Ladataan...

Elää unelmaa

Mitä on kun elää unelmaa? Kaikki me toivomme jotain. Ainakin haluamme olla onnellisia.

Juttelin tässä yhdissä juhlissa erään kaverini kanssa, kuka odottaa toista lastaan. Nähdään harvoin, kun hän on muuttanut kauas. Hän kertoilee aina mukavasti elämästään, ja tuntuu että on päällisin puolin ollut siihen hyvin tyytyväinen jo kauan. Mä hoksasin että hän elää unelmaansa ja sanoin sen hänelle. Ollaan tunnettu teineistä asti, ja silloin jo hän puhui että haluaisi elää maalaiselämää kaukana muista. Ja että on eläimiä ja onnellinen perhe. Kertoi nyt myös, että suunnitteli hankkivansa kanojakin. Ihan tuollainen ei olisi mun unelma, mutta hänellä on ollut kauan ja nyt hän elää sitä.

Sitten toinen siinä vieressä kertoi, että kyllä hänkin elää unelmaansa. Aina halunnut asua rivitalossa, ja mies ja pari lasta ja nyt tykkää työstäänkin. Okei, mä olin hiljaa omasta tilanteestani (wau, mä jopa osaan olla hiljaa), koska olisin varmasti alkanut itkemään.

Tietenkin olen iloinen heidän puolestaan. Osaan kyllä olla muiden puolesta vilpitön. Eikä nyt yleensä ainakaan muiden onni ole muilta pois. Kaikkien kuuluisi saavuttaa unelmansa. Mutta miksi mä en saavuta? 

Mietin omaa unelmaani. On totta, että olin kauan vapaaehtoisesti hyvin itsenäinen enkä edes hakenut vakavaa suhdetta. Ehkä jollain tapaa kuvittelin, että se olisi sitä mitä haluan. Kunnes sit muutama-pari vuotta sitten 'aikuistuin' tai vain kyllästyin yksinäisyyteen. Mutta luulen, että tavallaan toikin, vaikkakin pitkään kestänyt, 'haluun olla yksin' -vaihe oli vain tullut mulle omien kokemuksieni perusteella. Kun olin huomannut, ettei kukaan musta enempää halua, niin en mäkään sitten niistä, enkä edes kuvittele että mikään parisuhde ja rakkaus voisi olla edes mua varten. Mä hyväksyin leikkikaluna olon ja elin bile-elämää ilman mitään suurempaa merkitystä.

Mulle oli normaalia, että pidetään hauskaa ja mut heivataan leikin jälkeen, joten tein sitä itsekin muille. Mä opin tässä väärille teille. Kun kukaan ei ollut opettamassa mulle miten kuuluu mennä. 

Monihan oppii oikean meiningin jo parikymppisenä. Joskus ekan vakavan parisuhteen aikoihin. Sillon kun suhteessa on luonnollisesti järkevät rajat ja säännöt, ja kun tuntee että toinen välittää. Tuntee olevansa jollekin tärkeä, omana itsenään. Tutustutaan, ja kappas, toinen pysyykin siinä rinnalla eikä heitä roskiin. 

Mä ehkä meinasin nyt oppia 'oikeille tavoille'. Opinkin siinä, että nyt tiedän mitä haluan, mitä voi olla olemassa ja mitä kuuluu tavoitella. Mutta valitettavasti en ehtinyt päästä tuosta roskana olemisen -tunteesta. 

Siis aikaisemmin saatoin kuvitella, että unelma olisi bailata ja paljon satunnaisia ihmisiä ympärillä. Vaikka joku pienimuotoinen näyttävä työ, ja olla itsekin näyttävä. Saako siinä jotain arvon tunnetta itselleen, jos ihmissuhteista ei sitä saa? Ja lapset. Lapset teinkin, sainkin -yksin. Mutta nyt tiedän, (ja varmaan aikaisemminkin olin sitä mieltä, mutten vain uskaltanut tai uskonut sellaista omalle kohdalleni,) että mun unelma olisi, että mulla olisi joku kuka oikeesti haluaa olla mun kanssa ja välittää musta. Mulla ei ikinä ollut ketään sellaista, edes pientä hetkeä. Mä luulin, että Lauri oli sellainen. Mutta sitten se heti perui kaiken. 

Ja miten arvoton olo (edelleen sama tunne, olla vain joku roska) siitä tulee kun heti mun jättämisen jälkeen hän on toisen kanssa, ja kertoo olevansa onnellisempi kuin ikinä.

