Ladataan...
Chaneleon

Olen viime aikoina pelännyt menettäväni monia asioita.

Isän.

Kun oman elämän turva ja peruskallio kuulostaa puhelimen päässä yhtäkkiä hauraalta ja pelokkaalta, särkyy sydän niin pieniksi sirpaleiksi, ettei hetkeen osaa sanoa mitään.

Juu, olen täällä. Ei kun kuuntelin vaan.

Odotusta, arvauksia – ja muistutus siitä, ettei mikään tässä maailmassa ole ikuista.

Miten sinä vanhenit niin yhtäkkiä, isä?

Haluaisin vielä kerran palata hetkeen, kun luit sen lempisadun kissoista ja koirista, ja silitit poskea, kunnes nukahdin.

Hänet.

Ihmisen, josta tuli vahingossa tärkeä. Jonka kutsuin elämääni pitämään hauskaa, joka jäikin vähän vakavissaan, ja jonka kanssa jatkuvasti teemme lähtöä eri suuntiin.

Menetän hänet toistamiseen musiikille, itselleen ja sille, josta on tullut kirosana.

Olen sanonut hyvästi niin monta kertaa, että siitä on tainnut tulla jo tapa.

Hyvästi ja näkemiin.

Ryömit kuitenkin takaisin varjoistasi ja minä annan anteeksi, kunnes menen taas rikki jostakin toisesta kohtaa.

Itseni.

Kuka minä olen ja mitä minä oikein haluan?

Minulla on ihan kelpo arki. Siisti ja mukava duuni, varsin sosiaalinen elämä ja muutenkin kaikki ihan jees.

Silti jokin hiertää.

Olen kelvollinen kansalainen. Yhteiskuntaan sopeutunut, paikkaani tyytynyt ja juuri sellainen, jota 16-vuotias minä olisi vihannut.

Miksi teit tämän minulle? se sähisisi hampaidensa takaa.

Kertoisinko vastaukseksi tarinan aikuiseksi kasvamisesta vai siitä miten taisin mokata pahemman kerran?

Kuvat: Cameron Stow, Artem Kovalev ja Kristopher Roller / Unsplash

Share
Ladataan...

Ladataan...
Chaneleon

Tänä aamuna tein empiiristä tutkimusta raitiovaunussa istuessani. En siksi, että olisin sen verran parempi ihminen, etten mielelläni selailisi sosiaalista mediaa työmatkalla vaan siksi, että viereeni istunut kanssamatkustaja istui sen verran lähellä, etten kehdannut tavoitella puhelinta taskustani. 

Tuijottelin ikkunasta ulos ja erään ohikulkijan kohdalla pohdin: onko tuo onnellinen?

Mistä sen tietää? Näkyykö se ulospäin?

Mikäli onnellisuus näkyisi aina ulospäin, olisi työmatkani varrelle osunut varsin onnetonta porukkaa. 

Edestakaisin kulki harmaata kansaa, hartiat lysyssä, tyhjät katseet kasvoja varjostaen. Yhdenkään laahustava askel ei tuntunut kevyeltä, eikä kenenkään mieli tuntunut harhailevan iloisissa asioissa. Oikeastaan suurin osa näytti siltä, ettei mielessä juurikaan liiku mitään. Pelkkää tyhjyyttä. 

En silti usko, että ohikulkijat olisivat olleet onnettomia. Harmaan, arkisen kuoren alla piilee varmasti lämpimiä, ihania asioita. Se ei vain näy ulospäin – ja se on oikeastaan vähän sääli.

Yksikään ei hymyillyt. 

Paitsi se vaaleanpunaiseen toppahaalariin sonnustautunut tyttö, joka lähetteli lentosuukkoja ohikulkijoille leikkipuiston portin takaa. 

Ratikkapysäkillä seisova nainen tarttui tytön lentosuukkoon ja vastasi hymyllä. Vatsanpohjassani läikähti. Huomasin itsekin hymyileväni. 

Ehkä meidän pitäisi ottaa haalarihemmoista mallia. Kun vastaisimme toistemme hymyihin, kulkisi kaduilla vähän toisen näköistä sakkia. 

Katsotaan, tekeekö kevät taas taikoja. Sitä odotellessa lupaan hymyillä vähän enemmän – ihan muuten vaan. 

Kuvat: José Martín / Unsplash, Eeva Murtolahti

Share
Ladataan...

Ladataan...
Chaneleon

Välillä mietin kuka vaatii keneltä ja mitä. On paljon puhetta siitä, että yhteiskunta vaatii meiltä sitä sun tätä, mutta usein keskustelut silti päättyvät toteamukseen, että taidat vain itse vaatia itseltäsi liikoja. 

Johtuuko tämä tosiaan siis vain minusta?

Osaisinko vaatia itseltäni niin paljon, jos en kokisi, että ulkopuoliset odotukset olisivat niin korkeat ja niitä olisi niin tajuttoman paljon? 

Tee töitä kunnianhimoisesti ja paljon, äläkä väsy.

Ole sosiaalinen ja verkostoidu.

Liiku ja pidä itsestäsi huolta.

Tee omia juttuja, joista nautit.

Koe ja seikkaile.

Panosta ihmissuhteisiisi.

Huolehdi ulkonäöstäsi. 

Nuku tarpeeksi.

Kehitä ja sivistä itseäsi. 

Ole aktiivinen, ota kantaa, osallistu. 

Mitä vielä?

Monessa suhteessa koen ennemminkin olevani miellyttämisenhaluinen kuin itseäni kohtaan erityisen ankara – jos puhutaan suorituksista, jotka eivät ole minusta itsestäni lähtöisin. Suoritan, koska mietin liikaa mitä muut ajattelevat. Kuulostaa aika kamalalta, mutta en voi kieltää, etteikö se olisi totta.

Olenko siis näin ankara itselleni, koska pelkään niin paljon, etten kelpaa muille?

Myönnän kyllä vaativani itseltäni paljon sellaisten asioiden suhteen, joita kohtaan tunnen erityistä intohimoa ja joiden äärellä olen erityisen haavoittuvainen. Tuskin koskaan koen olevani tarpeeksi lahjakas laulaja tai terävä biisintekijä. Silloin en pahimmassa tapauksessa suorita vaan vetäydyn. 

Parempi unohtaa koko homma. 

Tässä vaiheessa joku varmasti sanoisi, että elämäähän pitäisi elää itseään, ei muita varten. Mutta miksi se on niin hemmetin vaikeaa?

Näytän nykyään niin väsyneeltä, etten edes tunnista itseäni. Viime yönä suoritin unta yhdeksän tunnin verran, mutta sekään ei tunnu riittävän. En silti jaksa oikein mitään – ja poden huonoa omaatuntoa siitä, että olen varmaan liian heikko, kun väsyn tästä kaikesta.

Odotuksista, vaatimuksista, velvollisuuksista.

Omistani ja muiden. 

Kuvat: Tim Brown, Timothy Paul Smith ja Crown Labs Agency / Unsplash

Share
Ladataan...

Pages