Ladataan...

Mulla on mennyt nyt ihan hyvin, niin luulen että sen takia on aikaa viime kirjoittelusta. Jotenkin helpommin tulee purettua mielestään jotain sellaista asiaa mikä mättää. 

Kahdella lapsellani alkoi kesälomat, mutta päiväkotilainen on tietenkin mun työaikojen mukaan edelleen hoidossa.

Olen kolmatta päivää kuumeessa, ja on aika saamaton olo. Joutua olemaan pois töistä ottaa omatunnon päälle. Ja kotonakin olla sillä tavalla turha, että elokuvathan täällä nyt hoitavat lastenhoitajan virkaa. Mutta teen sen hyvällä omatunnolla, koska mun täytyy levätä ja parantua, jotta jaksan taas.

Eilen suihkun jälkeen kun kuivattelin hiuksiani. Pidennykset märkänä tai kosteana kun ei saa käydä nukkumaan, katselin siinä peilistä itseäni ja ajattelin, että vitsit miten hyvältä mä näytän vajaan 39 asteen kuumeessakin! Suuri kiitos siitä tietenkin hiustenpidennyksille ja ripsienpidennyksille ja kestopigmentoinneille. Olen kyllä hyvin kiitollinen ja iloinen näistä kaikesta. Rakastan mun "feikkilisäosia". 

Mutta sen lisäksi olen koko ajan enemmän sujut itseni kanssa. Kroppani ei tarvitse olla täydellinen luotuaan siitä kolme elämää. Nenäni sopii ihan jees mun päähän, vaikka se on ollut mulle aina sellainen iso ongelmakohta. Ja jo lapsesta saakka olisin halunnut kapeammat kasvot ja mietin voisiko vasaralla lyödä leukaperiäni sisemmälle. Mielestäni sirot kasvot olivat kauniit, mutta ärsytti kun ei ole ikinä kaunis, vaan korkeintaan söpö tai nätti. Mihin kategoriaan luokittelen itsekin esimerkiksi Kate Hudsonin kasvojen luuston takia. Mutta koko ajan olen mieltynyt enemmän myös leveisiin kasvoihin, niin ettei enää sillä kasvojen muodolla ole mitään tekemistä minkään asian kanssa, ja pidän omista kasvoistanikin juuri tällaisina.

Lisäksi olen myös sitä mieltä nyt, ettei onnellisuus ole siitä kiinni seurusteleeko vai ei.

Ihanaa ja positiivista kesää teille kaikille!

Ladataan...

Ladataan...

Okei, on äitienpäivä. Luulen, että jokapaikkaan on siihen liittyviä postauksia. Mä en kuitenkaan keskity äitienpäivään vaan yksinäisyyteen. 

Mulla on kolme lasta, joten tämä voisi olla mulle hyvä päivä. (Ja arvostan ja rakastan ja olen kyllä kiitollinen niistä.) Mua kuitenkin nämä äitienpäivät on aina vain ahdistaneet. Ehkä se mielikuva, että tätä päivää vietetään perheenä, ja että lasten isä(t) yhdessä lasten kanssa järkkää äidille ylläriä. Enkä mä edes kaipaa lahjoja tai mitään erikoista, kun vaan pelkästään rakkautta. Mulle tämä on yksi päivä muiden joukossa. Päivä, jolloin tiskaan ja kaikkea muuta tavallista. Tänäänkin mukavasti 2/3 lapsista on kuumeessa.

Tässä reilu viikko sitten vietimme ystäväni syntymäpäiviä. Hän on ihanassa suhteessa hyvän miehen kanssa, kuka selvästi rakastaa häntä koko sydämestään. He ovat mulle yksi rakkausmalli, yksi sellainen esimerkki millaiseen suhteeseen haluaisin itsekin joskus päästä. Muut hänen kaverit keitä sinne tuli vieraiksi, olivat myös  vakavissa parisuhteissa. Joku tuli miehen kanssa, ja oli koko illan onnellisesti kiinni hänessä, joku tuli yksin, mutta tiesin, että kotona häntä odottaa kumppani. Mä olin ainoa yksinäinen. Siellä ei ollut yhtään sinkkumiestä. Eikä yhtään sinkkunaista lisäkseni. Mä olen aina se sinkku. Olen kyllä siihen tottunut, mutta välillä se kirpaisee enemmän tai vähemmän. Se olo, etten itse ole kenellekään yhtään mitään. 