Olisi kyllä kiva joskus huomata, että joku haluaisi mutkin oikeasti, eikä pelkästään kertakäyttökamana. Sitä päivää odotellessa. Tosin sen mä olen sentään nyt oppinut ettei mun tarvitse tyytyä sellaiseen. Olen tarpeeksi vahva pystymään olemaan ilman mitään turhia juttuja. Ennen oli helppo olla tunteeton. Ja jos nyttenkin pystyisin siihen taas, niin ehkä mulla olisi helpompi olla. Mutta en sitä halua. Haluan vain että mullakin olisi merkitystä. Sellaiselle kenellä on mulle merkitystä. Joskus on mun vuoro.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen käsitellyt luvuissani nyt pääpiirtein suunnilleen kaiken oleellisen. 13 on hyvä numero niin saa toistaiseksi jäädä viimeiseksi. Jatkan kyllä kirjoittelua täällä, no koska on mulla edelleen samat hankalat olot. Ja mulla varmasti tulee tarve käsitellä jopa samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Mutta mä jätän tarinan auki. Kukaan ei voi tietää tulevaisuutta. Ja haluan uskoa, että elämällä, universumilla, Jumalalla ym. on jotain hyvää mua varten vielä tarjolla. Pakko olla, koska mäkin oon kaikin puolin hyvä ihminen. Ei ihmisten kuulu olla aina yksin, jos se ei ole oma valinta. Mä olen just nyt ihan tosi yksinäinen. Lapset ja kaverit ei paljon laske yksinäisyyden 'lukuarvoa', koska mulla on niin tosi vahvana se tyhjä aukko rakkaudelle. Ja oon sitä mieltä, etten, ainakaan minä, voi hyvin niin kauan kun perhe, työ, vapaa-aika, rakkaus ei ole tasapainossa, ja tällä hetkellä mulla on vain perhe, siis vain lapset, sekä minimaalinen vapaa-aika minkä silti koen olevan liikaa, koska ei ole ihmistä kenen kanssa sen viettäisin.

Eron jälkeen

Pian on jo puoli vuotta erosta. Edelleen tuntuu samalta kuin viikko tai 2 kuukautta erosta. Edelleen tuntuu pahalta. Erosta toipuminen voi kuulemma viedä parikin vuotta. Luulen että mulla voi jopa parikymmentä vuottakin. Roikuinhan ajatuksissani siinä laulajassakin melkein sen aikaa. Mä en usko että laastarisuhteet tai säätämiset tai edes uuden vakavan rakkauden hakeminen auttaa pääsemään yli, vaan olen asioiden käsittelyn kannalla. Muut 'suhteet' mielestäni vähän niinkuin masennuslääke, että siirtäisi vaan tunteiden käsittelyä. Ja käsittely on tärkeä prosessi. (Mä olen muutenkin hyvin lääkevastainen ihminen.) Jostain olen myös lukenut että ylipääseminen kestää sen aikaa kuin suhdekin oli. Olen surrut jo yli sen ajan kun oltiin yhdessä. Vai lasketaanko tässä siitä ajasta kun tajusin viime kesänä olevani ihastunut, tai se aika mitä ollaan tunnettu, ja ehkä jotain säpinää siinä.

Musta tuntuu että mulle on tärkeää käsitellä perusteellisesti. Laurille ei. Musta monesti aiemminkin tuntui, ettei hän ole oikein käsitellyt kunnolla eroaan Patriciastakaan. Että hän jotenkin sulki sen vihaan, katkeruuteen. Mutta myöhemmin hän vaikutti olevan enemmän sujut sen kanssa, eikä enää puhunut vaan huonoa lapsensa äidistä. Musta tuntui, että se oli ollut hänen ainoa merkittävä suhteensa. Ja tottakai se oli sattunut kun kaikki loppuikin. Toivoin tietenkin, että mä olisin ollut hänen toinen merkittävä suhteensa. Hän oli mulle ensimmäinen, ja mua toden totta harmittaa kun kaikki loppui niin aikaisin. Ja tuntuu epäreilulta ettei hänen täytynyt käsitellä musta luopumista ollenkaan. Ehkä kaikki tästä ajattelee sen niin, että no siksi koska mä en merkinnyt sille mitään niin on helppo jatkaa ja päästä yli. Mä en tiedä. Luulen että hän sisimmässään tuntee jotain, ainakin että silloin aiemmin tunsi. Ja hänellä nyt on helpompi tapa vaan kylmettää kaikki, ettei tarvitse mitenkään käsitellä.

