Ladataan...

Lahtikko-zine #3 on nyt luettavissa netissä: 

https://issuu.com/lahtikko/docs/lahtikko_issue3

---

Kaikille myötämielisille voimille muistutus, että jos haluatte tukea sekä lukea jatkossakin Suomen ensimmäistä ja ainoaa olutzineä, niin paperista versiota on myynnissä seuraavissa paikoissa:

Pien, Ateneuminkuja, 00100 Helsinki

(https://www.pien.fi/)

Kukaneko, Rautatienkatu 3, 15110 Lahti (UUSI OSOITE 01.05.17 ALKAEN)

(http://kukaneko.fi/)

Ensi viikosta lähtien Lahtikkoa voi myös tilata postitse kotiin Other Records -distrosta (http://www.theotherrecords.com/frontpage/) ja toki voitte kysellä avisiin perään suoraan yllekirjoittaneeltakin (bonthoobonthoo@gmail.com).

HUOM! Jälleenmyyjiä kaivataan nyt ja tulevaisuudessa, joten vasikoi itsesi tai tuttusi meille. Snitches get riches.

Lahtikko-zine on Suomen ensimmäinen ja ainoa olutzine, jonka päämäränä on tehdä olutkulttuurista taas vaarallista.

Share

Ladataan...

Vääksy, lukkarinrakkauteni tuota Asikkalan keskustaajamaa kohtaan ei varmasti ole jäänyt blogia seuraaville epäselväksi. Kirjoittelin taannoin paikkakunnasta muun muassa seuraavasti:

Siellä on vietetty lapsuuden viattomia kesiä, mummolassa ja mökillä, siellä on aloitettu sekä lopetettu rakkaustarinoita ja siellä on myös humalluttu useampaan otteeseen.

Koska pidän myös oluesta, niin Kanavan Panimon lahjuspussukasta löytyi Vääksy-oluen myötä kaksinkertainen ilo. Vääksy-olut on alueen kauppiaiden masinoima mallasjuoma ja tämä Kanavan panema versio on järjestyksessään kolmas. Edellisinä vuosina kunnian ovat saaneet Pyynikki ja Pihamaa, jotka eivät kuitenkaan ole tyylilleen uskollisena pystyneet tehtailemaan muuta, kuin puolivillaista käppää. Onko oman kylän pojista sitten olutmaineen pelastajaksi? Kanavan Panimon tarkan laadunvalvonnan tuntien pelkään parasta.

Etiketti herätti heti huomion, hyvässä ja pahassa. Kanavan Panimon vahvan yksinkertaiseen ulkoasuun tottuneet silmät joutuivat hetken aikaa mittailemaan tuota halvan postikortin mieleen tuomaa maisemaa, mutta kaiken korniuden alta löytyi kuitenkin jotain mistä ottaa kiinni. Siihen on selvästi vangittu sellaista 80-lukulaista tunnelmaa, joka on maannut haudassaan kaikki nämä vuodet. Lemmenlaiva tuli vielä televisiosta ja sitä sitten leikittiin Vääksyn kanavan sulkuporttien päällä kapteenin hattu päälaealla keikkuen ja suupielet päärynäjäätelöstä tahmaisina. Nyt Lemmenlaiva on uponnut, sulkuportit sulkeutuneet, hattu lentänyt järveen ja lokkikin varasti jäätelön. Aikuisuus on mälsää.

Juuri mitään muuta etiketti ei sitten tarjoakaan:

Vesi, ohramallas, humala, hiiva

Siinäpä se oikeastaan. Tyylilajista ei siis ennakkoon ollut muuta tietoa, kuin että ensimmäinen pohjahiivalla pantu Vääksy-olut on kyseessä. Ratebeer yrittää tosin Pyynikin tuotoksen lokeroida Pale Lager -kategoriaan, mutta se on kuulemma erheellistä tietoa panimon edustajan mukaan. Ach so, toki maitokaupparajoissa liikutaan, jos se ei vielä käynyt selväksi.