Juhlat oli kivat ja meni hyvin ilman suurempia draamoja kenenkään osalta. Osasin pitää hauskaakin. En edes kännipäissäni ottanut yhteyttä keneenkään kehen ei pidä ottaa yhteyttä, vaikka vähän olisi mieli tehnyt. Silti kotiinpalatessa tuli itku siitä yksinäisyydestä. Muut sai illan päätteeksi käpertyä toisen viereen. Mä olen aina yksin ja kaipaisin myös joskus jotain läheisyyttä. Tuli olo, että ensi kerralla kun kutsutaan juhliin, niin kysyn keitä tulee ja heidän parisuhdetilanteensa ja koen oikeudekseni kieltäytyä tulemasta vaikka vain henkisen kivun vuoksi, jos olen taas se ainoa säälittävä yksinäinen luuseri.

Tosin pelkkä läheisyys ei riittäisi mulle, sitä nyt varmasti jostain saisi. Vaan kaipaan syvempää läheisyyttä. En tiedä mikä mussa on, olenko kuitenkin niin nolo ja hävettävä, ettei kukaan vaan viitsi olla mun kanssa, kun varatutkin ehdottelevat ties mitä ja että "eihän kenenkään tarvitse tietää". En mitenkään halua sekaantua varattuihin muutenkaan, mutta haluaisin olla sen verran arvokas, ettei mua tarvitsisi pitää piilossa. Aiemminkin muissa tapauksissa olisin kelvannut miehille vain sala/pettämishommiin. Ehkä se olisi se mun rooli. Jos musta ei muuhun ole, ja siihen vain kelpaisin. En tiedä. En halua ottaa kokeilla ja ottaa selvää.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Vuoden ajan mun ja Laurin suhteen jälkeistä itkua, murehtimista, odottamista, loputonta miettimistä... Voisiko mullakin olla joskus aika viisastua?

Olen paljon ollut sillä kannalla, että joskus tulee vielä meidän aika. Uusi aika. Se kerrankin oikea aika. Ja olen nyt jo ihan ok-fiiliksellä tyytynyt odottamaan, että tulee JOS tulee, ja tulee silloin kuin tulee, tulee mitä tulee. Asiat menee niinkuin kuuluu. Ne menee niin ihan itsestään. En ole ollut oikein 'luovuttaja', ainakaan kokonaan ajatuksissani, vaikka kaikki yrittää järkeillä mulle eniten sitä vaihtoehtoa; luovuttamista.  

Mulla kun on ollut se olo, että mutta kun mä tunnen, niin silloin niin on oltava. Kyllä mun fiilikset sanoisi, jos kaikki olisi väärin. Olen niin paljon luottanut omiin tunteisiini. Ja ehkä siinä ei ole mitään väärää. 

Sitten välillä tulee se 'normaali' ajatus, että mun ei kuulu eikä tarvitse alentua huonompaan kohteluun tms. Se normaali ajatus tulee silloin kuin tajuan kuinka paljon hän on mua sattunut. Kuinka paljon mua on satutettu salaa tai tahallaan ja kuinka väärin mua kohtaan on toimittu. Kuinka väärin se olisi ollut, olisi sitten kyse ollut kenestä tahansa. 

Mä itse (oma kehu haisee) olen tosi kiltti. En ole paha, tai mitenkään epäreilu. Olen rehellinen ja luotettava. Ja pystyn sanoa nämä niin, että olen tosissani ja tiedän monen muunkin antavan tuohon   omankin sanansa. Mä ansaitsen toiselta mullekin päin ihan samaa, ja Lauri ei ikinä pystynyt siihen, enkä tiedä pystyisikö ikinä. 

