Ladataan...

Muistan kun vuosi sitten kävin lasten ja Lilan kanssa luistelemassa. Ystäväni Lila oli tullut meille viikonloppureissulle. Luistelemassa Lila kuvasi kun tein piruetin ja kaaduin. Se oli ainoa kerta kun kaaduin, mutta tietenkin juuri se kerta tallentui videolle.

Sinä päivänä myös chattailtiin Laurinkin kanssa ja laitoin sen kaatumisvideoni hänelle kun halusin piristää ja ehkä näin saada nauramaankin. Ja kun Lila oli täällä sen viikonlopun, niin hän päästi mut näkemään Lauria. Hän aidosti tykkää viettää mun lasten kanssa aikaa, että hän voisi kyllä olla mun lasten kanssa. Silloin tällöin meillä käydessä Lila oli siis mulle kiltti ja ihana ja päästi mua käymään vapaalla. Vietimme Laurin kanssa perusiltaa, kunhan hengailtiin ja pidettiin hauskaa ja olinkin sitten yönkin Laurin luona. Hän silloin kertoi mulle miten sillä hetkellä koki sen hetkisen suhteensa ja mietti eroa hänestä, ja puhui kuinka mun kanssa oli taas ollut niin kiva ilta ja jopa vielä parempi aamu.

Olihan se aika tyhmää, kun varmaan kaikki tapaamisemme oli aina sellaisia, että mun täytyi pian taas lähteä pois, kun olisi tietysti ollut kiva vielä jäädäkin. Tulen illalla, lähden aamulla. Itse kyllä ajattelin aina, että jokainen hetki on parempi kun ei mitään, mutta ehkä meidän koko juttumme yksi kompastuskivi oli se kun mun täytyi aina aamulla lähteä takaisin lasteni luokse. Mun mielestä kaikki asiat olisi silti ollut vain järjestelykysymys.

Kun Lila haki mut seuraavana päivänä lasteni kanssa sieltä hänen lähikaupan pihalta, minne Lauri saattoi mut, niin se halasi mua siinäkin niin kunnolla 'kun ei tiiä milloin taas nähdään' ja mun kaulahuivi jumiutu siinä sit johonkin ja lapset ja Lila katseli autossa mua odottaen. Mä muistan tällaisia yksityiskohtiakin. Jatkoimme siitä shoppailemaan ja silloinkin Lauri laitteli viestiä kuinka oli ollut ihanaa mun kanssa ja vähän varmisteli, että onko nyt sitten varmasti niin, että jos hän jättää sen niin saa sitten mut. Ja sanoin jotain, että tietenkin mä haluaisin olla sen kanssa. Ja seuraavana päivänä hän jättikin sitten tyttöystävänsä, laittoi mulle vielä viestin, että huomasinko kun hän oli nyt vaihtanut parisuhdestatuksensa sinkuksi. Ja kyllä mä tietenkin olin silloin siitä hyvilläni ja mietin, että ehkä nyt vihdoin voi alkaa tapahtumaan 'niinkuin kuuluukin'.

Ehkä voi ajatella, että sitten siitä lähtien me alettiin tapailemaan. Kunnes kuukauden päästä siitä aloimme seurustelemaan ja piti olla 20 vuotta yhdessä, kun hän sanoi, ettei ole ikinä tuntenut keneenkään näin kun muhun, ja lapsensa äidinkin kanssa oli kuitenkin melkein kymmenen vuotta. Meidän piti tuplata se. Kaksikymmentä vuotta ja kaksi lasta. Se oli oikeassa elämässä kaksi ja puoli kuukautta ja seurauksena hirveästi pahaa mieltä, rikkinäinen sydän, traumat, epäluottamus myös tulevaan ja kymmenen terapiaistuntoa. Varmaan tarvitsisin enemmänkin.

Elin silloin valheessa. Luulisin niin. Kun eihän noi mitkään kuitenkaan pitäneet paikkaansa.

Arvatkaapas itkenkö täällä nyt kun tämä kaikki tuli mieleeni. Hyvin naisellisesti räkä valuu itkun seassa, enkä melkein edes näe mitä tässä kirjoitan kun kyyneleet sumentaa näkökentän. 
 
