Ladataan...

Vain yksi kyynel valuu poskeani pitkin. 

Ei enempää. 

Et ansaitse enempää. 

Kaikki kyyneleet on käytetty jo aikaisemmin. 

Tämä oli jo kolmas kerta. Se kerta, mitä ei enää ikinä pitänyt tapahtua.
Kaiken piti nyt olla lopullista. Niin luvattiin. Ettei enää ikinä työnnetä pois. 

Sain tilalle muurin.
Tuntui kuin välillämme olisi muuri, mikä auttaisi pitämään asiat minimissä. 

Mä en halunnut minimiä. Mä en halunnut muuria.

Vain yksi kyynel. 

Se valui ihan huomaamatta. 

Ilman draamaa.

Kun olen sisäistänyt asian, ettei oikeasti enää tavata. Me ei olla enää me.

Olin kai jo valmiiksi niin rikki.

Valmiiksi jo epäilin ja pelkäsin ja valmistauduin.

Mitä mä nyt teen? 

Sulkeudun. Niin täytyy tehdä.
Kukaan ei enää jaksa kuunnella samoja asioita uudestaan. Ja uudestaan.

Ehkä sallin sen itselleni. Yhden kyyneleen silloin tällöin.

Muuten näyttelen. Jos en voi olla mitä olen tai tehdä mitä haluan.
Vaihdoin vain näytelmää. Uusi näytelmä ei vain ole yhtään sen parempi.

Ero on ero, vaikkei edes olisi seurustellut.

Minä en riitä.

Sain vain tämän biisin:

https://m.

 

 

Ladataan...

Ladataan...

Tämä. 

Tämä on maailman ärsyttävintä.

Mutta mikä on se syy miksei joku vastaa? 

Kaikki sanoisi aina suorilta käsin vastauksen, että "no kun häntä ei vain kiinnosta." 

Mun mielestä vastaamattomuus on eniten pepusta. Miksei voi sanoa suoraan? Samaa asiaa olen miettinyt monen kohdalla. Ja monta kertaa. Ja nyt tällä viikollakin. Kai se sitten on muka helpompaa olla vastaamatta ja jättää toinen vain roikkumaan. (No, on kyllä vastattu, mutta hitaasti ja lyhyesti niin se on kai melkein sama asia.)

Mulle luvattiin. Oikeasti luvattiin niin, ettei enää ikinä tee niin. Että enää ei vain katoa ja työnnä pois. 

Miten musta tämä sitten tuntuu taas juuri siltä? Onko se muka sitten eri asia kun katoaa hiljakseltaan ja työntää pois pikkuhiljaa? Luottamus kun on muutenkin hakusessa, niin miksei voi olla rehellinen. Mä en voi jäädä epätietoisuudessa vain pikkuisen tähän roikkumaan.

Mä mietin (positiivisena ihmisenä. Tai sitten liian sinisilmäisenä ja toiveikkaana), ettei kyse olisi siitä, ettei häntä kiinnosta vastata. Jos hän on väsynyt eikä jaksa. Tai ei juuri nyt jaksa keskittyä ajattelemaan. (Mitkä voisi kyllä kyseisen ihmisen kohdalla pitääkin paikkansa.) Mutta entä jos se olen vain minä, keneen yhteydenpito on hukassa, ja muihin kyllä viitsii olla yhteydessä. Voihan se niinkin olla, en tiedä.

Mä vaan haluaisin selvittää missä mennään. Ja sitä on vaikea selvittää yksin kirjoittelemalla pitkiä monologiromaaneja. 

Ehkä todennäköisin syy on se, että on ottanut takapakkia ja jokin pelottaa tai ei sitten vain enää kiinnosta. Mä en halunnut epätietoisuutta, hiljaisuutta, enkä enää mitään takapakkeja. Kun musta oli hyvin niin kuin oli aiemmin.

Mutta ilman todisteita ei pitäisi epäillä mitään.

Sitten kun taas nähdään, niin mun osalta näytelmä 'kaikki on ihan hyvin' voi taas alkaa.

 

Ladataan...

Ladataan...

Joskus vain tuntuu, että on niin sekaisin. 

Ei tiedä missä mennään. 

Ei tiedä mitä tuntee.

Ei tiedä mitä haluaa. 

Ei tiedä mihin pystyy. 

Ei tiedä mitä on.

Aivojen kemikaaliosastot on aivan sekaisin. 

Miten mihinkään saa selvyyttä? 

Pitääkö vain jaksaa odottaa?

Pitääkö kaikesta huolimatta yrittää? 

