Unohdettava klassikko: Anchor Liberty Ale

 - Moi, mä voisin ottaa ton Anchor Liberty Alen.

 - Ai minkä?

 - Liberty Alen, se lukee siinä etiketissä isolla.

 - Jaa-a, onkohan meillä sellasta?

 - On, mä nään sen tästä.

 - Emmä kyllä  nyt... Hei, täs ois tämmönen amerikkalainen Ale, käyks tää?

 - Niin, se oli just se, mitä mä tilasin, eli käy joo.

 - Menee varmaan pullosta?

 - Nyt saatana…

Joskus ravintolassa asiointi on yksinkertaisesti hankalaa. Vaikka Bar & Bistro Seurahuoneen tiskin takaa löytyy Mastokaupungin kattavin ginivalikoima, ja vaikka laadukkaaseen juomavalikoimaan on muutenkin panostettu, niin oluen tilaaminen on ollut usein melkoista tervanjuontia. Ehkä pitäisi vaan juoda aina muutama terva(snapsi) ennen tilausbisneksiä, niin kaikilla olisi hauskempaa, eikä tarvitsisi tiukkapipona avautua näin jälkikäteen. Mene ja tiedä, go and know.

Sain oluen kuitenkin lopulta tilattua, ja vielä lasiin kaadettuna. Muutama Põhjalan tuote ja yksi Fuller’s taisi kylmäkaapin perukoilta löytyä, mutta päädyin tällä kertaa American Pale Ale -tyylin toiseen kantaisään, Anchor Liberty Aleen. APAn syntysanathan lausuttiin joskus 70-luvun loppuhämärissä ja tyylilaji yleistyi sitten seuraavan vuosikymmenen aikana. Liberty Alen lisäksi genren toinen iso tekijä on tietysti aina yhtä relevantti Sierra Nevada Pale Ale. SNPA on klassikko, joka toimii oikeastaan tilanteessa kuin tilanteessa, ja varsinkin hanaversiona se on pelastanut monta kesäistä krapula-aamua. Nyt sitä ei ole tosin paikallisten baarien valikoimissa hetkeen näkynyt, harmi.  

Sierra Nevada Pale Ale on kestänyt siis aikaa hyvin, sillä vaikkei olekaan enää se humalapommi, mikä räjähteli märkäkorvaisen olutharrastajan makunystyröissä vajaa kymmenen vuotta takaperin, niin kaikessa tasapainoisuudessaan se on klassikkostatuksensa ansainnut. Liberty Ale on sitten toinen tarina. En muista, että olisin juonut ”vapausolutta” tällä vuosikymmenellä kertaakaan. Onhan se tullut vastaan niin Alkossa kuin ravintoloissakin, mutta mieleeni on joskus iskostunut ajatus siitä, että se ei vaan ole kummoinen olut. Nyt oli siis hyvä hetki kumota tuo teoria Pihaton aavemaisen tyhjällä sisäpihaterassilla. Hintaa ihmiskokeelle kertyi kipukynnykselle kiivennyt 9€.

Oikeassahan minä olin, ei se hyvää ollut vieläkään. Itse asiassa melko pahaa. En odottanut tietystikään uuden ajan sitrustykittelyä, mutten myöskään brittimäisen pahvista makumaailmaa. Taisi olla vieläpä suht iäkäs puteli. Humalointia ei löytynyt, vaikka miten syvältä yritti kaivaa: ei katkeroa, ei aromia. Ei myöskään armoa, sillä jos tämä on lajityyppinsä pioneerin tila armon vuonna 2017, niin saa puolestani kuihtua pois kuin rippilahjaksi saadut ruusut. Kitukasvuiset hedelmät ja tympeän keksinen mallaspohja saattaa miellyttää perinnetietoista pönöttäjää, mutta minä haluan lastillisen muodikasta jenkkihedelmää partakarvoilleni ja tatuoinneilleni ilman pelkoa trendipellen stigmasta.     

 

Share

Kommentoi