KP: Club De Lay ja neonvalaistu hautausmaa

KP on olutta ja musiikkia yhdistelevä juttusarja, joka ilmestyy milloin nyt mitenkin.

Kuten eilisessä ”bussikaljapostauksessa” kirjoitettua, suuntasin tiistaina puolipakotettuna kohti Hämeenlinnaa ja Club De Layn keikkaa Suisto-klubilla. Klubilla, johon oli miltei mahdoton löytää, jos ei aiemmin ollut paikassa käynyt. Myötämieliset voimat opastivat minut kuitenkin lopulta oikealle polulle, vai vasemman käden polulle, ja pääsin Verkatehtaan kauniilta kujilta Suiston suihin viilenevää ystävänpäivää pakoon. Tuo harharetkeily oli sinänsä kyllä kovin opettavainen sillä enpä ole tiennyt, että Hämeenlinnassa, tuossa ”Suomen suurimmassa valaistussa hautausmaassa”, on noinkin idyllisiä miljöitä kuin Verkatehtaan alue. Onnea, Hämeenlinna.

Sisällä oli tyhjää ja hämärää. Viihtyisän oloinen paikka, sellainen nukkavieru kulttuuripubi, jossa voisin kuvitella itseni istumassa pitkää iltaa ja huonontamassa maailmaa. Bommauksia tuolla, kikkeri siellä ja jo liian monta takalistoa nähneitä sohvaryhmiä täällä. Kaiken kaikkiaan siis todella kodikas pikkupubi. Ja pieni se tosiaan oli, ainakin siihen nähden, että Suistolla soittaa hieman nimekkäämpiäkin nimikkeitä. Ehkä Hämeenlinnassa sopu antaa sijaa ja kaikille paikkoja on. Onnea, Hämeenlinna, jo toistamiseen.

Long Time No Beer

Otin ensiaskeleeni kohti baaritiskiä ja tiirailin olutvalikoimaa, sellaista kun yllättäen Suistolta löytyi. Kotimaisista jokunen bulkki, VASPia, Malmgårdia sekä Olvin ”kräftejä”. Ulkomaan eläviä muutama, joku saksavehnä, Corona ja kirsikkana kakussa, humalana ipassa, melko tuore erä Sierra Nevada Torpedo Extra IPAa. Ja tuoreelta se maistuikin, pitkästä aikaa hyvältä. Hieman karamellisuuteen horjahtelevaa mallasta ja havupuuta humaloinnissa.

Malmgårdin Huvila E.S.B. maistui myös pitkästä aikaa hyvältä. Ja hyvän halvalta, sillä hintaa oli pullolle lyöty miellyttävät 6,5€. Leipää, keksiä ja muita viljatuotteita, brittipähkinää sekä tuoreita tölkkihedelmiä. Hyvä bargain.

”Treenit Suistolla”

Niin, joku keikkakin piti vissiin kritisoida. Club De Lay on siis lahtelais-helsinkiläinen yhtye, joka on vahvasti kallellaan brittiläiseen pop-perimään. Se on kuitenkin vain osa totuutta. Rakastan varhaista Oasista ja ymmärrän jollain tavalla ainaiset vertaukset tuohon britpopin herraan ja hidalgoon, mutta CDL:n shoegazen, dream popin, post-punkin sekä paikoittain jopa noise rockin keinoin etenevä brittipoppi on lopulta melko kaukana Liamin ja Noelin musiikillisesta veljesrakkaudesta. 

Viisikko on julkaisemassa uutta EP:tä tässä kevään korvalla ja se varmasti myös Bönthöö bönthöössä huomioidaan. Bändistä kiinnostuneet voivat käydä lukemassa vaikka Lahtikko-zineen tekemäni haastattelun: https://issuu.com/lahtikko/docs/lahtikko_2_issuu_korj

Tämä tapahtuma oli osa valtakunnallista keikkapäivää, eli ympäri Suomea pääsi katsomaan ilmaiseksi monenkirjavaa musisointia. Se, miksi Club De Lay oli päätynyt Kanta-Hämeen maakuntakeskukseen soittamaan ei käynyt ilmi. Siellä se CDL kuitenkin pönötti lavalla, jämptisti aikataulun mukaisesti: kun kello löi yhdeksän, soitto alkoi soimaan. Yleisöä ei juurikaan vielä yhdeksältä ollut ja alkutahdit luriteltiin tyhjälle salille. Onneksi Hämeenlinna heräili kuitenkin hiljalleen horroksestaan ja natiivit alkoivat löytää Suiston ovenkahvan illan tummuessa. Reilu puolituntisen setin häntäpäässä pubi alkoi näyttämään jo ihan oikealta keikkapaikalta.