Mun täytyisi kyllä jo pikkuhiljaa ryhdistäytyä tässä enemmän. En mä näiden miettimisellä saavuta mitään. Mutta tässä on nyt niin paljon ollut huonoja treffejä, niin ehkä haluaa muistaa hyviäkin 'treffejä'. Oli meilläkin kuitenkin hyvät aikamme. Ja muistot säilyvät aina.

Ladataan...

Ladataan...

Kerroin tämän viikon alussa yhdessä postauksessani (täällä), että olen kirjoitellut erään miehen kanssa, kuka vaikutti täyttävän listani kriteerit. Olin tosi väärässä.

Tapasin hänet. Ei. Ei. Ei. Arvatkaapa mikä mätti? Tietenkin se, mikä mulla AINA; taaskaan mies ei näyttänyt yhtään siltä kuin kuvissa. En olisi tunnistanut, en todellakaan! Oli laittanut mulle ehkä vähintään kymmenen vuotta vanhoja kuvia itsestään. Miten mulla onkin kaikkein yleisin moka näillä deittikumppaneilla noi todella harhaanjohtavat kuvat?! Universumi haluaa varmaan jotenkin kostaa mulle jotain ja yrittää näyttää sen, etten saa keskittyä ulkoisiin asioihin? Olen kyllä varma, että vaikken olisi kokenut tätä ulkoisen puolen pettymystä, niin silti en olisi tähänkään mieheen tuntenut mitään kiinnostusta.

Jospa mä nyt tällä kertaa pitäisin kiinni tästä deittailutauostani. Voisin olla pienen, tai paljon reilumman hetken, deittailematta. 

Mua kiinnostaisi teidän muiden kokemukset, joten kommentit ovat enemmänkin kuin tervetulleita. Mulla itsellä todellakin vähintään 90% deiteistä on pettymyksiä sen takia, koska mies ei vastaa kuvaansa. Mulle laitetaan kuvia missä ei näytä itseltään. Ehkä ne ajattelee "toi nainen tykkää rokkikundeista, mähän kokeilin kerran 15v sitten kajalia ja yritin vähän laittautuu, laitanpa sille siitä kuvan." Ja sitten tulee tapaamiseen ilman meikkiä, tavishiuksissa, ehkä jopa pakenevalla hiusrajalla (mikä ei vanhoissa kuvissa tietenkään näkynyt), jossain villapaidassa. Eikä edes mustassa sellaisessa. Sitten livenä selittelee että "on mulla yleensä päästä varpaisiin mustaa, ja kyllä mä joskus meikkasin." Mitä noiden miesten mielessä liikkuu? He eivät ole livenä ja treffeillä yhtään sama ihminen ulkoisesti, eikä sisäisestikään melkein sama ihminen, kun millaisen vaikutelman ovat mulle antaneet. Tuntuu kuin olisi treffeillä ihan randomin kanssa, eikä sellaisen miehen kanssa, kenen kanssa on kirjoitellut.

Nopean oman tutkimukseni mukaan muut eivät näin usein, eli lähes aina, saa deitikseen ihan totaalisen eri miestä kuin kuvissa. Mulla on tähän joku ihme kirous. En mä halua että miehet valehtelevat mulle omaa tyyliään. Mulle tyyli on tärkeä, ja se on tullut heille selväksi jo varmasti silloin kun olemme viestitelleet. En tajua miten he kehtaavat tulla tapaamaan mua ihan erilaisina kun ovat väittäneet olevansa.

Ja sitten tuntuu, että he suuttuvat ja ottavat itseensä, kun mä en lämpene. 

Ja kuten olen monesti sanonut, en edes odota komeaa miestä. Mutta haluaisin että hän vastaa sanojaan ja kuviaan. Ja pitäisin lähtökohtana edes sitä ok-näköistä. Koska jos pidän hänestä ihmisenä, niin hän alkaa silmissäni näyttää myös paremmalta. Mutta sitten jos ok-näköinen on epämiellyttävä muuten, niin myös hänen ulkonäkö rumenee silmissäni. Joten, jos lähtökohta aluksi on jo totaalinen pettymys ulkonäön suhteen, niin ei siitä pysty nousta korkealle.

