Ladataan...
Changes in Latitudes

 

"It was a good day to arrive in New York City. No one expected me. Everything awaited me." - Patti Smith, Just Kids

Launtaiaamu kolme viikkoa sitten. Aurinko paistaa täydeltä taivaalta. +13 astetta. Heitän juoksukengät jalkaan ja juoksen suoraan Central Parkiin. 

Se fiilis on yksi parhaista, joita olen saanut täällä kokea. Kun ihailet Central Parkin isoa järveä, joka kylpee auringon paisteessa, yrität juosta kovempaa kuin rikkaat Upper East Siden jäbät, jotka juoksevat semi-nolot Dartmouth-hupparit päällä, ihmettelet lapsiperheitä, joille on täysin normaalia aloittaa aamu Central Parkista ja bongailet söpöjä koiria. 

Suuren osan viikonloppu-päivistä olenkin viettänyt puistossa. Aamulenkit eivät ole ihan lähteneet rullaamaan jostain kumman syystä (:D), mutta onneksi on viikonloput....

Jos jotain aluetta voin suositella niin pohjoista Upper West Sidea. Oma kotiovi on kivenheiton päässä Central Parkista, alue on rauhallinen, vuokra erittäin kohtuullinen ja ihmiset mukavia. Mikään ei varmaankaan vedä vertoja West ja East Villagelle ja Williamsburgille, mutta jos haluaa vähän rauhallisemman ja ennen kaikkea todella paljon edullisemman alueen, niin tämä on loistava. Ja Harlemin upea meininki on myös varsin lähellä!

Aika täällä kuluu ihan liian nopeasti. Olen tehnyt töitä, tavannut mielenkiintoisia ihmisiä, istunut kahviloissa, lukenut paljon kirjoja, kirjoittanut pitkästä aikaa luovemmin, viettänyt upean New York joulun +24 asteen lämmössä (jees. Kohta edes Trump ei voi enää selittää, että ilmastonmuutos ei olisi totta), juhlinut, kävellyt kaupungin katuja ja tuntenut vähintään kerran päivässä, että elän jotain leffaa ennemmin kuin omaa elämääni. 

Ehkä se on kuitenkin se paras asia täällä. Kun kaikki tuntuu koko ajan vähän absurdilta, vähän liian kummalliselta ja koko ajan odotat, että kohta joku lennättää sinut todellisuuteen. 

Laitan teille pian vinkkejä omiin suosikkimestoihin, lista alkaa jo näyttää joltain. <3

Share

Ladataan...
Changes in Latitudes

Idea syntyi huhtikuisena aamuna viime keväänä. 

Sähköposti kilahti ja kertoi, että olen saanut yliopiston apurahan harjoittelua varten. 

Olen aina, siis AINA halunnut asua New Yorkissa. Ryhdyin järjestämään harjoittelupaikkaa ja lopulta muutaman mutkan jälkeen, marraskuun puolivälissä hain passin ja harjoitteluviisumin postista. Viikon päästä hyppäsin koneeseen.

Tuntuu mahdottomalta kuvailla, miltä Nykiin saapuminen tuntui. Pilvenpiirtäjät ja kaupungin siluetti saivat onnentunteen pakkautumaan palleaan. Siellä se tuntuu olevan edelleen.

Asun ensimmäisen viikon Williamsburgissa. Sitten muutan Upper West Sidelle, Columbia universityn lähelle. Tuntuu jo nyt haikealta jättää Williamsburg. 

En tiedä, mikä on parasta. Se, kun metro ylittää Williamsburgin sillan ja Manhattan aukeaa edessä päin vai se, että Williamsburgin rannassa on vanha flyygeli, jota voi soittaa samalla kun katsoo auringonlaskua. 

Vai kummalliset vanhat talot ja niiden palotikkaat vai vapauden tunne, jonka löytää vain suurkaupungeissa, kahdeksan miljoonan ihmisen keskellä. 

Kaikki tekevät paljon töitä, kaikki juovat Brooklyn lageria. Viikonloput eivät ole pyhiä vaan ulos voi lähteä vaikka tiistaina. 

Bedford Avenuen taco-rekan tortillat ovat niin hyviä, että niitä voisi syödä kymmenen. Kulmakaupan jemeniläinen myyjä keksi minulle kaikkien aikojen lempinimen: Roberto.

Kaikki on vähän keskeneräistä: talot, ihmiset, ihmisyys. Mikään ei ole kiveenkirjoitettua. Kukaan ei kyseenalaista, jos haluat ryhtyä kirjailijaksi tai perustaa bokseri-kaupan. 

Eilen istuimme kaverin kanssa Night of Joy-nimisessä baarissa Brooklynissä ja puhuimme maailmankaikkeudesta, galakseista ja alkuräjähdyksestä.

Jotenkin tuntuu siltä, että tämä kaupunki auttaa ihmisiä ilmaisemaan itseään paremmin. Se valaa uskoa siihen, että olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan. En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin täynnä toivoa, uteliaisuutta ja halua elää elämääni juuri tässä ja nyt.

Aikaa New Yorkissa on helmikuun alkuun asti. 

