Ärsyttävä pölöttäjä vai ihanan suorapuheinen mimmi

Olen kova puhumaan. Olen kova sanomaan mitä mieltä olen ja olen aina rehellinen, en osaa valehdella. En myöskään aina ajattele loppuun asti mitä sanon mutta en ikinä tahallani satuta ihmisiä (paitsi tosi ilkeitä). 

Monta kertaa kuulen, että paras puoleni on juurikin tuo. Olen rehellinen ja puhun aina suuni puhtaaksi, en kanna kaunoja. Samalla se on kuitenkin myös pahin ja kamalin puoleni. Olen se ääliö, joka suututtaa ystävänsä. Se ääliö, joka saa poikaystävät repimään hiuksiaan päästään kolmelta yöllä.

Tänään suututin parhaan ystäväni. Tänään itkin sen takia. Olen ihan todella kyllästynyt välillä itseeni, siihen parhaaseen puoleeni. Mitä jos en ikinä opi olemaan hiljaa? Entä jos sitten opin, opinko sen kovalla tavalla? Entä mitä tapahtuu parhaalle puolelleni?

Ajattelen usein tätä puheliaisuuttani ja suorasukaisuuttani. Tiedän, että opin sen isältäni. Hän on pahin ikinä laukomaan totuuksia, niitäkin mitä ei tahdo kuulla. Silti olen sitä mieltä, että se on hänessä ihaninta. Ei ikinä tarvitse arvuutella, että mitä hän oikeasti ajattelee. Se on jo esillä.

Silti olen sitä mieltä, että itselläni tämä taito/vika (miksi vain tahdotte luokitella) on todella raskas taakka kantaa. Ainakin välillä. Tänään vihaan sitä puolta itsessäni, huomenna taas varmasti olen eri mieltä. Mutta ainakin olen rehellinen ja sanon mitä tarkoitankin.

PS. Rakas ystäväni jos luet tätä, älä ole vihainen. Tiedät etten ikinä tarkoita pahaa, olen ääliö.