Loppupeleissä haluan kuitenkin omissa silmissäni pitää omaa miestäni maailman parhaimman näköisenä, vaikka todellisuudessa ehkä olisi sitä ok-luokkaa. Maailman parhaimpaan ei päästä hyvällä luonteellakaan jos ensivaikutelma on lähinnä ällötys. Pyydän jo nyt anteeksi sanojani, ketään ei saisi sanoa ällötykseksi. Ja ovathan nämä makuasioita. Mutta mulle viimeisimmät ovat olleet livenä lähinnä ällötyksiä. Ja varmaan itsekin olen sitä joillekin. Sitten meitä ei ole tarkoitettu yhteen. 

Onko teillä muulla yleensä deitit kaatuneet tähän samaan asiaan kuin mulla, vai mikä teillä on ollut yleisin syy pettymykseen? 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Hmmm... tämän jutun kirjoittamista, tai etenkin julkaisua, olen miettinyt paljon. Mutta mähän voin kertoa mitä vaan, koska olen anonyymi. 

Tykkään ihan hirveästi lapsista. Ne on mulle todellakin elämän suola ja jopa sokerikin. Tulen yleensä melkein minkä vain ikäisen lapsen kanssa hyvin toimeen. Ja kärsin vähän niinkuin ikuisesta vauvakuumeesta. Silti olen sen päättänyt, etten yksin siihen hommaan enää ala. Been there, done that. Mutta olisi unelma kyllä joskus vieläkin saada mies ja sen mukana lapsia, valmiita ja/tai uusia. Ja vaikka mä jatkuvasti jollain tapaa hamuilenkin vauvoja, niin ei se tarkoita, että noin vain päättömästi mitenkään toimisin asian suhteen. Olin kai vain typerys, kun hetken silti kuvittelin saavani vielä tuon kaiken joskus.

Mutta olin raskaana. Tulin raskaaksi viime vuoden alussa, ennen kuin seurustelimme. En tiennyt sitä heti, mun kuukautisetkin heittelivät vähän niin ja näin muutenkin sen ehkäisyni aikana. Ja tottakai mä luotin siihen, että se silti toimii. Mutta myöhemmin asiasta paljon netistä luettuani, huomasin, ettei se ole mahdottomuus tulla raskaaksi. Monet ovat raskautuneet ehkäisystä huolimatta, myös sen minun(kin) ehkäisymenetelmän läpi. No eihän mikään ehkäisy ole satavarma.

Tein sitten testin, silloin kun jo seurustelimme, ja se oli positiivinen. Tietynlainen shokki ja järkytys, kun ajattelee itsekin, ettei sen pitäisi olla mahdollista. Että miten muka voi edes? Ehkä mun olisi pitänyt kertoa siitä, ja olisinkin kertonut. Mutta meillä oli kausi, jolloin hän ei jaksanut oikein mitään, tai ei ollut intoa ja kiinnostusta juuri mihinkään tms. Kai mä jotenkin odotin, että hän antaisi ensin jotenkin mulle/meidän suhteelle jotain enemmän.

Hän oli silloin ollut jossain 'luomassa mustasukkaisuutta', niin en halunnut heti testin tehtyäni kertoa, kun tuntui, ettei hänkään kerro iltaansa avoimesti vaan tarinaan jäi paljon aukkoja. Ja ei, en ole sellainen, että edes vaatisin aina tietää mitä, missä ja milloin toinen on, mutta avoimuudella se luotttamus luodaan, eikä tässä ollut kumpaakaan saavutettu. Luulen, että itse kuitenkin kertoilen avoimesti asioita, mutta mulla se tuleekin luonnostaan eikä niin, että ajattelisin siinä nyt väkisin raportoivani toiselle illastani. Ajattelin odottaa, että jos hän joskus vaikka tulisi meille vapaaehtoisesti viettämään kivaa iltaa mun kanssa, niin silloin olisi sopiva hetki. Ja musta vaikutti, että joku tässä on, jotain hän salaa tai jättää kertomatta, luultavasti näkee eksäänsä enemmän kuin mitä tiedän, tai on ainakin paljon hänen kanssa tekemisissä, vaikka olin sanonut, etten tykkää siitä. Tai hän vain oli normaali salamyhkäinen itsensä. Kun se oli aina hänelle tavallista. Joten mäkin voin vaikka vain kostoksi jättää jotain kertomatta, mutta vain hetkeksi. Kunnes asiat on paremmin. Koska muuten saan varmasti koko asiaankin tällaisena hetkenä vain huonon vastaanoton. Koska joskus aikaisemminkin hän ajatteli niin että syntymättömän vauvan alun voi vain tappaa. Jos sellaista olisi ollut. Tällä kertaa olisin ehkä päätynytkin siihen ratkaisuun. Tai en tiedä. Sitä on enää turha miettiä. 