Tuoksun perusteella arvelisin Pilsin olevan kyseessä. Suu ei kuitenkaan löydä vaadittuja katkerotasoja, niin ehkä tituleeraan olutta ”vain” vaaleaksi lageriksi. Sillä ei ainakaan voi mennä vikaan.

Kesäistä maalaismaisemaa vilja- sekä rypsipeltoineen, uudet perunat tillillä ja reilulla voinokareella sekä ruokajuomaksi sitruunasoodaa. Aromipuolelta ei juurikaan modernia hedelmäisyyttä löydy ja kuten sanottua, katkerotasokin on kovin maltillista. Asikkalan tuhannet mökkeilijät löytävät tästä maltaisesta juomasta varmasti helposti kumottavan ”erikoiskaljan” kesän rientoihin. Kovin kanavalainen teos, eli maut ovat puhtaita ja miellyttäviä ilman sen suurempaa briljeeraamista.

Saatavuudesta en osaa sanoa muuta, kuin että ainakin Vääksyn K-supermarketissa noita edellisten vuosien eriä on ollut tarjolla. Ja jos olen ihan oikein ymmärtänyt, niin juurikin tuon marketin kauppias on yksi Vääksy-oluen pääarkkitehdeistä.

Käykäähän kotimaan matkailijat Vääksyssä juomassa olutta, hemmetin mukavaa puuhaa nimittäin.  

 

Share

Ladataan...

Kävin toissa viikolla päiväoluella Teerenpelissä, jossa ravintolapäällikkö Miettinen oli juuri hyllyttämässä uusia oluita pääsiäistä varten. Huomasin heti tutun logon, norjalaisen Nøgne Ø:n kaikessa yksinkertaisuudessaan äärimmäisen kauniin tunnusmerkin, ison Ø-kirjaimen. ”Nönnön Imperial Stoutia Teerenpelissä, jo on aikoihin eletty”, huikkasin ääneen ja innostuksen huomattuani Miettinen lahjoitti pullollisen suoraan kuormasta nautittavaksi.

Istuin lasini kanssa pöytään ja valmistauduin intohimoiseen jälleennäkemiseen… Meh. ”Tässäkö kaikki?”, kyselin hiljaa itseltäni. Eikä tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun joku Nøgnen klassikoista tuntui vain varjolta entisestä itsestään. Onko vika sitten panimossa vai juojassa?

Mennäänpä ajassa hieman taaksepäin, tai ei edes hieman, vaan vajaa kymmenisen vuotta. Olin hetki sitten löytänyt humalan, siis sen kasvin, olotila oli tuttu kyllä jo edelliseltä vuosituhannelta. Humalapäissäni sitten kaipasin humalaa päähäni ja monenkirjavien kokeilujen jälkeen löysin Nøgne Ø:n, tuon norjalaisen ihmepanimon. Siitä alkoi kiihkeä suhde, suhde jonka perässä juostiin ympäri maita sekä mantuja, välillä vain parin desin tähden.

#100, IPA, Imperial Stout, #500, Pale Ale, Porter… Jokainen noista panimon klassisista tuotteista oli itselleni jotain täysin ennenkuulumatonta ja määritti tyylilajinsa uusiksi. Varsinkin #100 ja IPA olivat jossain vaiheessa vakio-ostoksia, vaikka ne jo silloisilla Alkon hinnoilla tuntuivat kovin tyyriiltä. MUTTA, niissä oli makuja, ISOJA makuja, eikä niitä tarvinnut kumota kitusiinsa jääkaappikylmän Koffin tavoin kiirehtien. Päinvastoin, makumaailma alkoi avautua vasta tovin odottelun jälkeen – se oli silmiä avaavaa aikaa, toki myös korkkien.