Mutta mä saan ja pitää tehdä niinkuin itsestäni tuntuu. Ettei kukaan voi siinä mua käskee ja määrittää mikä on oikein ja aikarajaa milloin täytyy jatkaa eteenpäin. Että jos mä haluun roikkuu siinä 20 vuotta niin sitten teen niin. Tietenkin teen sen niin että olen Laurille siinä mahdollisimman vähä häiriöksi, mutta oman pääni sisällä. Mun oman pääni sisältöön ei voi vaikuttaa muut kuin minä itse. Lila kyllä sanoi että saan roikkua näissä oloissani vaan sen kaksi vuotta ja sitten pakottaa mut irti ja eteenpäin. No mä en voi tietää vielä tulevaisuuden olojani, eikä kukaan muukaan.

Meidän koko juttu meni ihan väärin. Ehkä me sit kuitenkin alettiin siihen ihan suinpäin, vaikka tuntuikin että kaikki eteni hitaasti. 

Mä vaan olisin halunnut rakkautta, vastarakkautta. Mutta kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei hänen tunteensa mua kohtaan vahvistuneet. Kun vain loppui. Jos hän olisi musta välittänyt, niin olisi tullut tuon kymmenen kilometria vaikka kävellen meille, eikä valittanut busseista. Jos haluaa niin löytää ratkaisut, jos ei halua niin löytää  vain ongelmat. Lauri näki näissä vain ongelmat. Tuntuu siltä että koko juttu oli ihan turha. Turhaan tutustuimme, turhaan olimme kavereita, turhaan seurustelimme, koska millään ei ollut mitään merkitystä. Kaikki sen kanssa oli ihan turhaa. Ihan kuin olisin ollut hänelle vain roska jonka voi vain heittää pois. Mun mielestä ihmisiä ei kohdella näin. Ei etenkään silloin, jos on väittänyt jossain vaiheessa tuntevansa jotain enemmän.

Olisin muutenkin suhteelta halunnut aktiivisempaa päivittäistä yhteydenpitoa. Mutta taas yritin parhaani ja yrittää ymmärtää ja olla ahdistamatta ja antaa rauhaa ja omaa tilaa. Jos hänkin oli kuitenkin loppujen lopuksi sitä mieltä et meillä oli liian vähän kaikkea niin miksi hän ei yrittänyt enempää. Luulisi, että hän tunsi mun luonteen etten mä ahdistuisi mistään yhteydenpidosta, ettei mun kohdalla sitä tarvitse varoa. Hänen olisi pitänyt yrittää enemmän jos olisi halunnut tiiviimmän yhdessäolon. Se ei oikeesti ollut musta kiinni. Tuntuu, ettei mikään koko suhteessa ollut musta kiinni. Ja oikeasti, ne syyt mitä häneltä olen kuullut eroon, niin mä olisin keksinyt ratkaisut kaikkeen. Olisin kyllä voinut vaikka muuttaa sinne hänen alueelleen jos olisimme vielä jonkin aikaa katselleet suhdetta eteenpäin. Kun ei mua mikään sido missään, paitsi lapset, mitkä olisi tietenkin muuttanut mun mukana. Mulla olisi ollut vastaukset ja ratkaisut ihan jokaiseen ongelmaan, mutten saanut edes mahdollisuutta korjata niitä.

Jos kukaan ikinä enää mua saa, silloin 20 vuoden päästä jos oon valmis uuteen suhteeseen, niin se joku on kyllä onnellisessa asemassa. Jos vaan osaa siitä nauttia. Mutta mä oon järkkymätön rakkaudessa ja täysin sitoutunut eikä todellakaan olisi vaaraa että pettäisin tai toimisin väärin. Mulla on vahva luonteen lujuus näissä asioissa, jos niin voi sanoa. Vaikka muuten osaan tulla puolitiehen vastaan. Oon edelleen sitä mieltä, että oon kyllä ihan paras tyttöystävä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Välillä huomaan haaveilevani saavani aivotärähdyksen mikä veisi lähimuistini pois. Olen miettinyt, että olisi ihanteellista, jos en muistaisi mitään sen jälkeen kun nuorin lapseni täytti kaksi. Vähän sen jälkeen tutustuttiin Laurin kanssa. Ja olisi todellakin helpotus, jos en tietäisi yhtään mitään koko tyypin olemassa olosta. Eikä hän siis olisi päässyt satuttamaan mua tällä tavalla henkisesti. Mulla ei olisi mitään näitä typeriä suruja, ikäviä ja muita oloja, vaan voisin olla onnellisesti tunteeton ja masentunut yksinäinen tylsistelijä, mitä ehkä olin silloin aiemmin kun lapset oli pienimpiä ja mulla ei ollut ikinä yhtään vapaa-aikaa.