Hän oli hyvin mustasukkainen, enkä olisi saanut tehdä mitään, puhuakaan kenellekään miehelle. Ja mä en koskaan häneen keskittyessään edes tehnyt niin. En flirttaillut, en chattaillyt, en lörpötellyt yleisiä asioita enempiä muille. Eikä mua olisi edes kiinnostanut. Koska mulle riittää yksi, josta välitän. 

Se, mitä häneltä sain takaisin, oli sitä, että kuulin myöhemmin hänen puhuneen musta muille huonoja ja negatiivisia asioita. Jos alkaa jonkun kanssa, ja välittää toisesta, niin ei terve ihminen vain tee niin. Hän oli jatkanut aktiivista yhteydenpitoa eksään, satunnaista näkemistä, todennäköisesti flirttiä ja ehkä pettämistäkin. Hänelle ei vain riittänyt yhden huomio. Vaikken sinällään mitään tehnyt väärin tai pilannut mitään, koska tein parhaani + olisin tehnyt enemmän, jos hän olisi edes kertonut silloin mulle mitä haluaa. Tuntui ja tuntuu vain pahalta ajatella, että hän on jutuillaan saattanut tehdä musta muiden silmiin jotenkin huonon, epämiellyttävän tai säälittävän ihmisen. En tiedä miksi kukaan tekisi niin. No, mä kirjoitan hänestä blogia (luvan kanssa), mutta silti yleensä yritän vain ymmärtää ja puolustaa ja nähdä hyvät asiat ennen huonoja. 

Mua edelleen sattuu, ja vuoden takaiset muistot kirpaisee. Kun tulee esiin kuva jostakin 'vuosi sitten' muistosta jonnekin, niin mietin, että miten hän pystyi tekemään mulle noin. Että tossa kuvassa hän on niin, että oli pyytänyt sinne eksänsä eikä mua, eikä kertonut mulle siitä, mietin, että varmaan se eksä otti ton kuvan. Ja me silloin seurusteltiin, ja olin itsekin sillä hetkellä vapaalla. Yksin. Että on reilua.

Samoin kuin se mitä on myöhemmin kuullut, että sen muka-seurustelumme aikana oli kirjoitellut ties mitä lirkutteluviestejä toisellekin. Todennäköisesti myös kolmannelle ja neljännelle.

Vaatia ja odottaa nyt muilta sitoutumista ja luottoa ja itse toimii kuin mikäkin. En edes keksi mikä.

Tuollainen mies ei edes ansaitsisi mua. 

Kuitenkin vuosi sitten olin niin rikki. Täysin hajalla. Nyt sirpaleet on löyhästi teipattu. Ja maailman hirvein tunne on kun toinen (kenestä välittää) sanoo ettei voi enää nähdä. Ollenkaan. Ja en tiedä kuin monta kertaa mä olen sen sietänyt, tai siedän, samalta ihmiseltä.

Mietin tässä nyt näitä vanhoja juttuja. Se kuulostaa pahalta, oli paha ja on paha asia. 

Miksi sisimmässään hyvä ihminen tekee pahoja asioita muille, etenkin jos väittää välittävänsä? Mä niin toivon, että joskus hän pääsee näistä tällaisista ongelmista yli ja on vapaa pahuudesta. Sitten vasta hänkin pystyy olemaan joskus aidosti onnellinen. Mulla itselläni tuntuisi varmaan siltä kuin olisin kahleissa, että joku pidättää ja pakottaa toimimaan väärin. Niin kauan kun hän on näissä pahuuden kahleissa, niin en enää antaisi mahdollisuutta mihinkään uuteen.  En antaisi mahdollisuutta enää mihinkään ehkänytvoisikokeillavähän-yritykseen ja mitä-sitten-jos-viikonpäästä-jänistän-tai-muutan-mieleni, vaan mun täytyisi olla varma, että mikään ei olisi niin tai näin vähän sinne päin vaan totta, täydellistä ja varmaa ja pysyvää. Ja nimenomaan tämä on mun kannalta sitä viisastumista. 

