaivaa kuin Helsingin SOPPissa, eli joku tunkkainen mineraalisuus latistaa kaiken hedelmäisyyden alleen ja katkerotasokin tuntuu heikohkolta. Toivottavasti saisivat ongelmat selätettyä, sillä vaikkei Humalajalla enää sitä yllätysmomenttia olekaan käytettävissä, niin jiirissä ollessaan kyseessä on yhä yksi Suomen parhaista ipoista.

Torstai oli venähtänyt jo perjantaiksi (ja tämä teksti liian pitkäksi), kun kävin Forumin Mäkistä hakemassa nopean huikopalan ja raahauduin Københavniin tappamaan viimeisiä Helsinki-minuutteja.

Nyt alkoi löytymään jotain mielenkiintoistakin hanoista – tai niin ainakin luulin. To Ølin Sur-sarja on onnistunut oikeastaan kaikessa, mitä se on tähän mennessä ulos puskenut. Sorachi Ace ei tehnyt poikkeusta, sillä vaikka kyseisen humalalajikkeen tillimäisyys oli äänessä, niin sen huuto hukkui sopivasti happaman ja kirpsakan sitrusmetelin sekaan. Hyvää tavaraa.

Yön viimeinen drinkki antikliimaksiksi vaihtui… To Øl ja Imperial Stout on usein ”match made in heaven”. Sitä luulin kaksitoistaprosenttisen D’s Nutsinkin olevan ja virittelin soittimeen jo Dr. Dren Deeez Nuuuts -biisiä valmistautuessani makunautintoon. Paskat.

Tää on ku se vuosia vanha pähkinäsuklaarasia, joka kiertää sukulaiselta toiselle jouluisin, koska kukaan ei vaan kehtaa sanoa, ettei kiinnosta vittuakaan olla tekemisissä. Kaikki se kauna, kateus ja katkeruus maistuu, ihan hirvee olut. - Teemu Lahtinen

 

Share

Kommentoi