Oi, muistatko vielä Nøgnen?

Kävin toissa viikolla päiväoluella Teerenpelissä, jossa ravintolapäällikkö Miettinen oli juuri hyllyttämässä uusia oluita pääsiäistä varten. Huomasin heti tutun logon, norjalaisen Nøgne Ø:n kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen kauniin tunnusmerkin, ison Ø-kirjaimen. ”Nönnön Imperial Stoutia Teerenpelissä, jo on aikoihin eletty”, huikkasin ääneen ja innostuksen huomattuani Miettinen lahjoitti pullollisen suoraan kuormasta nautittavaksi.

Istuin lasini kanssa pöytään ja valmistauduin intohimoiseen jälleennäkemiseen… Meh. ”Tässäkö kaikki?”, kyselin hiljaa itseltäni. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun joku Nøgnen klassikoista tuntui vain varjolta entisestä itsestään. Onko vika sitten panimossa vai juojassa?

Mennäänpä ajassa hieman taaksepäin, tai ei edes hieman, vaan vajaa kymmenisen vuotta. Olin hetki sitten löytänyt humalan, siis sen kasvin, olotila oli tuttu kyllä jo edelliseltä vuosituhannelta. Humalapäissäni sitten kaipasin humalaa päähäni ja monenkirjavien kokeilujen jälkeen löysin Nøgne Ø:n, tuon norjalaisen ihmepanimon. Siitä alkoi kiihkeä suhde, suhde jonka perässä juostiin ympäri maita sekä mantuja, välillä vain parin desin tähden.

#100, IPA, Imperial Stout, #500, Pale Ale, Porter… Jokainen noista panimon klassisista tuotteista oli itselleni jotain täysin ennenkuulumatonta ja määritti tyylilajinsa uusiksi. Varsinkin #100 ja IPA olivat jossain vaiheessa vakio-ostoksia, vaikka ne jo silloisilla Alkon hinnoilla tuntuivat kovin tyyriiltä. MUTTA, niissä oli makuja, ISOJA makuja, eikä niitä tarvinnut kumota kitusiinsa jääkaappikylmän Koffin tavoin kiirehtien. Päinvastoin, makumaailma alkoi avautua vasta tovin odottelun jälkeen – se oli silmiä avaavaa aikaa, toki myös korkkien.

Vuodet olivat vierineet ja tunteet syventyneet Horizon-varienttien, india saisoneiden sun muiden myötä, mutta vaikka rakastinkin yhä norskipanimoa, niin suhde ei ollut enää yhtä kiihkeä: uutuudenviehätys oli poissa ja olin tutustunut myös moneen muuhun kihelmöivään panimoon, joten en kyennyt olemaan täysin läsnä.

Kotikaupungistani oli myös alkanut saamaan Nøgnen tuotteita Alkon lisäksi muutamasta marketista ja olipa parin vakiopubin valikoimaankin ilmestynyt tuttuja Ø-tuotteita. Oluista oli tullut liian helposti saatavia, ne eivät enää olleet asialla vihkiytyneiden salarakkaita, vaan jokainen tuulipukujuoppo pystyi nauttimaan vaikkapa Two Captains Double IPAsta niin halutessaan. Kuulostaa epämiellyttävän elitistiseltä, mutta sitähän se olutkulttuuri hyvin usein on. Tai mikä tahansa muukin alakulttuuri, jos nyt miettii.

Viimeinen viilto intohimon jo valmiiksi repaleisiin esirippuihin oli panimon myyminen muutama vuosi takaperin paikalliselle panimobehemotille, Hansa Borgille, joka kuuluu osittain saman Royal Unibrew -merirosvolipun alle kuin ”kotoisa” Hartwallimmekin. Ja veitsi upposi yhä syvemmälle panimon perustajan, Kjetil Jikiunin, jättäessä ”pohjoisen taivaan leimahdukset” taakseen ja lentäessään kohti Kreetan lämpöä. Mies oli kuitenkin Nøgnen isä, sen kasvot, sen sielu. Jotain kuoli lopullisesti Kjetilin lähdön myötä.

Kun sanon näkemiin, se on suhteellista, kun sanon hyvästi, se on lopullista.

Laatu ei sinänsä heikentynyt, mutta useat pullot kutistuivat, etikettien yksinkertainen tyylikkyys sai lisäsävyjä kaikenmaailman sirkusväreistä, oluiden nimissä alkoi kikkailu ja kikkailua oli havaittavissa myös erikoisuutta (turhaan) tavoittelevissa kuha-mandariini -viritelmissä. Oli aika sanoa, jos ei nyt hyvästi, niin ainakin näkemiin hetkeksi.

