Kaarle Viikate – Pohjoisen viljan taittaja

Bändioluiden määrä on kasvanut viime vuosina eksponentiaalisesti olutkulttuurin kainalossa; makrojen mammuttiyhtyeille (KISS, Motörhead…) tehtailluista bulkkilagereista aina pienempien tuottajien huippulaadukkaisiin tuotteisiin (1349, Mastodon…). Suomen varmasti tunnetuin lajinsa edustaja on Sinebrychoffin legendaarinen Leningrad Cowboys -olut, jonka ikoninen tölkki on tuttu jokaiselle kasarin lapselle. Pelkkää nostalgiaa ja markettilageria eivät härmän orkesterioluet kuitenkaan edusta, kysykää vaikka Pimeyden morsiamelta. Huomionarvoista on muutenkin, että raskaamman musiikin louhijat ovat vahvasti edustettuina näissä kinkereissä, yleensä kuitenkin ne jämälaarin yhtyeet, kysykää vaikka Pimeyden morsiamelta. 

Uusin tanssija oluen ja musiikin yhdistävällä raja-aidalla on Ruosniemen Panimon Viikate-yhtyeelle räätälöimä Pohjoista viljaa -lager. Lähettivät Porista tovi sitten pullollisen tuota orkesterin hittikappaleen mukaan nimettyä olutta ja päätin sen innoittamana kutsua Kaarle Viikatteen kaljalle, samassa kaupungissa kun asutaan. Tapasin V-nokkamiehen myöhemmin kevätaurinkoisella Santa Fén terassilla: minulla oli lasissa El Bancon puolelta haettu Põhjalan Must Kuld, Kaarlella taas terassin tiskiltä ostettu vaalea Nikolai, alkoholittomat oluet kun ovat laulaja-kitaristille mieluisia janojuomia. Istuimme aurinkovarjon alle paahtavaa kuumuutta karkuun, käynnistin nauhurin ja menin suoraan asiaan, sillä en halunnut häiritä kiireisen muusikon päivää määräänsä enempää.

Minkälainen siitä oluesta nyt sitten tuli? Itse en ole siis vielä sitä maistanut.  

Kyseessä ei ole innovatiivinen bändituote tai omaperäisyyden multihuipennus. Ei haluttu lähteä siihen ralliin, että on tummia ja tolkuttoman vahvoja oluita. Lähtökohta oli, että se tappais janon. Helposti juotava, mutta humalointi on viety muutaman rappusen ylöspäin. Ruosniemen panojätkät on ammattilaisia ja hyvin onnistuivat, sen vähän mitä olutnyansseista ymmärrän.

Ootko sä ite jonkinasteinen olutharrastaja?

Kyllä se harrastaminen tapahtuu enemmän tuolla viinien ja jäykkien puolella, tyyliin vodkat ja ginit.  

Mites viskit?

Ei niinkään, enemmän se on sitä bourbonia colalla, kiitos. Heh.

Mutta niin, bissehomma oli enemmänkin silloin pinnalla, ku ravintolakoulu oli akuutti. Ja vähän sen jälkeen, kun tein esimerkiksi vanhassa Metrossa extrahommia vuostuhannen lopulla. Siellä kun oli nimikkeitä se reilu sata, niin pitihän ne jollain tasolla olla hallussa. Se kuulu työnkuvaan ja duunin kautta tuli sitten ikään kuin harrastettua myös alaa. Nykyään oluttottumukset on enemmän kallellaan vaaleaan ja helposti juotavaan, jossa on kuitenkin tiukka humalointi. Jos janon saa tapettua, ni se on kohillaan. Toki tumma Velkko on välillä poikaa.

Ja kun tiukka humalointi lisää sitä janoa, niin voi juoda aina toisen?

Onnistunut oravanpyörä.

Miten idea Viikate-oluesta syntyi? Oliko aloite teidän vai Ruosniemen?