Viisastun siinä, etten enää välttämättä odota. En odota, että hän on käynyt kaikki muut läpi ja sitten tajuaa että olisin ollut ehkä sopivin ja se oikea. Kun ne kaikki muut olisivat sitten huomanneet mihin hänestä on -tai ei ole, niin he eivät enää lämpene hänelle ja lopulta minä, ja ehkä joku toinen, jäisi siihen ainoina ketkä kiltisti kaikesta huolimatta pysyy siitä eikä väisty. Siinä vaiheessa tajuaisin, että hei mä olin oikeasti viimeinen vaihtoehto. Ja sitten en enää alentuisi siihen, koska vihdoin ymmärtäisin oman arvoni ja tasokkuuteni. Turhaa odotella, jos lopputuloskaan ei miellytä. Kenenkään ei kuulu olla viimeinen -tai edes toinen vaihtoehto. Vaan pelkästään se ensimmäinen.

Olisinpa koko ajan näin fiksu kun nyt yritin olla.

Ladataan...

Ladataan...

"Antaa olla, ei jaksa, on niin hankalaa."

Sain kuulla noi sanat vuosi sitten, kun vietin nuorimman lapseni synttäreitä. Sain kuulla ne facebook-viestillä ilman mitään johdattelevaa 'meidän pitää puhua' -tai vastaavaa ennakkovaroitusta. Mä odotin heitä lapsensa kanssa vieraaksi syntymäpäiville mutta sainkin kunnian vain tulla jätetyksi. Mulla on edelleen tosi huono fiilis synttäreistä, tuntuu että tämän lapsen synttäreillä on huono karma, eikä mun enää huvittaisi järjestää niitä, ollenkaan juhlia niitä. Eräs läheiseni sai avioerohakemuksenkin yhtenä vuonna tämän saman lapseni synttäreillä. 

Mä olen vuoden kitunut, itkenyt, murehtinut, kaikella tapaa kriiseillyt, kärsinyt traumoistani, ollut tuskissani ikävästä, jopa kissaan. En tiedä kauan tämä kaikkiaan vie multa. Voi olla, että ensimmäinen ero vaikuttaa vaikka ikuisesti. Olen ehkä päässyt hyväksymisvaiheeseen, olen käväissyt hetkittäin vihavaiheissa, mutten ikinä kyllä oppinut oikeasti vihaamaan. Ehkä mä joskus pystyn sulattamaan asian positiivisesti ja nähdä asiassa jotain hyvääkin. Nyt en näe mitään hyvää siinä, että tutustuttiin, enkä siinä, että kokeilimme seurustella, enkä tietenkään eroamisessakaan. Kaikki on ollut vain iso virhe. Mulle kaikki oli iso virhe, hänelle mitätön hairahdus. 

Mä en halua olla kuin se putoushahmo Tuija Eronen. Vaan mun täytyy oikeasti jatkaa elämässä eteenpäin. Mulle on oltava maailmassa jotain enemmän kuin mitkään miehet.

Olen oppini saanut enkä enää aio tehdä samoja virheitä:

- En usko mitä mulle sanotaan, IKINÄ. Tunteet on todennäköisesti huijausta, jos toinen meinaa mitään siihen suuntaan väittää. Mä ainakaan en ole toisille aitojen tunteiden enkä rehellisyydenkään arvoinen.

- En ala mihinkään, jos eksiä on kuvioissa, IKINÄ. Tietää, että tulee vaan satutetuksi, petetyksi, jätetyksi toisen takia tms.

Nämä taitaa olla tärkeimmät. Olen oppinut sen, etten olisi kenellekään riittävä tai tosissaan olemisen arvoinen. Kaikkia ihmisiä ei ehkä ole luotu toisiksi puoliskoiksi. Jotkut jäävät ilman kaksoisliekkiään. Universumi on tehnyt mokia ja luonut tällaisia virhekappaleita, ketkä ei tule koskaan pääsemään panoa, säätöä tai hetkellistä hairahdusta merkittävämpään asemaan. Jos ikinä kaipaa mitään läheisyyttä tai huomiota, niin noiden on riitettävä. Tai sitten hyväksyy sen totaalisen yksinäisyyden mihin mä olen mennyt. 

