Deittailua lasten silmin

Tässä selasin tinderiä nuorimman lapseni maatessa vieressäni. Mun lapset tietää mikä on tinder, mutta se on kuin olisi vain yksi kännykkäpeli, se poikaystäväpeli

Laitoin kaikille ruksia. Lapseni sanoi että "sä et tykkää kenestäkään", mihin vastasin että "niin, ei oikein ole olemassa mun tyylisiä miehiä". Lapsi sanoi että "on Lauri". Okei, no mitä luulette, toiko toi mut paremmalle mielelle vai päinvastoin? Mä niin odotan, että kaikki tällainen loppuu. Samanlaisia letkautuksia en kuule pelkästään omilta lapsiltani, vaan myös kaverini lapselta. En sitten tiedä miksi, koska hän ei ikinä sitä ole edes tavannut. Joku kerta kaverini sanoi että voisi tulla meille lapsenvahdiksi jos haluaisin mennä vaikka leffaan (kuinka ystävällinen tarjous onkaan!) niin sanoin siihen että kenen kanssa mä sinne menisin. Kaverini lapsi sanoi siihen iloisesti että "tietenkin Laurin kanssa". Lapset näemmä kuulevat ja tietävät yllättäviä juttuja. Ei se lapsi edes ollut siinä samassa huoneessa kuuntelemassa meidän juttuja.

Ei se tietenkään väärin ole, että lapsillenikin oli selvää, että pidin hänestä, että välitin. Mutta ei lapset ehkä osaa samalla tavalla lopettaa juttua. Heille tulee aina välillä jostain jotain mieleen, ja he sanovat sen. Voisin tietenkin käskeä lopettaa ja olen sen sanonutkin ettei tarvitse enää mainita häntä. Mutta että sana menisi perille, niin pitäisi ehkä sanoa kovasti ja samalla puhua pahaa hänestä että miksi. Siihen mä en ole alkanut, enkä ala.

Mutta siis, monesta ehkä tinder pitäisi pitää pois lasten silmistä. Olen kyllä samaa mieltä, mutta jotenkin välillä selaan sitä tylsyyttäni vaikka lapsi näkisi. Eikä tästä ole kai mitään pahaa koitunut. En kuitenkaan tapaa miehiä lasten kanssa. En todellakaan. Mä luulen, että sellaisella saisin lapseni ajattelemaan, että miehet vain tulevat ja menevät, kun joka kerta tapaisi aina eri miehen. Ne olisi jotenkin kertakäyttökamaa. Muutenkin yritän nyt, ettei lasteni tarvitse tutustua, tai edes nähdä ketään miestä ehkä ikinä, siis siinä mielessä että mies olisi mun joku mahdollinen kumppani. 

Eräs ystäväni on käynyt todella usein treffeillä (jopa ensitreffeillä, ja ainoiksi jääneillä treffeillä) niin että on ottanut lapsen mukaan. Ja kyseessä on ymmärtävä lapsi eikä vauva. Kaverini näkemys todennäköisesti on joku sellainen että ihmisiä pystyy tavata, miehiä yhtälailla kuin naisiakin, että ainakin lapsen silmissä ihan vain kavereinakin. Ja että voi olla avoin lapselle kertomaan kaikesta ja näyttämään kaikkea. Ettei lapsen näkemysmaailmalle tee pahaa kahvitella jatkuvasti eri miesten kanssa. En mä sano, että tämäkään väärin on, mutta itse en kuitenkaan uskaltaisi etenkään ensitapaamisella ottaa lasta mukaan ihan jo senkin takia kun ei tiedä millainen sekopää toinen on. 

Tosin jos tuntuu vaikealta saada järjestettyä tapaamista, jos ei saa lasta hoitoon, niin joillekin lapsen mukaan ottaminen on ainoa tapa. Järkevintä mun mielestä sitten olis tavata molempien lasten kanssa vaikka leikkipuistossa, missä on sinällään lapsellisten luonnollista alkaa juttelemaan muiden tuntemattomienkin aikuisten kanssa. Mutta olisin mä, tai varmaan moni muukin, voinut hoitaa sitä kaverini lasta joillakin treffeillä. Mä itse en edes haluaisi enää tavata miehen lasta, ennenkuin tulevaisuus on lähes satavarmaa, koska kiinnyn tosi helposti niihin muiden lapsiin.

Mutta mäkin olen avoin. Jokaisella on omat tapamme, niin en tuomitse tässä mitään. Toinen tapa sopii toiselle, vaikkei toiselle sopisikaan.

