Ladataan...
Chaneleon

Törmäsin joskus alkuvuodesta kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli rohkeus.

Pyörittelin pitkään teemaa mielessäni ja huomasin, että oli minun oli äärettömän vaikeaa hahmottaa, mitä minä pidän rohkeana. Mitä rohkeus oikein on? 

Onko se sitä, että uskaltaa avata suunsa vaikeassa paikassa?

Tai sitä, ettei arkaile antautua tunteidensa vietäväksi?

Onko se benjihyppyjä ja riippuliitoa?

Vai onko se sittenkin uskallusta olla oma itsensä?

Kaikki vastaukset ovat varmasti oikein.

Uskallan väittää, että olen ollut tämän vuoden puolella rohkea useaan otteeseen.

Myönsin itselleni, että nyt väsyttää. Kulahtaneen Kånkenini sivutaskussa on taiteltu lausunto uupumuksesta, mutta nyt voin paremmin kuin pitkään aikaan.

Nyt uskallan sanoa sen ääneen.  

Huusin kaoottisen ihmissuhteen keskeltä, että nyt saa luvan riittää. Minä ansaitsen, että minua kohdellaan paremmin.  

Nyt uskallan vaatia enemmän.

Tartuin uudestaan kynään. Kirjoitin biisin, kirjoitin toisen. Nautin musiikin tuomista fiiliksistä ensin vähän salassa, sitten vähän rohkeammin. Uskalsin vuosien himmailun jälkeen myöntää ääneen, että tämä on se, mitä eniten rakastan. 

Nyt uskallan unelmoida jälleen. 

Vaikka onhan se hemmetin pelottavaa. Pelätä, että entä jos nyt annan mennä ja menenkin perse edellä puuhun. 

Hiljattain uskalsin myös julkaista ensimmäistä kertaa Instagramin puolella lyhyen klipin omasta biisistäni. Näin itsekriittiselle, epäonnistumisia pelkäävälle haaveilijalle se oli aikamoisen suuri askel.

Mutta joskus täytyy vaan mennä ja tehdä ja relata vähän.  

Kommenttien myötä oli äärimmäisen helpottavaa huomata, että kaikista epäilyksistäni huolimatta tyypit ovat kuitenkin minun puolellani. Tukemassa ja tsemppaamassa. Eivät odottamassa epäonnistumistani tai puskemassa alas. 

Se oli hyvä muistutus siitä, että joskus itsensä lisäksi on hyvä opetella uskomaan myös muihin.

Olen pelännyt, että minut nähdään heikkona, ei tarpeeksi hyvänä, epäonnistuneena, luovuttajana, naiivina, hankalana, milloin minäkin. Niiden pelkojen, epävarmuuksien ja itsekritiikin varjoon piilotin itseni. Tuntuu aika kummalliselta yhtenä päivänä herätä ajatukseen, että mitä ihmeen elämää minä oikein elän.

Kenen elämää minä oikein elän?

Uskalsin päättää, että haluan elää omaani. Se oli ehkä rohkein päätös, mitä tähän asti olen tehnyt. 

Kuvat: Eeva Murtolahti

Share
Ladataan...

Ladataan...
Chaneleon

Olen lähtöisin Jyväskylästä, ja oikeastaan alkujaan Jyväskylän maalaiskunnasta, kun sellainen vielä oli olemassa. 16-vuotiaana aloitin lukion Jyväskylässä, ja 19-vuotiaana muutin omilleni kaupungin keskustaan.

Kolme vuotta sitten muutin Helsinkiin. Muuton tullessa ajankohtaiseksi moni pohti ympärilläni omaa suhtautumistaan maamme pääkaupunkiin. Vaikka moni haaveili muutosta itsekin, silti yllättävän moni epäili. 

Hektistä kaupunkielämää.

Kaipaan luontoa ympärilleni.

Tylyjä ihmisiä. Liikaa ihmisiä. 

Liian iso ja vaikea.

Näin kolmen vuoden jälkeen jokainen yllä olevista ajatuksista tuntuu hassulta.

Hektinen elämä voi näkyä omissa aikatauluissa, mutta ei mielestäni ole kytköksissä kaupunkiin. Tämäkin kaupunki nukkuu, kun hämärä laskeutuu sen ylle. Olen usein saapunut bussin kuljettamana puolenyön aikoihin Helsinkiin, ja keskustan tyhjillä kaduilla on usein jopa aavemainen tunnelma. 

Helsingissä asuessani olen luonut täysin erilaisen suhteen luontoon kuin ikinä aikaisemmin. Vietän enemmän aikaa metsissä ja luontopoluilla kuin koskaan! 

Olen tutustunut ihaniin ihmisiin. Mätämunia löytyy kyllä muualtakin. Lisäksi mielestäni on ihanaa, että voin mennä paikkoihin, joissa en tunne ympärilläni olevista ihmisistä ainoatakaan. Puolitutut eivät yllätäkään joka nurkan takaa, ja se on mielestäni ihanaa. Minusta on helpottavaa olla vain yksi muiden joukossa. 

Kun muutin Helsinkiin, sen hahmottaminen tuntui aluksi hankalalta. Oli kuitenkin ihanaa kulkea katuja, jotka eivät muistuta yhtään mistään, eivätkä yhtään kenestäkään. Nyt ne samat kadut voivat jo kuulua jollekin, mutta aina löytyy uusia katuja. Nyt hahmotan Kallion linjat ja nautin siitä, kun saan tuijotella ulos raitiovaunun ikkunasta.

Oi Helsinki, kuinka rakastankaan sinua. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Chaneleon

Joskus sitä vaan miettii, että onko vielä 27-vuotiaana ihan OK pohtia, opinkohan sittenkään ikinä

laittamaan tavarat paikoilleen

maksamaan laskut ajoissa

tai tietämään, mitä minä ihan oikeasti haluan. 

Tuskinpa. Ehkä sittenkin. En välttämättä. Kuka tietää?

Kuva: Eeva Murtolahti

Share

Pages