Luonto hoiti asian puolestani. Sain keskenmenon. Jokin suurempi tiesi sen mikä oli mulle sillä hetkellä paras vaihtoehto. Ehkä niin kävi siksi, koska en olisi itse siihen pystynyt ja taas olisi yksi lapsi jäänyt isättömäksi. Hän on kyllä varmaan yksi parhaista iseistä mitä voi olla, jos vain niin itse haluaa - mutta kun päätti hyljätä mut, niin olisi kyllä menettänyt myös sen mahdollisuuden. Olen ehkä itsekäs, mutta se olisi edelleen ollut kaikki tai ei mitään. Ja jos päättää deletoida mut, niin deletoi samalla kaiken muhun liittyvän. Enkä ikimaailmassa olisi suostunut, että hänen eksä/nyksä/mikälie hoitaisi tulevaisuudessa (tällä hetkellä) hänen kanssaan mun lasta. Se olisi tosi friikki mielikuva. Ja siis tiedän tietenkin että eronneilla menee niin, että lapsi pitää jakaa ja se on hyvä, jos lapsella on molemmat vanhemmat riidoista ja eroista huolimatta. Mutta musta on eri asia saada yhdessä lapsi ja sitten erota ja sitten jakaa lasten huoltajuus, kun taas ne ketkä vaikka jätetään silloin kun saisi tietää olevan raskaana, siinä vaiheessa mies olisi vain sika eikä ansaitsisi lasta ollenkaan mitenkään.

Mietin, etten halua kertoa, jos toinen vaikuttaa siltä, ettei mikään kiinnosta. Olisin kertonut, jos hän olisi jossain vaiheessa suhtautunut muhun niinkuin ennen seurustelua. Mutta kun käyttäytyi välillä kuin idiootti, oikeesti esimerkiksi kadulla pyysi randomeilta pusuja. (Ei kukaan ainakaan mun aikana kyllä suostunut.) Niin kun tässä miettii ihan kaikkea, niin kyllä kaikki naiset loppupeleissä ansaitsisi parempaa kuin hänet. Itseasiassa kukaan tuttuni ei pitänyt hänestä. Ei edes mun puheiden perusteella, vaikka ihastuneena keskityin näkemään hyvät puolet. Niin en varmasti hänestä pahaa edes puhunut, korkeintaan kerroin omasta epävarmuudesta ja omista epäilyksistäni, mutta kaikella muulla tapaa puolustin ja puhuin vain hyviä asioita. Kukaan ei silti siis juurikaan pitänyt hänestä kun olimme yhdessä, ja vielä vähemmän pitää nyt. Aika jännä sekin, miten tuolloin oli noin, koska aiemmin lähinnä kuulin muilta, että miksen voisi olla hänen kanssaan oikeasti, että vaikuttaa siltä että sopisimme yhteen ja että sitä haluaisimmekin. Mutta pelkästään mä itse ehkä loppujen lopuksi ajattelin, että hän on just hyvä sellaisena kuin on, että hän on mulle hyvä ja sopiva mulle. Mutta ehkä muut olivat oikeassa, onhan se totta, ettei hänenlaisen miehen kanssa olisi hyvä olla. Ja kyllä mäkin alan tajuta asiaa jo paremmin.