Ystäväni terapeutti on sanonut että ihmiset, ketkä ovat tottuneet olemaan aina yksin, kiinnostuvat vain jotenkin saavuttamattomista ihmisistä. Niistä, keitä ei voi saada täysin ja keiden kanssa ei voisi olla 'normaalia' suhdetta. Ehkä koska ei itsekään kykene/uskalla/osaa alkaa siihen 'normaaliin', niin on turvallisempaa pitää aina tietty etäisyys.

Kyllä mä tiedän itsekin olevani yksi varsinainen sekopää. 

 

Ladataan...

Ladataan...

 

Barbie The Icon -näyttely Helsingin Kansallismuseossa oli elämys. Kävimme viikonloppuna siellä ystäväni Lilan ja tyttärieni kanssa.

Näyttelyssä oli esillä 450 Barbie-nukkea, tai hänen sisartaan tai ystäväänsä. Pääasiassa kyllä itse Barbieta. Olisin toivonut näkeväni Kenejäkin ja muita ystäviä ja siskojakin enemmän. Mutta siihen määrään verrattanu kuinka paljon erilaisia Barbie-nukkeja on valmistettu, niin olihan tämä vain pieni murto-osa. Vilaus siihen miten Barbie on muuttunut näiden vajaan kuudenkymmenen vuoden aikana.

Itse olen hyvinkin perillä Barbien historiasta, kuinka hänen ulkonäkö on muuttunut sen hetkisen kauneusihanteen mukaan ja kuinka Barbie on laajentanut ammattitaitoaan (niinkun joka asiassa!) -olenhan itsekin keräilijä. Ja mulla itselläni on varmasti enemmän Barbie-nukkeja kuin tuolla oli + muut nuket päälle. Mutta näyttelyssä olleista nukeista itselläni oli ehkä parikymmentä samaa nukkea. Olen kyllä miettinyt kuinka upean Barbie- tai nukkenäyttelyn saisin itsekin luotua.

Barbie todellakin ansaitsee hänestä käytettävän Ikoni -sanaa. Sillä sitä hän on. Hän on kaunis, lahjakas, hyväsydäminen -ei ihme, että Barbien maine nukkemarkkinoilla on ainoa laatuaan ja tuntuu säilyvän ikuisesti.

Näyttelyssä oli esillä nukkeja ensimmäisestä Barbie-nukesta tähän päivään joka aika väliltä, ja myös eri muotisuunnittelijoiden nukkeja, eri kansallisuuksia sekä julkisuuden henkilöiden mallista tehtyjä nukkeja.

Jos olisin saanut napata sieltä jotain mukaani, olisin ottanut Grease -jengin, Tokidoki -Barbien, ja... no kaikki multa puuttuvat :D Vaikka oma keräilyni on painottunut 90-luvun nukkeihin, niillä millä lapsena itse leikin, niin upeat uutuudet ja vanhat klassikot ihastuttavat aina. Tuntuu, että omat lapseni olivat eniten kiinnostuneita kaikkein uusimmista nukeista. Nykyään on niin in nämä nukkejen nivelet.

Mulle Barbie on jotain aivan mahtavaa ja uskomatonta. Hän on mun elämän suurin vaikuttaja ja esimerkki. Joskus aika-ajoin kuulee pähkäilyitä, antaako Barbie huonoja vaikuitteita lapsille ja nuorille vartalonsa suhteen, mutta en kyllä tiedä yhtään kuka olisi saanut kriisejä itseään kohtaan nuken vartalon takia, eikä omatkaan lapseni ole huomioineet Barbien kokoja tai muotoja millään tavalla. Toki onhan nykyajan Barbiella jo alunperin 'normaalimpi' kroppa kuin aikaisemmin, ja nukkeja on useampaa eri vartalonmallistakin ihan kaupoissa myynnissä. Mulla Barbie henkii kaikella tapaa vain positiivisuutta, ja siihen yritän itsekin pyrkiä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän onnistumalla. 

Näyttelyssä oli teeman mukainen sisustus -tietenkin pinkkiä. Mä olisin voinut viihtyä siellä vaikka kuinka kauan. Mutta sinne ei valitettavasti voinut jäädä asumaan.

Pikainen viikonloppureissu Helsingissä oli ihana. Kävimme tämän lisäksi myös Ropeconissa toisen ystäväni kanssa. En ollut itse ikinä ennen käynyt siellä. Oli kivaa kyllä kun sai luvan kanssa pukeutua spesiaalisti. Vaikka teen sitä ehkä muutenkin melkein joka päivä.

Ladataan...

Ladataan...

... Niinkun yli kuukauteen! 