Okei, olin tämän koko kirjoituksen kirjoittanut jo alkuvuodesta valmiiksi, ja julkaisen sellaisena. Tuolta musta on tuntunut ja tuntui kauan. Nyt osaan ehkä järkeillä jotain asioita eri tavallakin, ja meinasinkin muokata (kaunistaa) kirjoitustani, mutten muokannut koska ton hetken tunteet ja kipu kuuluvat nyt tähän vuoden takaisen eron mietintään. En tiedä oliko kaikki kokonaisuudessaan virhe minkä haluaisi pyyhkiä kokonaan tekemättömäksi, vai väärä aika vai mitä. 

https://m.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Lähipiirin 'hankalan teinin tilanne' on laittanut mut miettimään omaa historiaa ja mahdollisia syitä toimintaan. Tämän teinin tilanteeseen en kuitenkaan mene enempää. Olin itse kiltti teini, aloin elää vasta kun muutin pois vanhempieni luota.

Vaikka tietenkin olen iloinen muiden parisuhteista, olen useita useita kertoja miettinyt miten jollain muulla mies tulee lapsettomana usean lapsen perheeseen. Vaikka jos yksi lapsi on erityisen hankala ja vaikuttaa perheeseen, arkeen, parisuhteeseen, kaikkeen. Niin miten se mies siinä silti vain pysyy? Sen on oltava rakkaus. Mä olen tottunut siihen, että mun lapsia ei siedetä tai huolita mukaan. Edes itse lapsen omaavatkaan. Ja siihen, että riitoja ja kriisejä ei selvitetä vaan lopetetaan kaikki. Ja silloinkin jos tuntuu hyvältä ja mukavalta, niin sittenkin lähdetään vain sitä tunnetta karkuun. Luulen, että toi yleensäkin muiden kokemus on se normaali, ja mulla on ollut vain jollain tapaa sairas suhde. Mutta mietin tosiaan, että jos kaikesta vaikeudesta huolimatta kumppani pysyy rinnalla, eikä lähde karkuun, niin silloin on saavuttanut elämässä kaiken ja selviää mistä vain. Mietin että mitä he edes kriiseilee, heillä on toisensa. Itse olisin maailman kiitollisin, jos saisin tuollaista rakkautta. 

Mulla on kai lapsellinen ajatusmaailma siitä, että rakkaus voittaa kaiken. En tiiä miten se on mahdollista, kun en oo nähny siitä esimerkkiä tai kokenut mitään kunnollista rakkautta. Mun vanhemmat ovat edelleen naimisissa, mutten ole ikinä huomannut mitään elokuvamaisia näyttöjä rakkaudesta. En muista, että ikinä olisi mulle tai sisaruksilleni sanottu rakastavamme meitä, tai että meitä olisi edes halattu. Näillä eväillä kun yrittää lähteä kasvattamaan omista lapsista normaaleja, niin voiko siinä onnistua? Ainakin itse yritän parhaani. Oikeasti olen kaikki rakkauden oppini saanut telkkarista. Kaikki kirjeet, ja lahjat ja totaalinen sitoutuminen, kaiken anteeksi antaminen ja ehkä 'vähän' dramaattinen toimintamalli sopivat siihen oppiin. 

Tämä vertasi mua hankalaan teiniinsä. Mä ehkä sen ikäisenä leikin nukeilla ja kuuntelin Spice Girlsiä -mun mielestä se ei kuulosta kovin hankalalta. Mutta ehkä siis sitä mitä olen myöhemmin ollut. Jos joku mies soittaa kännissä yöllä ja pyytää sinne. No joo, ehkä mä menisin, mutta vain yhden kohdalla. Mä tosiaan edelleen olen liian naiivi ja uskon vain kaiken.