Kyllä se panimolta tuli. Itse asiassa yhteydenottoja on tullut eri panimoilta vuosien saatossa jokunen, mutta ollaan ne skipattu, ku kaikilla muillakin on olut… Tai kaikilla ja kaikilla. Ja onhan meilläkin Tervaskanto-tervalikööriä, Oi Pimeys -kahvia ja kaikkea tollasta. Nyt kuitenkin kun 2017 on meidän juhlavuosi (21v., toim. huom.), niin olut sopi tähän homman sujuvasti yhtenä osana kokonaisuutta. Ja koska pienpanimoharrastuneisuus ei ole yhtyeen sisällä ihan valtavaa, niin tän tiimoilta on alkanut tutustuminen aiheeseen syvemmin.  

Ja Ruosniemen henkilöstössä taitaa myös löytyä V-tyylin ystäviä?

Tällei miekii oon ymmärtänyt.

Sanoit tossa, että kaikilla muillakin on olut, niin onko bändioluet jo nähty vai onko se edelleen relevantti markkinointikikka?

Ei ne ole mun mielestä nähty. Pienpanimot on lisääntyny ku… Voisi käyttää jopa kuin sieniä sateella -vertausta. Se on vaan tolkuton rikkaus. En usko, että monellakaan bändillä on sellasta intressiä, että lähtee tekemään omasta nimikko-oluestaan kilpailijaa isojen panimoiden vesilagereille. Toki jos miettii esimerkiksi media-arvon kautta, niin alkaahan se palstatila olemaan aika kyllästetty bändiolutuutisilla. Meillä on nyt uutta musaa ja muuta juhlavuosihäsmäkkää, niin sitä kautta on ollut mahdollista tuoda olut mukaan.

Kuten sanottua, täydentävänä osa kokonaisuutta.

Juuri näin. Pelkkänä promootiohässäkkä en usko, että bändiolut on enää jalka, minkä saa helposti oven väliin.

Pakko ottaa kiinni tosta mainitsemastasi vesilagerista. Olen hieman eri mieltä siinä, ettei bändioluet kilpaile kauppojen muiden bulkkilagereiden kanssa. Ainakin isompien panimoiden ja isompien bändien ”yhteistyöoluet” ovat olleet juurikin sitä samaa bulkkikamaa, vain prameammalla etiketillä sekä korkeammalla hinnalla. Suomessa ei olla taidettu Kotiteollisuus-oluen jälkeen (?) mennä aidan ali ihan siitä vetisimmästä kohdasta, mutta onhan marketeissa Pohjoisen viljan lisäksi myös muita ”helppoja” bändibissejä. Mistä se mielestäsi johtuu, että useat orkesterioluet ovat helposti juotavia vaaleita oluita? Onko niitä yksinkertaisesti helpompi myydä kansan syville riveille?

Varmasti se helppo juotavuus on on yksi… Mutta, se tarkoittaa suoraan sitä, että esimerkiksi olutarvostelijat eivät sitä tule suitsuttamaan.

Siinä on kyllä vinha pointti. Hyväkään vaalea lager harvoin ansaitsee samoja ylistyslauluja kuin keskinkertainen Imperial Stout.

Just näin.

Mie oon kuitenkin törmännyt enemmän semmosiin tummempiin ja tukevampiin, joiden prosentit lähtee kuudesta ylöspäin. Heti tulee mieleen Diablo, eikö niillä ollut joku olut?

Joo, Pyynikin tekemänä kaksikin. Molemmat stoutteja, toinen vaan markettivahvuinen.

Aivan.

Mutta palatakseni vielä aiheeseen, niin varmasti se helppo juotavuus ja saatavuus on tärkeitä myyntivaltteja.

Suomessa on varmasti myös bändien helpompi päästä osalliseksi sitä tekoprosessia, kun pienpanimot eivät ole niin isoja instansseja?

Ehdottomasti. Isoilla panimoilla homma menee helposti siihen, että meillä on tässä tätä perusbissee nyt sammiollinen, että eiköhän lyödä etiketit pulloon.