Ja toinen sairas ajatus mitä välillä havahdun miettiväni, on joko Laurin hautajaiset, tai mun omat hautajaiset. En mä oikeesti tietenkään kenenkään lapsen haluaisi menettävän äitiään tai isäänsä. Tai ikinä toivo kenellekään kuolemaa. Mutta tavallaan musta tuntuu, että sielu lepää vasta kuolleena. Ettei välttämättä munkaan olot helpota ennenkuin jompikumpi meistä on kuollut. 

Tiedostan kyllä, että nämä on tosi omituisia ajatuksia. Lauri on jotenkin tehnyt musta tosi viallisen ihmisen. Kiitos siitä.

Mutta sitten siitä Halloweenista. Halloweenin viettämisen ajankohta on vissii Suomessa vähän epäselvä. Vietetäänkö sitä 31.10 vai edeltävänä vai seuraavana viikonloppuna. Mä juhlisin sitä edeltävänä viikonloppuna eli viikon päästä.

Tämä tuleva Halloween on mulle tosi vaikea. Ehkä olin jollain tapaa ajatellut sen olevan 'meidän päivä'. Kolme vuotta sitten Halloweenina tapasimme sovitusti ensimmäistä kertaa. Kaksi vuotta sitten Halloweenina oli joku muu 'eka kerta'. Ja vuosi sitten näihin aikoihin meillä oli se vaihe kun vähän niinkuin alettiin enemmän ja mietittiin, että ollaanko nyt vai eikö olla. Ja vuosi sitten Halloweenina Lauri myös tuli ekan kerran meillä käymään. Jotenkin ehkä ajattelen, että Halloweenin aikaan meidän juttu aina syveni askeleen eteenpäin. Paitsi nyt. Nyt kaikki on hänen puoleltaan kuollut. Mä olisin tietenkin halunnut viettää hänen kanssaan kaikki tulevat Halloweenit.

Mä oon ehkä hassu kun muistan kaikki pikkuasiat, ja millasta milloinkin on ollut. Ja mun täytyy nyt erottua käsitellä jokainen asia erikseen ja monta kertaa. Hän ei varmaan edes muista mitään näitä juttuja, koska hänelle näillä tuskin on (ollut) merkitystä. Mutta mulle kaikki pikkuasiatkin on nyt vain aika vaikeita. Mun täytyy nyt luoda uusia muistoja vanhojen päälle. En tiedä miten ja kenen kanssa. Mutta Halloweenia ei huvita viettää nyt ollenkaan. 

Mä oon tällanen outo, muuhunkin kuin nyt näihin liittyen. Olen vähän jääräpää. Sellainen että 'kaikki tai ei mitään'. Kaverien kanssa saatiin kyllä idea, että nyt Halloweenina tekisimme monta asiaa kerralla, mistä mä oon sanonut etten voi, koska siihen liittyy muistoja, jos olemme viimeksi Laurin kanssa sitä tehneet. Että jos kootaan usea kipeä asia kerralla ylitettäväksi. Ehkä yritän sitä. Varoitin kavereitani kyllä että varautuu sitten siihen, että itken koko päivän, kun vietämme Halloweenina pikkujoulut ja käymme Hoplopissa ja kaikkea muuta. Mutta sittenhän ne olisi ohi. 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

(Mä vähän nyt välttelen ja hidastelen näitä varsinaisten lukujen kirjoittamista, suoran tarinan jatkumista, koska tuntuu siltä, että viimeisen luvun aikana mun täytyisi olla valmis siirtymään eteenpäin. Niin tulee nyt aika paljon kaikenlaisia välikirjoituksia ja mietteitä.)