Vaikka mä tein väärin, kun en silloin kertonut raskaudesta, ja sitten keskenmenostakaan, niin mun mielestä hän teki paljon enemmän ja useammassa asiassa väärin mua kohtaan. Olisin kyllä kertonut ennenkuin on liian myöhäistä päätöksiin, tarvitsin vain ensin itselleni aikaa sisäistää asiaa ja odotin sopivaa hyvää hetkeä. Mutta sitten ei tarvinnutkaan enää kertoa, kun meni kesken, eikä ollut enää mitään kerrottavaa. Olisin kyllä keskenmenonkin kertonut, jos olisi ollut sopiva hyvä hetki. Ja eniten väärin olisi ollut, jos vauva syntyisi vääristä syistä. Ja tällä hetkellä mulle kaikista väärin syy olisi se, ettei mies rakasta mua. Enkä halua yksin enää yhtään lasta, en ilman rakastavaa kumppania.

Eli ei, en ole myöskään ikuisesta vauvakuumeestani huolimatta hankkimassa lapsia.

Lopulta en kertonut hänelle ikinä. 

En tiedä miten tämä oli mulle niin arka paikka ja asia mistä ei voi puhua. Varhainen keskenmeno on kuitenkin hyvin yleinen asia, minkä suuri osa tutuistanikin on kokenut. Mutta se oli mulle taas yksi ensimmäinen kerta. Ja silloin tuntui, etten siihen saisi tukea sieltä mistä haluaisin.

Mutta milläänhän ei ole enää mitään väliä.

©Anni (http://anninjorinat.blogspot.fi/)

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen tässä kirjoitellut erään miehen kanssa, ja piti ihan palata tähän mun Listaan.

Asiat mitä luettelin listassani, voisin melkein kaikkien perään laittaa check-merkinnän tämän miehen kohdalla. Outoa. Liian outoa. Epäilyttää niin moni asia. Olenko mä sittenkin vain hankala ihminen, kenelle ei vain kelpaa mikään. No, lyhyen tuttavuuden jälkeen en voi sanoa mitään luotettavuudesta, tai siitä antaako puheilleen näyttöä, mutta vaikuttaa ainakin erittäin sitoutumishaluiselta. Ja on hyvin aktiivinen yhteydenpidossa. Ja huomioi mua (ehkä sitten liikaakin?). Mutta onko näin nopeasti jo kaikki vain liikaa ja ahdistavaa? Ehkä on.

Ulkonäöstäkään en voi sanoa mitään, kun emme ole vielä tavanneet. Yleensähän joudun pettymään tässä asiassa kaikkiin deittikumppaneihin. Mutta muissa asioissa hän yllättävällä tavalla vaikuttaa osuvan listaani. Mutta nyt en tiedä haluanko sittenkään niin vahvasti noita asioita, kun pelottaa että ahdistun. Toi ahdistuminen on mun vanha ongelma, ollut mulla aina ennen edellistä (ainoaa) suhdettani, ja osittain sen aikanakin. Miksi mä silti odotan ja vaadin kaikkea, jos olen itse ahdistuvaa sorttia?

Ehkä mä voisin tavata hänet. Tulen sitten sen jälkeen tänne itkemään taas epäonnistuneista deiteistä. Mun piti kyllä lopettaa deittailut, mut en mä niitä nyt etsikään tarkoituksella.

*****

Näin ne deitit sitten meni. Lue täältä

Share
Ladataan...

Ladataan...

Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole juurikaan ulkonäkökeskeinen. Haluan näyttää hyvältä ja tykkään panostaa ulkoisiin asioihin. Niinkuin moni muukin. Ja vastakappalettani, sitä sielunkumppania ja kaksoisliekkiä, etsiessä, tai edes epäetsiessä, kyllä niihin ulkoisiin asioihin kiinnittää huomion. Ensivaikutelma luodaan ulkonäön perusteella, ainakin yleensä. Ellei sitten ala kirjoittelulla niin, ettei ole yhtään kuvaa nähnyt. Ja usein silloin kun näkee pitkän viestittelyn jälkeen, niin ei  hän vastaakaan sitä miltä kuvitteli hänen näyttävän.