Mitään vikaahan tuotteissa ei edelleenkään ole, mutta se wau-efekti puuttuu. Ja vaikka kuinka laitan näitä lauseita peräkkäin, niin en tiedä mistä se johtuu. Sen kuitenkin tiedän, että aikoinaan maailman parhaan oluen tittelillä kirjoissani koreillut #100 ei enää suht tuoreen Alko-erän tiimoilta ollut SE olut, vaan vain se olut. Yksi muiden joukossa. Eikä tässä lasissa pyörivässä Imperial Stoutissakaan mitään vikaa ole, perinteisen paahteinen IS, mutta makumaailma ei vain yksinkertaisesti herätä kiihkoa.

Det Kompromissløse Bryggeri?

Ehkä edelläkävijästä on kehkeytynyt näiden vuosien aikana enemmänkin perinteiden vaalija tai, kauheaa sanoa, seuraaja. Eikä siinä ole mitään väärää, aika ja trendipanimot ajoivat vain ohitse oikealta ja vasemmalta. Välillä ylikin. Ikä ei ehkä tule yksin, mutta jokainen kuolee yksin.

Nøgne Ø oli paras oppi-isä olutkulttuuriin, se oli ehdottomasti suurin yksittäinen syy siihen, miksi tätäkin kirjoitan. Helvetti, minähän otin #100-tatuoinnin ja nimesin erään sanoittamani kappaleen panimon mukaan. Nykyään suhteemme on kuitenkin kohteliaan tuttavallinen. Ostan vieläkin mieluusti Nönnön oluen vaikkapa festivaaleilta, välillä mielenkiinnosta, välillä ihan vaan jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta. Vähän kuin vanhan kaverin seuraaminen Instagramissa.

Share

Kommentit

Andy (Ei varmistettu)

Hyvä teksti! Nøgne Ø Imperial Stout on esimerkiksi nykymittakaavassa aika hillitty olut, vain 8% ABV ja IBUjakin melko maltillisesti. Ehkä se ei siksi enää hetkauta kaikenmaailman IBU-, ABV- ja BA-monsterien rinnalla? Nøgnellä on kyllä edelleen niin hienoja tuotteita etten osaa olla pitämättä sitä suosikkipanimonani, vaikkei uutuuksissa ole ollut hirveästi mitään kiinnostavaa. Vanhojen laatua en ole ehkä riittävästi tarkkaillut.

Bönthor

Kiitos. 

Hillitty on hyvä termi noista klassikoista puhuttaessa. Suu on selvästi tottunut (ehkä jo liikaakin) noihin mainitsemiisi moderneihin monstereihin.

 - Teemu

Andy (Ei varmistettu)

Ja korjataan heti että Nøgne IS on toki 9% vahvuinen, silti nykymittakaavassa maltillinen. Sekoitin Siperian prosentteihin.

Ölmönger (Ei varmistettu) http://olmonger.blogspot.com

Luettuani postauksen olen entistä tyytyväisempi siihen, että olutharrastukseni nytkähti liikkeelle vasta loppuvuonna 2015, koska tunnen Nönnön oluita kohtaan melko vahvaa uutuudenviehätystä. Yksinkertainen on kaunista, korkean laadun tuote puree, hillitty toimii - tai miten vaan. Sen sijaan muun muassa humalatykityksen, tynnyröinnin, makeis-leivonnais-jälkiruokaolutvillityksen, maitohapotuksen, volttimäärän maksimoinnin ja muiden kikkailutrendien seurauksena on tullut koettua (valtava) pettymys jos toinenkin.

Mutta nautittavaa tekstiä tämäkin - itselleni (sala)suhde johonkin panimoon tai olueen olisi hankala aihe. Olutilmiö Lahtikko-zinen johdosta hattu on noussut ja nousee päästä moneen kertaan - kiitos!

Bönthor

Vinhoja pointteja kyllä. MUTTA, vaikka se täydellisesti onnistunut "perusolut" maistuukin usein paremmalta kuin väkisin erikoisuutta tavoitteleva rankki-BA Barley Winezenbock, niin silti olen pohjimmaltani parrakas oluthipsteri, joka haluaa sukeltaa yhä syvempään päätyyn. Pettymyksiä tulee eteen kuitenkin, niin mieluummin ottaa sitten turpaan joltain kunnon monsterilta, kuin harmaalta hiirulaiselta.

Ja ISO kiitos hatuista sekä niiden nostoista. Olutilmiö-termi tosin naurattaa, sillä vaikka kiinnostusta mun puuhasteluja kohtaan on ehkä vähän esiintynytkin, niin hyvin kaukana ollaan vielä... Noh, oikeastaan kaikesta.

 - Teemu

Kommentoi