20 vuotta 72 päivässä

Kun hän vastasi seurustelunaloituksenkyselyviestiini että aloitetaan vaan, hän tykkää musta niin paljon, että aloitetaan nyt meidän 20 vuotta yhdessä, niin mä pelkäsin hetken vastausta, että hän olisi vastannut jotain että: "mitä sä oikein höpötät, näinhän on ihan hyvä olla miten meillä nyt on ja ei tässä oo kiire mihinkään". Hän oli aikaisemminkin useasti sanonut ettei ole kiire, että kunhan ollaan, ettei tätä tarvii laittaa mihinkään kategoriaan, mikä juttu meillä on. Mutta oli useemman kerran itse vihjannut seurustelusta – ja perääntynyt. Niin tässäkin mietin, että ehkä hän vielä perääntyy enkä uskaltanu kaikkialle hehkuttaa. En sit tiiä perääntykö Lauri aiemmin aina ennen siksi kun ajatteli etten mä olisi ollut tosissani. Joskus sain sen vaikutelman, että hänen mielestään aina kun alkoi jotain olla, niin mä olisinkin ollut etäinen ja niin ettei tässä mitään oo. Mä olin kyl epävarma ja huono näyttämään tunteitani ja  kertomaan mitä haluan. Suhteen aikana ja sen jälkeen paransin siinä kyllä huimasti. Nyt olen sitä mieltä, että mulla ei ole mitään syytä salata mitään tunteitani eikä sisintäni ja voin olla avoin itselleni ja näyttää sen muillekin. Ja jos olen jonkun kanssa, niin haluan kyllä näyttää sen ja odotan, että toinenkin puolisko olisi valmis vaikka huutamaan vuorelta koko maailmalle sen että on mun kanssa. Ja nyt, vaikka emme ole enää yhdessä ja se on toisen kanssa, niin mä voin silti kertoa sille tai kenelle vaan että rakastan häntä. Jos se jostain on outoa ja väärin varattua miestä kohtaan, mutta on musta sekin väärin jos kieltäisin tunteeni.

Luulin, että se olisi ollut mun elämäni ihanin päivä, että kun sitoutuu yhteen kenestä välittää. En arvannut että se loppuisi niin pian. Mä luotin hänen tunteissaan mua kohtaan ja omiin kasvaviin tunteisiini. Tiedostettiin kyllä molempien epävarmuudet parisuhdetta kohtaan, mutta haluttiin kokeilla ja että ollaan sitten yhdessä epävarmoja ja opitaan ja totutaan. Mä en tiennyt että osaanko edes seurustella kun en ollut ikinä sellaiseen alkanut. En tiedä sitten mistä Lauri oli epävarma. Ehkä kuitenkin tunteistaan? Tai saadaanko sitä toimimaan, kun on lapsia, ja osittain niin erilaiset elämät, ja hänen mielestään se toivottoman pitkä välimatka. Mä luotin että saatais sujumaan. Halusin saada.

Meidän 20 vuotta oli 72 päivää. Eikä se 72 päivää ollut ruusuilla tanssimista, tai ollenkaan mitään alkuhuumaa tai  suurta rakkautta. Toki mä ainakin tykkäsin siitä, ja ehkä sekin musta, ellei valehdellut. Mut ehkä mä lopulliset tunteeni tajusin vasta menetettyäni hänet (taas). Meidän suhde oli epävarmuutta, epäluottamusta, epäuskoa ja jarruttelua ja voitaisiin -suunnitelmia. Kun rakkaudessa pitäisi antaa palaa, ja luottaa toiseen ja itseensä ja yhteiseen suhteeseen.

Meidän suhde oli mitä oli. Mitä puhuin kavereilleni, niin sanoin niillekin, että en mä pysty sanomaan, että olisin onnellinen. Eikös tuoreessa parisuhteessa pitäisi olla? Jo heti ekana iltana sillon kun piti alottaa 20 vuotta yhessä, niin musta Lauri ei ottanut mua huomioon niinkun kuuluis. Sanoi, että oli baarissa ja siellä oli ollut joku tyttö. Sitten kun tuli kotiin niin se tyttö kirjotteli sille ja ehdotteli kaikenlaista. Ja Lauri vastaili sille takas, en kyl tiiä mitä. Mut musta sen olisi kuulunut sanoa sille ettei ala mihinkään, eikä tarvitsisi edes kirjotella, sanoisi vaan että on mun kanssa. En kyl tiiä oliks se sillon vielä niin että uskoiko hän sen että me ollaan yhessä. Jos musta ei aina saanu selvää. Niin no toi asia keskusteltiin, ja siinä se ehkä huomas että oon tosissani. Sanoin ettei mua aiemmin tollanen olis häirinnyt, (tai no olisi ehkä, mutta olisin ajatellu ettei mulla ole oikeutta mihinkään, kun ei oltu yhessä,) mutta että nyt kun ollaan niin mä en sulata tuollaista. Ehkä se oli testi, joku mustasukkaisuustesti ja että oonko mä nyt tosissani että oltais yhdessä. Tultiin lopputulokseen, että mulla on siihen yksinoikeus, ja hänellä muhun.