Share

Ladataan...
Changes in Latitudes

Metroaseman kattokruunut, Kreml, Pyhän Vasilin katedraali, Punaisen torin ostoskeskus jouluvaloissa. 

 

Kävelen ulos Valko-Venäjän aseman suurista pariovista ja kylmyys iskee ytimiin asti. Tervehdys Moskova. Vihdoin täällä.

Hyppäämme taksiin, joka rullaa hitaasti pitkin leveää Tverskaya Yamskaya -katua kohti Moskovan keskustaa. Lyhyen ajomatkan jälkeen olen jo huomannut ne. Stalinin valtakauden maamerkit. 

Ne levittäytyvät ympäri kaupunkia kuin aavemaiset, absurdit rakennukset suoraan avaruudesta. Tuossa on Hotelli Ukraina, tuolla Moskovan valtion yliopisto ja tuolla ulkoministeriön rakennus. Kuin Stalinin torahampaat. Valtavia, teräviä ja kulmikkaita rakennuksia on yhteensä seitsemän, eri puolilla Moskovaa.

Samalla hetkellä olen jo ihastunut kaupunkiin. Mutta voiko Moskovaan ihastua? En tiedä. Kaikki on harmaata ja vähän outoa. Yhteen kaupunkiin kiteytyy tällä hetkellä kaikki. Venäjä, maailmanpolitiikka, historian pienet ja suuret kaaret. Ihmiskunnan suuret ja pienet askeleet. 

Seuraavat kolme päivää kuuntelen ja haistelen. Novodevitsin luostari, Tretjakovin galleria, Punainen tori, Gorkin puisto, Pussy Riot kirkko, Moskovan baarit ja ravintolat. Lauantai-iltana käymme Moskovan uudessa oopperassa katsomassa Tsaikovskin Eugene Oneginin. Kaikki on suurta ja prameaa. 

Moskovalaiset luistelevat, tunnista toiseen. Luistinradat levittäytyvät ympäri kaupunkia. Naiset luistelevat turkikset päällä. Kun on aika lähteä, vaihtavat he luistimet kätevästi korollisiin saappaisiin. 

Jokaisen kulman takana odottaa jotain kumallista. Ennennäkemättömiä jouluvaloja, Putin-paitoja, takseja joissa lukee "Fuck off Nato", edellistäkin suurempia rakennuksia. Yllätyn ja usein. Se tuntuu hyvältä. 

Laukussa kulkee mukana kaksi teosta. Pekka Hakalan Suuri ja sekava Venäjä ja Anna-Lena Laurénin Hulluja nuo venäläiset. Mainioita molemmat. Laurén kuvaa elävästi moskovalaisten arkea, Hakala taas käy läpi omalla, huikealla tyylillään suurvallan mullistukset 20 vuoden ajalta.

20 vuotta. Aika, jossa moskovalainen ehtii elää Neuvostoliiton romahduksen, kaoottisen ajanjakson romahduksen jälkeen, varallisuuden uusjaon, Jeltsinin, Putinin, oligarkit, Tsetsenian, Georgian, uuden järjestelmän, nykyisen Moskovan ja miljoona muuta asiaa.

Tretjakovin galleriassa tuijotan Ilya Repinin valtavaa maalausta Iivana Julmasta. Maalaus on vaikuttavan järkyttävä. Iivana Julma on juuri surmannut oman poikansa ja pitelee häntä sylissään. Repin on saanut vangittua hullun tuomitun katseen, sinä hetkenä kun paluuta ei enää ole.

Koululaisryhmä pörrää ympärillä, ihmiset nauravat. Tilanne on jälleen kerran jotenkin kumallinen. Mitä salaisuuksia tämä kaupunki kätkeekään sisäänsä, en voi olla miettimättä. 

Haluaisin takaisin Moskovaan, pidemmäksi aikaa. Osaan vasta aakkoset ja noin kymmenen lausetta Venäjäksi, mutta on sekin alku. Moskovassa on tietynlaista voimaa, joka vangitsee kävijänsä puolelleen. 

Moskova on neonvaloja, ostoskeskuksia, vallankumousta, historiaa ja turkiksia. Se on valtava sulatusuuni. Silti kaupunkiin kiteytyy niin monta ongelmaa, että niitä ei edes jaksa luetella: korruptio, varallisuuserot, heikkojen ja köyhien asema. Moskovassa selviää, se joka on itsevarma ja osaa puhua puolestaan. Esimerkiksi kaukasialaiset ja keskiaasialaiset joutuvat harva se päivä miliisin kynsiin. 

Moskovalaiset ovat ylpeitä. Se kuvastuu siitä, kuinka he kävelevät, esiintyvät, puhuvat. Niin myös koko Venäjä pönkittää asemaansa maailmanpolitiikan estradilla - keinoja kaihtamatta.

Silti haluaisin takaisin. Ottamaan selvää.

Edes siitä, miten hemmetissä moskovalaiset naiset kävelevät kymmenen sentin koroilla mukulakivillä täysin luonnollisesti päivästä toiseen, vaikka peilikirkkaalla jäällä!?

Share

Pages