Share

Kommentit

crazycatmom

Ah, sullahan olikin ihan samoja pohdintoja täällä kuin mulla! Nämä on todella vaikeita juttuja. Olen paljon miettinyt sitä, pitäisikö vaan laittaa "oma elämä" parisuhteen osalta tauolle siksi aikaa, että lapset on vähän isompia. Sekin tuntuu todella raastavalta, kun kuitenkin kaipaisi aikuista ihmistä ja rakkautta. Tinderiin on tullut totaalinen kyllästyminen. Ei kukaan tunnu yhdellä silmäyksellä hyvältä eikä jaksa nähdä vaivaa sen eteen, että tutustuisi. Sun viimeisimpään blogitekstiin viitaten: "Se menee niin hankalaksi!"

NanaVanilla

No joo menee kyllä hankalaksi! :D Lapset kyllä hankaloittaa deittailun vapautta huomattavasti, ja lasten ehdoilla on tietenkin mentävä. Deittailutauko on välillä (etenkin monen pettymyksen jälkeen) hyvin varteenotettava vaihtoehto. Mä en tiedä miksi sen tinderin kuitenkin ottaa aina takasin käyttöön vaikka ei pidä siitä.. kai ei kuitenkaan haluaisi luovuttaa kun onhan jotkut siellä tutustuneet päässeet naimisiinkin asti.
Mulla jos on treffit tiedossa, niin voisin tosiaan järkätä pikatreffit ruokatauolla töissäollessa, uskon että siinä jo huomaa haluanko tavata uudestaan. Mä jotenkin haen jo ekalla tapaamisella jotain kiinnostuksen tunnetta. Pitää tulla ajatus että ''tota olisi kiva pussata'', eikä sellainen kuin yleensä mulla on tullut, että "toivottavasta toi ei yritä koskea mua". Jos miehen käsi lähestyy ja vedän omani tyyliin puuskaan, niin en tarvitse toisia treffejä.
Mutta jos pidän miehestä ja haluan nähdä sitä niin sitten menee hankalaksi kun ei ruokikset ja harvinaiset vapaat riitä enää miehelle. Kuten eksälläkin ehkä yksi isoin syy mun jättämiseen oli se että kun me ei nähdä tarpeeksi. Ja tarpeeksi helposti.
Ehkä me tällaiset hankalat saamme jotain vasta sitten kun lapset on isoja. Mutta miten jotkut sitten saa ihan oikeita hyviä, ihania ja pysyvyä parisuhteita, vaikka heillä olisi pieniä lapsia. En ymmärrä mitä taikaa he siinä käyttävät.

crazycatmom

Niin tuttua tuokin, että suurin osa treffikumppaneista on ollut tosi mukavia miehiä ja on ollut ihan hauskaa, mutta ajatus läheisyydestä ei tunnu yhtään mukavalta. Joskus olenkin miettinyt, että onko mulla liikaa vaatimuksia miehelle henkisellä puolella, vai pitäisikö vaan keskittyä siihen, että sen tyypin kanssa haluaisi panna. :D Musta tuntuu, että jotkut ihastuvat paljon helpommin ja siksi niitä sopivia kumppaneita löytyy joka nurkan takaa. Mä taas en ihastu helposti, niin tuntuu todella vaikealta tällaisessa elämäntilanteessa alkaa jotenkin väkisin tapailla tyyppiä, joka on ihan kiva, muttei sytytä kuitenkaan.

NanaVanilla

No se siinä varmasti on, jotkut ihastuvat helposti. Mä en todellakaan, mutta sitten kun vihdoin ihastun niin en osaa myöskään lopettaa sitä. Ennen luulin olevani tunnevammainen, mutta nyt kun kerran tunsin jotain, niin en ehkä ole, mutta joku ihmeellinen tunneongelma mulla selvästi on. Itse olen välillä myös miettinyt, että pitäisikö vain palata tunteettomaan panemiseen, kun tunnejutut miesten kanssa ei lähde edes alkuun. Mutta kun päätin muuttaa periaatteeni niin etten enää ikinä ole kenenkään kanssa ennekuin joku todistaa ja näyttää mulle että mä olen ainoa mitä se haluaa. Saatan joutua odottamaan sitä ikuisesti. Mun mielestä ei kuitenkaan kannata ns. väkisin tapailla ketään. Mutta mistä sen tietää, ehkä kohta kyllästyn tällaiseen ja alan itsekin väkisin tapailemaan tai palaan entiseen tapaani miesten suhteen. Kun kyllästyttää ja on tyhmää olla ihan aina yksinkään.

Kommentoi