Mulla ei ole kesälomaa. Eli lähinnä vain töitä ja lapsia. Johonkin väliin olen yrittänyt saada vähän vapaata. 

Lapset oli vuoronperään kipeinä, ja tosi monella läheisellä on ollut/on vakavampiakin tauteja. Tukiverkosto lasten hoidon suhteen on senkin takia nyt vähäinen, ja tuntuu että lasten hoidon järkkäily töiden ohella kuormittaa paljon. Kesäpäiväkoti on kauempana (se häiritsee työpäivän pitenemisen ja mahdollisen sateen tai ylikuuman helteen takia, ei ylimääräisen hyötyliikunnan), ja viikonloppuhoidot, silloin kun on viikonloppunakin töitä, on järjestelyjen takana, koska aiemmat hoitajat ei enää kykene niihin hommiin. 

On huono omatunto siitä, etten ehdi viettää juurikaan kesää lasteni kanssa. Vaikka heillä on kesäloma. Heidän kuuluisi tehdä, mennä, käydä, nauttia -lomailla. Eikä vain olla kotona ja odottaa kun tulen töistä eikä sitten jakseta lähikauppa- ja ruokahommia enempiä. Mun kanssa ei tule mitään reissuja tehtyä nyt kun ei ole sitä vapaata. Onneksi yhdellä lapsellani on aivan ihana kummi, Lila, ja hän vie lapseni reissuun. Käytin mä mun lapset sentään tivolissa ja hoplopissa. Helsingin Barbie-näyttelyyn olisi kyllä vielä pakko päästä!  

Mies- ja parisuhdeasiat tietenkin aina kiinnostaa (mua ainakin toisten elämistä). Että mitäs mulle sillä saralla kuuluu..?

En etsi miehiä, enkä seurustele. En uskalla. Haluaisin joskus taas seurustellakin, omalla tavallani. En siis edelleenkään uskoisi olevani 24/7 yhdessäolo ja yhdessäasumistyyppiä, välttämättä ikinä. Mutta mä pelkään edelleen paljon vakavampaan suhteeseen alkamisjuttuja. Traumatisoiduin kovasti viime kerrasta, enkä osaa täysin luottaa, täysin hypätä mukaan. Ehkä joskus, mutta se vie aikaa. 

Olen kyllä tällä hetkellä ns. sitoutunut, eikä tietenkään edes huvittaisi mikään muu tai ketkään muut. Mutta just nyt kaikki on hyvin näin kuin on. Ainakin siihen nähden mitä itse tiedän, luulen tai oletan. Koska luotto ei ole täysin sadassa, niin en voi tietää, onko olemassa jotain oleellista mistä en tiedä.

Viikosta ehkä kuusi päivää mulla on luottavainen olo, että kaikki on hyvin ja silleen kuin pitääkin. Yritän muutenkin pitää yllä positiivista fiilistä. Yhtenä päivänä sitten tulee kaikki takaumat ja hirveä olo. Se pelko, että mitä jos historia toistaa itseään. Ja yritän suojella itseäni siltä, ettei enää sattuisi ainakaan yhtä paljon. Vaikka varmasti sattuisi, jos ylipäänsä on sattuakseen.   Mä en voi pelolleni mitään ja mielestäni se on ymmärrettävää, historian takia.

Jos mulla on ikinä aika mennä tästä eteenpäin, niin se on sitten kun ei enää tule epäilyksen hetkiä joka viikko, sitten kun se luotto on kasvanut ja ansaittu. Sitten kun tunnen kelpaavani sellaisena kuin olen. Ja sitten kun molemmat olisi valmiita ilmoittamaan ylpeänä vaikka koko maailmalle toisesta. Mä en enää ikinä halua tuntea olevani joku piilossa pidettävä ja hävettävä, tai vastakohtaisesti myöskään pelkästään esittelykamaa.

Kyllä musta onneksi tuntuu, että suunta on silti kuitenkin koko ajan ylöspäin. Sitä luottoa ja arvostusta kohden. 

Mutta tällä hetkellä hengailu on jees. Välillä mietin, että missä oikein mennään. Etten tiedä mitä kaikki tämä on. Tarvitseeko olemiseen jonkun sanan tai määritteen? Sitten tajuan, etten sitä tarvitse, ja että tiedänhän tasan tarkkaan missä mennään. Hengailussa, ilman paineita, suunnitelmia ym. Eli mennään juuri siinä mitä itsekin halusin, ja mitä kummempaan en itsekään edes vielä pystyisi. Voihan sitä nauttia, tykätä ja olla ilman parisuhdestatuksiakin. 

Kuvat googlehaulla ''disney princess, art (+pink hair)"

Ladataan...

Pages