Mä tulin siihen ratkaisuun tämän teinin kohdalla (jos hän muka on kuin minä, koska ei muka ole voinut saada muualtakaan mallia tai sellaista geeniä), että sillä on vain niin huono itsetunto. Hän ei ole ikinä tullut toimeen äitinsä kanssa, ei edes ihan pikkuisena, joten ehkei hän ole ikinä saanut tarvittavaa huomiota, sitä mitä olisi kaivannut saadakseen terveen itsetunnon. Noista temppuiluistaan hän saa hetkeksi kuviteltua olon, että joku tykkää ja välittää. Pieneksi hetkeksi tulee pönkitys itsetunnolle ja se tuntuu hyvältä. Ihan kun merkitsisi jollekin jotain, vaikka myöhemmin voikin tulla ajatus, että oliko se sittenkään muuta kuin pelkkä pano, tai mistä nyt olisikaan kyse. Mutta ehkä hän vain kaipaa jonkun läheisyyttä ja huomiota ja siihen oloon tulee riippuvaiseksi. Edes hetkellinen huomio on parempi kuin ei ollenkaan, jos mitään pysyvää ei ole saatavilla. Usein herkästi kaikki luulee ihmisestä juuri toisin kuin on. Hänestäkin ehkä luullaan että on vahva ja itsevarma, kun toimii niinkuin toimii, mutta joskus tällaiset ihmiset on kaikkein epävarmimpia itsestään. Mun kohdalla se ainakin meni niin. 

Luulen, että itsekin jäin Lauriin kiinni enemmän kun keneenkään muuhun ikinä, siksi kun kerrankin joku antoi mulle paljon enemmän. Ekan kerran musta tuntui, että joku olisi mun kanssa pidemmällä tähtäimellä tosissaan. Kun juttu ei edes alkanut kuitenkaan millään panolla. Mitä se on aina ollut muiden kohdalla niin, että siitähän se alkaa, ja hetken jatkuu kunnes mies siirtyy seuraavaan. Ja usein jotekin kummallisesti miehillä on ollut niin, että se mun jälkeinen on ollut se heille pysyvä ja ehkä lopullinen tyttö. Mutta Lauri jaksoi kiinnostua musta ja jatkaa yhteydenpitoa ja näkemistäkin vuodesta toiseen, niin mietin että mun on pakko olla sille enemmän kun mitä olen ikinä ollut kenellekään muulle. Hän ei ollut muhun ikinä samanlainen kuin kaikki muut miehet on ollut. Ajattelin, että sen on pakko olla syvempää ja jotain aitoa.

Juttelimme siskoni kanssa, että meistä on opetettu tunnevammaisia. Näin se varmaan on. Jokainen meistä sisaruksista ehkä kokee sen eri tavalla. Itse mietin, että olisi parempi, jos olisin jäänytkin sellaiseksi, koska tunteet satuttaa niin paljon. Ehkä joskus edessä on paluu tunteettomuuteen, tavallaan toivon sitä. Ja meidän aivomme on ohjelmoitu miellyttämään ja ettei saa sanoa vastaan. Se on usein ongelmana. Kun siitä on myöhemmin yrittänyt pyrkiä eroon, niin seuraa vaan huonoa. Lähiaikoina jos olen muutamalle kaverille yrittänyt sanoa omaa rehellistä mielipidettäni ilman miellyttämistä, he ovat loukkaantuneet kovin ja riitaantuneet muhun jopa kuukausiksi. Kun ne on saanut sovittua niin olen taas palannut siihen, etten puutu toisten asioihin omilla mielipiteilläni, koska en halua riitaantua ja menettää ihmisiä elämästäni. Vähemmällä vaivalla pääsee kun jättää vain osan kokonaan sanomatta. 

Vaikka päädyimme kaikki saaneemme tunnevammageenit, niin olen perheessäni ainoa kenellä tunnevamma ilmenee myös ikisinkkuutena. Mä en tiedä voiko noi muut olla tässä asiassa yhtä virheellisiä kuin minä, kun he ovat pariutuneet pitkiin suhteisiin, koko ajan ja nuoresta lähtien. Itse en saa ketään edes haluamaan olla mun kanssa kunnolla. Vaikka miten yrittäisin ja olisin tosissani niin ei. Ehkä mun tunnevamma on vain niin voimakas, että muut pelkää sitä, en tiedä. Joskus haluan vielä selvittää mikä mulla siinä mättää että muilla on sitoutumiskammo muhun.

Ladataan...

Pages