#YOLU

Bönthöö bönthöö

En ole lapsi, en uskovainen, enkä perhekeskeinen, joten en ole myöskään mikään joulun ylin ystävä. Lapsenahan tuo materialismin ja kulutuksen riemujuhla viehätti, mutta näin keski-ikäisyyden kynnyksellä kaikki tuntuu turhalta, myös kuusijuhla. Toki pubissa on kiva käydä aattona, mutta toisaalta, koska siellä ei olisi kiva käydä. Tänä vuonna ahdistus oli kuitenkin helpompaa sorttia, sillä kukaan ei odottanut minua mihinkään, eikä tarvinnut loskassa käppäillä lähikuppilaa tai kaverin asuntoa pidemmälle.

Aatto aloitettiin perinteisin juhlallisuuksin, eli halppisglögiä, sitrusviipaleita sekä rehellistä käppäviinaa. Tänä vuonna tuo alkoholi oli lahjuksena saatu Teeling Whiskey Small Batch, sellaisenaan suht epämiellyttävä, mutta glögitarkoituksiin oikeinkin sopiva. Myös Mustan Virran Panimon olutkolmikko tuli maisteltua, mutta ne olivat enemmänkin business kuin pleasure, sillä tein juttua alkukeväällä ilmestyvän Lahtikko-zinen kolmosnumeroon. Ei niistä siis sen enempää.

Illaksi oli tarkoitus mennä kaverin luo verestämään aikoinaan hyvinkin suosittuja videoraatijouluja, mutta koska muut raatilaiset istuivat vielä neljän aikaan joulupöydässä, niin minä päätin korkata jotain vähän parempaa juomaa odotellessa ja Swanssin uutta levyä kuunnellessa. Bell’s Expedition Stoutia voisi kutsua klassikoksi ja tyylivalioksi, sillä esim. Ratebeerissa olut kummittelee Imperial Stoutien top-listoilla vuodesta toiseen muhkealla 100/100 -pistesaldolla. Omalle kohdalle Bell’s ole vielä osunut yhdelläkään tuotteella, joten onkin hyvä aloittaa michiganilaispanimoon tutustuminen firman tunnetuimmasta tuotteesta.

Expedition Stout on siis Imperial Stout, ilmeisesti ihan ensimmäisiä Russian Imperial Stout -tyylin tuotoksia Jenkeissä. Ja siltähän tuo myös maistui, sillä enemmän ehkä brittiläistä kuin amerikkalaista geeniperimää olin löytävinäni; tuhti paahteisuus, reilusti tummalla suklaalla maustettua kahvia, liköörikonvehtia, jouluun sopivia kuivattuja hedelmiä ja 10,5%:n tarjoama muhkea runko, jonka päälle on hyvä rakentaa makujen sinfoniaa. Makeus ja kuivuus eivät kisailleet joulurauhaa kunnioittaakseen elintilasta, vaan syleilivät toinen toistaan tanssien kohti pimeyttä. Pimeyttä, joka näyttäytyy kuolevaisille salmiakkisen suolaisuuden viitta yllään. Maine on ansaittu, vaikka Michiganista tullaankin.

Bellssin kanssa vierähti yllättävänkin pitkä pätkä nautiskellessa, joten sen jälkeen aika oli kypsä kaunistautua ja antautua lumettoman Lahen vietäväksi. Jouluperinne kai se tämäkin, sillä seuraava etappi oli Teerenpeli, joka ymmärtää pitää ovensa auki myös erikoispäivinä. Rauhallista oli, jokunen kanssa-asiakas kuitenkin eksynyt palanpainiketta nauttimaan. Juttelin hetken kyypparin kanssa ja vetäydyin sitten nurkkapöytään Olutpostin sekä Makun Imperial Stoutin kanssa. Hieman paremmin upposi kuin muutama viikko takaperin, mutta marjainen ja ohuthan tuo silti on. Eipä tarvitse kolmatta kertaa ostaa. 

Teerenpelistä askel vei kohti Rautatienkadun ”punaisempaa” päätyä ja kohti pari vuotta hiljaiseloa viettänyttä videoraatia. Idea on siis sama kuin Levyraadissa, eli arvostellaan raatilaisten tuomia musiikkivideoita, milloin nyt milläkin asteikolla, ja juopotellaan. Mukavaa, että tämä perinne teki nyt paluun. Yllättävänkin tiukan kisan vei muuten Tame Impala ja The Less I Know the Better, linkki alla.

Oluen kannalta illan istuminen oli tylsähköä, sillä Thornbridge Eldon ja Oppigårds Thurbo Stout olivat suht samasta puusta veistettyjä Imperial Stouteja. Molemmat alle 9%, ohuita, marjaisan happamia ja aivan liian kesyjä kokonaisuuksia herättääkseen suuria tunteita. Eldonin hyväksi on laskettava miellyttävä bourbonisuus taustalla, mutta liian syvälle sekin oli haudattu. Lisää viskiglögiä siis lasiin.

Aatto oli jo pitkällä, kun seurueemme jalkautui ”punaisten lyhtyjen kadulle” ja pienen kiistelyn jälkeen skippasimme perinteisen Hanhenpoika-visitiin ja suuntasimme suorilta Tirraan. Paljon porukkaa, jotenkin rauhaton meno, seurue pieneni silmissä, eikä olutkaan enää maistunut vanhaan malliin. Ohi on!

 

Share

Kommentoi