Mites noin ylipäätään oluen ja musiikin yhdistäminen? Toki alkoholi on aina kuulunut oleellisena osana musiikkihommiin, mutta viime vuosina yhä useampi muusikko on hypännyt juomakärryihin: uusimpina fence walkereina vaikkapa Frequency Beer Worksia vetämään lähtenyt In Flamesin Anders Fridén sekä Hailuodon Panimon Jürgen Hendlmeier, jota voinee pitää kotimaisen ”garage rock revivalin” hovituottajana. Näetkö, että moinen yhteistyö, ja jopa ammatinvaihto, tulee lisääntymään jatkossa?

Varmasti tulee lisääntymään. Pienpanimokulttuuri on kasvanut niin paljon, niin siinä on paljon potentiaalia. Pienemmilläkin keikkapaikkakunnilla huomaa, että valikoima on kasvanut ihan muutamassa vuodessa. Vaikka se musa ei olisikaan tyyliltään ”oluenjuontirockia”, niin olutmaailma on sen verta laaja, että kaikille löytyy varmasti omanlaisensa juttu.

Ja voishan sitä leikitelläkin niillä tyyleillä. Miksei voisi olla vaikkapa grind core -saisonia?

Niinpä.

Mikäs muuten se Impaled Nazarenen bisse oli?  

Goat Brew oli Vakka-Suomen Panimon Schwarz uudelleen etiketöitynä ja Year of the Goat sitten savuolut. Molemmat markettikamaa.

Aivan juu.

Loppuun vielä aasinsiltaa pitkin seuraavanlainen kysymys: Jos Viikate hyppäisi juomien maailmaan, niin minkälainen firma olisi V-panimo?

Mie lähtisin kyllä suoraan tislaamopuolelle.

No lähde ihmeessä!

Kirkkaat viina ja eri toten voduhommat, niin niissä on jotain todella mielenkiintoista. On se sitten autotallissa keitettyä pontikkaa tai tuhat kertaa tislattua linnunmaitovodkaa. Ja kyllähän meidän orkesterin kuvasto puoltaa vahvasti sellasta nokinen pontikkatehdas kuusen juuressa -osastoa, eli olisko siinä sitten totuus. Hyvin tehdyssä pontikassa on kuitenkin omat mahdollisuutensa, mutta ei sitä juoda silti juoda maun vuoksi, heh. Laadukas salatislaamo siis.   

---

Kaarle lähti haastattelutuokion jälkeen valmistautumaan illan keikkaansa varten, itse taas suuntasin askeleeni Kirkkopuistoon, koirankusettajien ja sekakäyttäjien päivävuoron hektisiin hetkiin. Repussa pyöri vielä suht viileä pullollinen Pohjoista viljaa -lageria, joten perse penkkiin ja olut lasin kautta kiduksiin.

Raikas tuoksu, sellaista modernin Pilsin hedelmäisyyttä viljalti. Maussakin hedelmäisyyttä, mutta selvästi kitukasvuisempaa kuin nenän löytämät aromit antoivat olettaa. Pohjoista viljaa täällä kuitenkin taitetaan, eli modernit hedelmämehut mykistetään, kun viljainen runko sekä sitruunasta puristettu humalointi aloittavat vuoropuhelunsa. Katkerot tulevat reisille, mutta ihan ei ylletä maaliin saakka. Taustalla piilee jokin epämääräinen mineraalisuus, joka iskee jokaisella huikalle hieman vahvemmin juojansa makunystyröihin. Maku ei ole missään nimessä paha, mutta häivyttää liikaa oluen raikkautta.

Kuten Kaarle itse sanoi, Pohjoista viljaa on helposti kumottava perushyvä olut. Mineraalisuus rokottaa toki hieman kokonaisuutta, mutta muuten miellyttävä juoma, jota ei voi ylistää ylisanoin tai alistaa alisanoin. Vähän kuin Viikate itsekin.   

 

Share

Kommentoi