Jos miettii vaikka randomviestittelyä, niin saman lauseen ottaa eri tavalla vastaan, jos näkee lähettäjän profiilikuvana jonkun mikä luo suhun suoran ei-efektin, tai jos kuva miellyttää ja antaa sille niin sitten jonkin paremman mahdollisuuden. Ainakin omalla kohdallani. Jotkut voi väittää muutakin, mutta osa sitten varmaan valehtelee.

Live-elämässä tapaamisessakin yleensä näkee sen toisen ihmisen ennenkuin hän avaa suunsa, tai ainakaan ennenkun asiaa on tullut niin paljon, että sen perusteella voisi luoda mielikuvaa. Toki joskus yksi sana riittää. Jos se sana on vaikka 'panisin', niin siinä on jo riittävästi sisältöä negatiivisen mielikuvan saamiseksi.

Itse kun olen käynyt esimerkiksi deiteillä, niin mä pidän tärkeänä ensimmäisen ulkonäöllisen mielikuvan luomista ja saamista. Jos hän on ollut kuvissa pitkätukkainen rokkijumala niin tottakai mä odotan sellaisen tapaavani. Vaikka jokaisella ehkä on rennompi kotilookkikin, niin mielestäni sen aika ei ole ensitapaamisella, vaan silloin voi ja pitää panostaa kaikella tapaa ulosantiin. Näyttää se parhaimpansa, eikä tulla tapaamiseen reikäverkkareissa. Olen niin  monesti pettynyt, etten edes tunnista miestä, koska tukka ja vaatteet ei täsmää. Ja ne kengät. Voisi ehkä olla jotkut muut kuin lenkkarit. Jos joka kuvassa on vaikka ne maiharit, niin mä odotan miestä kuka on henkeen ja vereen maiharityyppiä. Kyllä mä itse haluan panostaa ja näyttää laitetumman version itsestäni, silloin kun deittimielessä tapaan uuden ihmisen. Toki mä olen sitä tyyppiä, että tykkään laittautua muuten vaankin. Itseasiassa laitan ensitreffeille ehkä normaalia enemmän härpäkettä ja korsettia, juuri siksi, että jos olen jollekin 'liikaa', niin hän tietää sen heti, kun näkee sen överimmän puolen musta, mikä on mulle kuitenkin myös normaali arkilookkikin välillä. Tuntuu, että feikkaisin jos tulisin vain tavallisessa topissa ja hameessa, mies luulisi saavansa normitytön, ja järkyttyisi ja juoksisi karkuun sitten myöhemmin, kun näkee tämän mun omasta mielestäni paremman, monen muun mielestä huonomman, puolen musta.

Tässä välillä töissä seisoskellessani kun näkee ihmisiä kulkevan ohi, ja kaduillakin, näkee luonnollisesti myös pareja. Tai keistä olettaa, että he voisivat olla pari. Tietenkään sitä ei tiedä, jos vaikka on ensimmäiset ja viimeiset deitit kyseessä, niin vähän aiheettomasti siinä pariksi laskee. Ulkopuolisin silmin ei myöskään voi tietää heidän luonnetta, vaan tekee päätelmät ulkonäön perusteella. Ja kyllä, aivan varmasti monet muutkin kuin mä katselee ja arvioi ihmisiä, turha väittää muuta. Välillä näkee pareja ketkä näyttää aivan toisiltaan. Tiedä sitten, ovatko he kauan olleet yhdessä ja kasvaneet samanlaisiksi, vai ovatko hakeneet tai sattumalta löytäneet juuri ulkoisesti itseään vastaavan kumppanin. Kyllä mä vähän mietin, että on hyvä jos pari näyttää parilta. Ja että ulkoinen maailma heijastaa myös jotenkin sisäistä maailmaa.

