Ladataan...
Chaneleon

Joskus sitä vaan miettii, että onko vielä 27-vuotiaana ihan OK pohtia, opinkohan sittenkään ikinä

laittamaan tavarat paikoilleen

maksamaan laskut ajoissa

tai tietämään, mitä minä ihan oikeasti haluan. 

Tuskinpa. Ehkä sittenkin. En välttämättä. Kuka tietää?

Kuva: Eeva Murtolahti

Share

Ladataan...
Chaneleon

Olen viime aikoina pelännyt menettäväni monia asioita.

Isän.

Kun oman elämän turva ja peruskallio kuulostaa puhelimen päässä yhtäkkiä hauraalta ja pelokkaalta, särkyy sydän niin pieniksi sirpaleiksi, ettei hetkeen osaa sanoa mitään.

Juu, olen täällä. Ei kun kuuntelin vaan.

Odotusta, arvauksia – ja muistutus siitä, ettei mikään tässä maailmassa ole ikuista.

Miten sinä vanhenit niin yhtäkkiä, isä?

Haluaisin vielä kerran palata hetkeen, kun luit sen lempisadun kissoista ja koirista, ja silitit poskea, kunnes nukahdin.

Hänet.

Ihmisen, josta tuli vahingossa tärkeä. Jonka kutsuin elämääni pitämään hauskaa, joka jäikin vähän vakavissaan, ja jonka kanssa jatkuvasti teemme lähtöä eri suuntiin.

Menetän hänet toistamiseen musiikille, itselleen ja sille, josta on tullut kirosana.

Olen sanonut hyvästi niin monta kertaa, että siitä on tainnut tulla jo tapa.

Hyvästi ja näkemiin.

Ryömit kuitenkin takaisin varjoistasi ja minä annan anteeksi, kunnes menen taas rikki jostakin toisesta kohtaa.

Itseni.

Kuka minä olen ja mitä minä oikein haluan?

Minulla on ihan kelpo arki. Siisti ja mukava duuni, varsin sosiaalinen elämä ja muutenkin kaikki ihan jees.

Silti jokin hiertää.

Olen kelvollinen kansalainen. Yhteiskuntaan sopeutunut, paikkaani tyytynyt ja juuri sellainen, jota 16-vuotias minä olisi vihannut.

Miksi teit tämän minulle? se sähisisi hampaidensa takaa.

Kertoisinko vastaukseksi tarinan aikuiseksi kasvamisesta vai siitä miten taisin mokata pahemman kerran?

Kuvat: Cameron Stow, Artem Kovalev ja Kristopher Roller / Unsplash

Share
Ladataan...

Ladataan...
Chaneleon

Tänä aamuna tein empiiristä tutkimusta raitiovaunussa istuessani. En siksi, että olisin sen verran parempi ihminen, etten mielelläni selailisi sosiaalista mediaa työmatkalla vaan siksi, että viereeni istunut kanssamatkustaja istui sen verran lähellä, etten kehdannut tavoitella puhelinta taskustani. 

Tuijottelin ikkunasta ulos ja erään ohikulkijan kohdalla pohdin: onko tuo onnellinen?

Mistä sen tietää? Näkyykö se ulospäin?

Mikäli onnellisuus näkyisi aina ulospäin, olisi työmatkani varrelle osunut varsin onnetonta porukkaa. 

Edestakaisin kulki harmaata kansaa, hartiat lysyssä, tyhjät katseet kasvoja varjostaen. Yhdenkään laahustava askel ei tuntunut kevyeltä, eikä kenenkään mieli tuntunut harhailevan iloisissa asioissa. Oikeastaan suurin osa näytti siltä, ettei mielessä juurikaan liiku mitään. Pelkkää tyhjyyttä. 

En silti usko, että ohikulkijat olisivat olleet onnettomia. Harmaan, arkisen kuoren alla piilee varmasti lämpimiä, ihania asioita. Se ei vain näy ulospäin – ja se on oikeastaan vähän sääli.

Yksikään ei hymyillyt. 

Paitsi se vaaleanpunaiseen toppahaalariin sonnustautunut tyttö, joka lähetteli lentosuukkoja ohikulkijoille leikkipuiston portin takaa. 

Ratikkapysäkillä seisova nainen tarttui tytön lentosuukkoon ja vastasi hymyllä. Vatsanpohjassani läikähti. Huomasin itsekin hymyileväni. 

Ehkä meidän pitäisi ottaa haalarihemmoista mallia. Kun vastaisimme toistemme hymyihin, kulkisi kaduilla vähän toisen näköistä sakkia. 

Katsotaan, tekeekö kevät taas taikoja. Sitä odotellessa lupaan hymyillä vähän enemmän – ihan muuten vaan. 

Kuvat: José Martín / Unsplash, Eeva Murtolahti

Share
Ladataan...

Pages