CDL-kvintettiä ei kuitenkaan yleisön määrä tai mikään muukaan vaikuttanut haittaavan, vaan setti startattiin energisesti videohitti Loviisankadulla. Ravintola Torven 50-vuotispäivän kunniaksi tehty kappale sai kotiseutupatriotistin sydämen liikahtamaan ylpeydestä, ”meidän pojat ne siellä”. Ja olihan Suistossakin jotain torvimaisuutta löydettävissä.

Korvakarkkia ja silmänruokaa

Seuraavana soitettu Harvest oli totutun kaihoisa, mutta kärsi hieman ääniongelmista. Varsinkin Mikon ”huutavammat” vokaalit särkyivät melko pahasti ämyreistä ullos purkautuessaan. Ilmeisen ammattimainen äänimies korjasi kuitenkin tilanteen käden käänteessä, eikä loppukeikan aikana oikeastaan erheitä kuultu siltä rintamalta – tai miltään muultakaan.

Basari hakkasi kuin Hermesetas-purkki vanhainkodin joulupöydässä, basso möyri sydänalassa refluksin tavoin ja kitarat helisivät ensin ujosti kengänkärkiään tuijotellen, sitten raivokkaasti taivaita tavoitellen. Vielä kun mukaan lisää kosketinsoittimia sun muita hilavitkuttimia kilistelleen Antin, niin äänimaailma alkoi olla valmista kauraa.

Kiipparistista pitää vielä sanoa, että siinä on kyllä roolinsa täysin omaksunut musikantti. Mies näyttää viiksissään ja sotisovassaan siltä kuin olisi pölähtänyt suoraan kasaridiskosta koskettimiensa kanssa lavalle tykittelemään. Tyylikäs habitus. Tyylikkäitä toki ovat muutkin herrat. Jokaisella on selkeästi oma tyylinsä, mutta silti kaikki nivoutuu yhteen hieman epämääräisensä näyttäytyvän brittikulttuurin alle. Jalkapallohuligaaneista modeihin.  

Eikä kahta ilman kolmatta, hittikimaran päätteeksi kuultiin vielä Perfect Day, kenties Suomen kovin (britti)popkappale. Itkettää ja kiihottaa. Hieman jopa ska-poljentoinen biisi tuo mieleen Jori Sjöroosin tunnelmointipopin, Magenta Skycode lähimpänä vertailukohtanaan.

Loppu tulee!

Loppukeikka ei saanut enää ihan samanlaisia tunnetiloja irti yhtyeen soinnista. Mitään tyhjäkäyntiä ei ollut havaittavissa, mutta starttipistoolin lailla sieluun iskenyt aloituskolmikko jätti kuulijan haukkomaan henkeä. Pari biisiä erottui kuitenkin tuostakin joukosta edukseen.

Halo oli Black City -aikaisen Division of Laura Leen mieleen tuova ”synkistely”, tykkäsin. Setin päättänyt, vielä ilman nimeä (ehdotukseni oli Kike Elomaa) kulkeva paisuttelu oli tunteellinen purkaus, sillä sen mantramaisesti toistuvat rivit, ”you can take my heart and my soul”, oli osoitettu vieressäni seisoneelle laulajan avovaimolle. Ihanan romanttista, varsinkin noin rakastavaisten juhlapäivän kunniaksi. Loppuun kunnon ”mustahuulisynat” ja TÄTS IT. 

”Jorma Heart, Jorma Soul”

Kriitikon mehut oli siis juotu, joten keikan jälkeen elimistö vaati vielä yhtä olutta. Hanapuolella ei parin vilkaisun perusteella ollut kuin bulkkia ja Olvin IPAa, mutta tihrusteltuani liitutaulua uudelleen, huomasin Vakka-Suomen Panimon kausihanan, jossa majaili nyt Prykmestar Lakritsiporteria. Ei pärjännyt Laitilan samanhenkiselle lakumönjälle ollessaan ohuempi ja salmiakkisempi, mutta hauska litku se tämäkin. Hauska oli myös retki Hämeenlinnaan, johon muuten palataan vielä huomenna trilogian päätösosassa.

Share

Kommentoi