Vuodet olivat vierineet ja tunteet syventyneet Horizon-varienttien, india saisoneiden sun muiden myötä, mutta vaikka rakastinkin yhä norskipanimoa, niin suhde ei ollut enää yhtä kiihkeä: uutuudenviehätys oli poissa ja olin tutustunut myös moneen muuhun kihelmöivään panimoon, joten en kyennyt olemaan täysin läsnä.

Kotikaupungistani oli myös alkanut saamaan Nøgnen tuotteita Alkon lisäksi muutamasta marketista ja olipa parin vakiopubin valikoimaankin ilmestynyt tuttuja Ø-tuotteita. Oluista oli tullut liian helposti saatavia, ne eivät enää olleet asialla vihkiytyneiden salarakkaita, vaan jokainen tuulipukujuoppo pystyi nauttimaan vaikkapa Two Captains Double IPAsta niin halutessaan. Kuulostaa epämiellyttävän elitistiseltä, mutta sitähän se olutkulttuuri hyvin usein on. Tai mikä tahansa muukin alakulttuuri, jos nyt miettii.

Viimeinen viilto intohimon jo valmiiksi repaleisiin esirippuihin oli panimon myyminen muutama vuosi takaperin paikalliselle panimobehemotille, Hansa Borgille, joka kuuluu osittain saman Royal Unibrew -merirosvolipun alle kuin ”kotoisa” Hartwallimmekin. Ja veitsi upposi yhä syvemmälle panimon perustajan, Kjetil Jikiunin, jättäessä ”pohjoisen taivaan leimahdukset” taakseen ja lentäessään kohti Kreetan lämpöä. Mies oli kuitenkin Nøgnen isä, sen kasvot, sen sielu. Jotain kuoli lopullisesti Kjetilin lähdön myötä.

Kun sanon näkemiin, se on suhteellista, kun sanon hyvästi, se on lopullista.

Laatu ei sinänsä heikentynyt, mutta useat pullot kutistuivat, etikettien yksinkertainen tyylikkyys sai lisäsävyjä kaikenmaailman sirkusväreistä, oluiden nimissä alkoi kikkailu ja kikkailua oli havaittavissa myös erikoisuutta (turhaan) tavoittelevissa kuha-mandariini -viritelmissä. Oli aika sanoa, jos ei nyt hyvästi, niin ainakin näkemiin hetkeksi.

Mitään vikaahan tuotteissa ei edelleenkään ole, mutta se wau-efekti puuttuu. Ja vaikka kuinka laitan näitä lauseita peräkkäin, niin en tiedä mistä se johtuu. Sen kuitenkin tiedän, että aikoinaan maailman parhaan oluen tittelillä kirjoissani koreillut #100 ei enää suht tuoreen Alko-erän tiimoilta ollut SE olut, vaan vain se olut. Yksi muiden joukossa. Eikä tässä lasissa pyörivässä Imperial Stoutissakaan mitään vikaa ole, perinteisen paahteinen IS, mutta makumaailma ei vain yksinkertaisesti herätä kiihkoa.

Det Kompromissløse Bryggeri?

Ehkä edelläkävijästä on kehkeytynyt näiden vuosien aikana enemmänkin perinteiden vaalija tai, kauheaa sanoa, seuraaja. Eikä siinä ole mitään väärää, aika ja trendipanimot ajoivat vain ohitse oikealta ja vasemmalta. Välillä ylikin. Ikä ei ehkä tule yksin, mutta jokainen kuolee yksin.

Nøgne Ø oli paras oppi-isä olutkulttuuriin, se oli ehdottomasti suurin yksittäinen syy siihen, miksi tätäkin kirjoitan. Helvetti, minähän otin #100-tatuoinnin ja nimesin erään sanoittamani kappaleen panimon mukaan. Nykyään suhteemme on kuitenkin kohteliaan tuttavallinen. Ostan vieläkin mieluusti Nönnön oluen vaikkapa festivaaleilta, välillä mielenkiinnosta, välillä ihan vaan jonkinlaisesta velvollisuudentunteesta. Vähän kuin vanhan kaverin seuraaminen Instagramissa.

Share

Pages