No mutta tämä jatkui, ja se loi muhun epävarmuutta. Hän flirttaili muille, tai niin mä sen otin. Tosin se kertoi mulle niistä, en kyllä tiedä kertoiko kaikkea vai vaan osan. Ja kiusaksi vai taas testiksi. Mutta kun oltiin yhdessäkin liikenteessä niin katseli ja kehui muita tyttöjä, tyyliin pyysi niitä antamaan pusun. Vaikkei ne ollut edes kummoisen näköisiä. Mä kyllä ajattelin pitää oikeudestani kiinni ettei tollanen oo sopivaa toimintaa. Itse olin lopettanut ihan kaiken, koska mua ei kiinnostaneet muut ja Lauri riitti mulle. Ja tiesin että hänestä tuntuisi pahalta jos mä tekisin mitään, se kun möksähti jo siitä jos nojaan sohvaan, tai jos kadulla tuntematon katsoo mua tai moikkaa mulle. Mutta siis mä en tehnyt mikään mikä aiheuttaisi mustasukkaisuutta, ajattelin häntä. Mä en käynyt edes miespuoleisten tuttujen kanssa teellä tms. Että musta meillä ei ollut ihan samat säännöt. Lauri oli tosi mustasukkainen musta, oli sitä jo sillon kun oltiin vaan kavereita. Joskus sanoikin, ettei itse halua ketään, mutta ettei haluaisi, että mä olisin kenenkään muunkaan. Mutta siis, vaikutti kuitenkin siltä että Laurin olisi itse sallittua tehdä ihan mitä vaan. Ei mennyt ihan tasan meillä nämä 'säännöt'. Senkin puolesta musta tuntui, että mä yritän parhaani, mutta hän ei niinkään. Enkä mä ajattele, että olisin halunnut hänen muuttuvan ihmisenä erilaiseksi kuin on, vaan kehittyvän.

En vaan ikinä ymmärtänyt, miksi hän edes suostui alkamaan mun kanssa mihinkään, jos ei ole valmis panostamaan yhtään. Ehkä hänellä ei sitten ollutkaan ikinä mitään tunteita mua kohtaan, vaikka oli sanonut et pitkästä aikaa tuntee jotain, ja just mun kanssa. Nimittäin mä oon sitä mieltä, että jos haluaa niin silloin keksii ratkaisut. Jos ei halua, niin silloin keksii vain ongelmia. Eli hän ei halunnut.