Mutta sitten on niitä, keitä ei edes uskoisi ehkä pariksi. Mutta ehkä ne on pari, kun kulkevat käsikädessä. He näyttää olevan ääripäitä, eri kastia, tai jotain hyvin erilaista. Siinä vaiheessa kun ei tiedä toisten luonteista ja muusta yhteensopivuudesta, niin miettii että WHAAAT!?! Miten tollainen nainen on huolinut tollaisen miehen? Tai miten tollainen mies on saanut tollaisen naisen? Nämä on kai niitä 'pahoja ajatuksia', liian pinnallista. Mutta välillä mun aivot ajattelee noin. No, mieti nyt; jos on jokin treenaava mies, ja sillä on tavistallukka tyttönen vierellä, kenestä huomaa, ettei panosta ulkonäköön mitenkään. Hän ei treenaa, hän ei käytä 'hienoja' vaatteita, tai mitä muuta nyt voisi kuvitella. No luulisin kyllä, että treenaavat miehet hakee treenaavia naisia, koska muuten elää niin eri maailmassa. Joillakin kyllä eri maailmakin voi toimia. Ja tästäkään ei voi tietää taustoja. Voihan tyttö olla normaalisti eri stailia. Jos hän on vaikka juuri synnyttänyt tai sairastellut viikon putkeen, eikä siksi jaksa juuri nyt panostaa. Mutta me ulkopuoliset emme tiedä taustatarinaa vaan luomme oletuksen siitä mitä silmämme näkevät. Vaikkei ihmisiä luokiteltaisi, niin ääripääparit ulkoisesti voivat luoda ihmetystä. Miksi tuollainen kaunotar, kuka voisi ehkä saada kenet tahansa, on ottanut tuollainen nörtin?

Kumpi on tärkeämpää; että ulkoinen vai sisäinen maailma kohtaavat? Varmasti se sisäinen. Mutta tässä, niinkuin kaikissa asioissa, jokaisella on oma mielipide, ja itse hyväksyn enemmän luonne-erot mun kanssa (millaista häsläystä ja söhellystä olisi suhde missä on kaksi munlaista?!? XD ), ja toivoisin ulkoisesti jotain yhteensopivuutta. Luulen (voin olla väärässäkin) tarvitsevani myös vastakappaleelta ulkonäköön räväkkyyttä, mitä hän sitten voi vaikka tasoittaa luonteellaan. Mutta haluaisin, että olisimme ns. yhtä näkyviä, etten jättäisi toista siinä varjooni. Enkä väitä itse olevani keskimääräistä kauniimpi, mutta en nyt ole mikään näkymätön tyyppi. En tiedä miten persoonallinen-tavis yhtälö toimii, mutta kaikkihan mulle sellaista yrittää nyt tyrkyttää, että jos kokeilisin joskus sellaista.

Tiedän monia eripari-pareja, keillä menee hyvin. Mutta enemmän kyllä niitä, missä pari myös näyttää parilta.

Lisään tässä loppuun vielä, etten ole kuitenkaan tästä huolimatta pinnallinen ihminen, vaikka tykkäänkin omiin silmiin kauniista asioista. Enkä arvostele ihmistä ulkonäön perusteella, vaan arvostan kaikkia sellaisina kuin on. Ja musta on vain hyvä, että on erilaisia ihmisiä ja erilaisia tyylejä -vaikkei kaikki olekaan sitä mun lempparia. Mutta ei pidä ollakaan. Varmaan kukaan mun kaveri ei ole samanlainen kuin minä tai heitä ei miellytä samat asiat kuin mua, eikä se vaikuta ystävyyteen. Ja deittailumielessäkin annan arvoa monille asioille, ja tosiaan muiden hyvien puolien puitteissa 'vaadin' vähemmän sitten vaikka näistä mulle niin tärkeistä hiuksista tai vaatteista. Ja muutenkin yritän päästää itseäni koko ajan enemmän ulkopuolelle siitä, etten rajoittuisi vain tiettyyn tyyliin. Silti meillä kaikilla on joku asia mikä nyt sattuu vetoamaan eniten. Vähän olen miettinyt, että mulle voisi sopia jokin aasialainen mies. Sellasta en ole edes koskaan deittaillut, vaikka olen vuosi(kymmeniä) ollut mieltynyt myös tietynlaiseen aasialaiseen ulkonäköön. Ehkä sitten joskus.

 

Share
Ladataan...

Pages