Studiohommissa

Olen ottanut aiemmissakin luvuissa esille studiotilanteen. Niin tässä vihdoin sekin.
Mä siis myöhemmin kuulin, silloin kun oltiin jo erottu, että kun Kingdom Palacella oli ollut studioviikonloppu, niin Lauri oli sinne ottanut mukaansa exänsä. Vitsit mä suutuin siitä! Saatoin siinä sit vähän pahastikin sille sanoa ja haukkua, mutta mielestäni ihan aiheesta. No hän ei kuulemma kertonut mulle siksi, koska siinä ei ollut mitään, että otti vaan kaverin tueksi. Vitsi, toi kaveri on eksä kuka on vieläkin rakastunut Lauriin! Oikeanlainen kaveri on joku muu kaveri kun sellainen kenen kanssa on juuri seurustellut ja että se eksä selkeästi haluaa vielä takaisin. En tajunnut miksi Lauri ei puhu mulle näistä, ei se kertonut mulle mitään. Ja suhteessa pitäisi olla avoimuus. Vaikkei se suoranaisesti ollut valehtelua, koska mistä mä olisin tajunnut siltä suoraan kysyä ottiko sinne ketään mukaansa, koska itse en edes yrittänyt tyrkyttää itseäni mukaan, kun ajattelin että ne haluaa työrauhan. Mä en kuulemma voi sellasta antaa kun pölötän liikaa. Ehkä jos olisin osannut lukea ajatuksia, ja kysynyt että ottaako ketään sinne mukaan, niin olisi sanonut ottavan Inkan. Niin sitten olisi ollut rehelline, eikä valehdellut. Mutta aika lähellä valehtelua musta on silti jos tiedostaen jättää tällaisen asian kertomatta. Mutta silti, hitsi vie, pointtina oli se että hän vietti mielummin aikaa eksän kun mun kanssa vaikka mulla oli sinä viikonloppuna harvinainen lapsivapaa. Tämä edelleen tuntuu niin pahalta. Miksei voinu kertoo mulle siitä? Miks se satutti mua niin? Ei niin tehdä ihmiselle jonka kanssa on yhdessä. Mun mielestä tää on kuitenkin tavallaan aika lähellä pettämistä. Miksei sillon olisi halunnut viettää aikaa mielummin mun kuin hänen kanssaan? No nyt tietenkin se tiedetään, että siksi koska mä olin koko ajan väärä ja joku tavallinen tylsä oli kuitenkin oikea, vaikka aina puhui ettei ikinä haluaisi sellaista. Ehkä mua se tässä loukkaa ja satuttaakin, kun hän ei mitenkään ennakkoon varoittanut mua tästä koko jutusta. Ainakaan niin, että siitä olisi puhuttu suoraan. Mä olisin vaatinut sen, että jo silloin suhteessa ollessa olisi keskusteltu että onko tykkääminen lähtenyt laantumaan vai etenemään ja mitä asialle voisi tehdä. Jos tuntee asioiden muuttuneen. Eikä tuollaista typerää yhtäkkistä ratkaisua.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Näin viime yönä unta, että oli joku ihme rakennus, missä oli bileet tai joku tilaisuus. Se rakennus oli vanhan rämän ison vähintään kaksikertoksisen omakotitalon tyylinen. Siellä oli myös yhden yhtyeen jäsenet mitä olen menossa katsomaan ensi kuussa. Ja Lauri. En tiedä, olinko tavallaan sen kanssa siellä bileissä. Mä siellä juttelin ja hengasin Laurin kanssa, mutta en kuitenkaan sillä tavalla kuin luulisi. Olin Lauria kohtaan suht välinpitämätön. Jossain vaiheessa lähdin kiertelee tai hakee jotain, niin jäin juttelemaan yhden sen bändin jäsenen kanssa. Sen kanssa oli kiva höpötellä. Sitten Lauri meni ohi ja näki meidät ja näytti vihaiselta. Ja kun palasin sen luo niin alko syyttelee mua taas. "Säkin tuolla jotain flirttailit sen niiden soittajan kaa, sä oot just tollanen etkä pysty ikinä lopettaa!" Ja mä sanoin et "joo mä yleensä juttelen ihmisille. Ja sitä paitsi jos me ei olla yhessä, niin mitä sil on sulle väliä?" En tiiä olettiko se siinä unessa niin, ettei mulla silti saisi olla ketään muutakaan. Enkä edes flirttaillut, juttelin vain. 

Mutta nyt kun mietin, niin tollasta se olisi ollut jos me olisimme yhessä. Lauri olisi suuttunut jokaisesta kundista kenen kanssa juttelisin, edes viattomasti tarkoittamatta mitään muuta. Ja siinä unessa mä aloin näkee Laurin jotenkin rumempanakin. Että en mä tuntenut siihen mitään vetoa, pikemminkin ärsytti siinä kaikki. Tohon oloon mun pitäis päästä oikeessa elämässäkin. Ja siis vaikkei Lauri nyt enää suhtautuisi noin muhun tai mitä mä teen, koska mulla ei ole enää mitään merkitystä hänelle, mutta kyllä se ennen toimi noin. Ei välttämättä suoraan ilmaissut suuttumustaan mutta mökötti ja sanoi sitten myöhemmin miksi mökötti. 

Oikeasti jos meidän suhde olisi jatkunut pidemmälle, niin mä olisin varmaan yrittänyt vältellä tollaisia tilanteita. Olisin kyllä laittanut 'uusille miehille' juttelun minimiin ihan sen takia koska se olisi häirinnyt sitä.

Tämä oli ensimmäinen uni, missä mulla oli tuollainen olo ja suhtautuminen Lauriin. Ehkä mä edistyn? Siellä missä unet edellä, niin tulen itse perässä.

Share
Ladataan...

Pages