Vuosi ilman kiloja
Viime vuosi oli mulle monella tavalla muutosten vuosi. Vuosi alkoi humalassa ja tuhannen tuiske jatkui monta viikonloppua, ero oli takana ja oli todella vaikeeta nousta aamuisin ylös sängystä. Mielummin olisin maannut sängyssä koko päivän ja huutanut.
Sitten vanha vaiva nosti päätään. "Mentäiskö salille hei?" Ja lisää oli luvassa. "Hei mitä jos ei syötäis tänään mitään? Mitä jos sä olisit laiha? Sillon sun elämä ois täydellistä!" Mutta toisin kuin ennen heräsin noihin ajatuksiin ajoissa. Sanoin stop ja päätin etten anna niille mitään jalansijaa.
Päätin olla vuoden miettimättä mitä syön, eli syödä aina kun tekee mieli ja kun on nälkä. Toinen päätökseni oli, etten liiku ollenkaan liikkumisen vuoksi. Eli saatoin esimerkiksi mennä uimaan kavereiden kanssa mutta en siksi, että olisin urheillut. Kaikki voi olla tästä päätöksestä mitä mieltä ovatkaan.
Vuosi eteni ja kiloja kertyi. Välillä olin henkihieverissä, että nyt mä lihon ja olen koko lopun elämääni lihava. Aloin opetella normaaliin suhtautumiseen ruokaan. Harjoittelin sitä, etten syyllistä itseäni siitä mitä syön.
Kävin vuoden aikana todella usein roskaruokamestoissa, koska roskaruoka on rakkauteni. Välillä söin Mäkkäriruokaa vaikka olisi ehkä tehnyt mieli enemmän jotain muuta. Mutta menin silti, tuli hyvä mieli. En enää joutunut ruokamorkkikseen. Se on ollut parempi tunne kuin mikään kilo tai laihdutus.
Vähitellen opin kuuntelemaan itseäni.
Sitä en koskaan ennen ole osannut. Pienenä äiti määräsi milloin piti syödä, sitten piti itse päättää ja minä lakkasin syömästä. Nälästä tuli tavoiteltu tunne. Se lähti keulimaan ja lopulta olin solmussa ruuan ja nälän kanssa. Nyt päälle parikymppisenä voin pikkuhiljaa sanoa, että suhtautumisen ruokaan alkaa olla normaalia. Mä rakastan ruokaa, ja osaan nyt nauttia siitä.
Kehotankin kaikkia kuuntelemaan itseään ja kyseenalaistamaan en omatkin tunteet.
Kommentit
Hyvä kirjoitus hankalasta aiheesta! Ei ole varmasti ollut helppo homma opetella tuota tervettä suhtautumista ruokaan ja liikuntaan. Taatusti meillä kaikilla on joskus noita tuntemuksia, ruokamorkkiksia, liikkumattomuusmorkkiksia ja sen sellaisia. Yleensä ne tuntemukset ovat ihan hyvä asia, toimivat herättäjänä ja potkivat tekemään asioille jotain. Tai sitten voi käydä noin, kuin sinulle. Loppujen lopuksi, oli kyse mistä asiasta tahansa, jatkuva morkkis ja pingottaminen tekee elämästä onnetonta. Pitäisi osata kuunnella itseään, antaa siimaa ja ottaa rauhassa - ainakin välillä. Mutta ei se itsensä kuunteleminenkaan niin helppoa ole, varsinkaan kun korvienväli voi täysin vakavissaan huudella mitä järjettömyyksiä tahansa.
Ihan totta, eihän sitä välttämättä itse edes tajua ennenkuin joku asia menee ihan äärimmäisyyksiin. Että hei olimpa tyhmä kun ajattelin noin, siks olisikin ihan todella hyvä miettiä kun joku kiristää mieltä, että mistä se johtuu.
Mulla se meni välillä siihen, että saatoin vihata itseäni koko matkan jääkaapille ja silti ottaa sieltä kaikkea makeaa ja rasvaista ja syödä ja samalla vain vihata itseäni, olisi ollut ihan sama vaikka en olisi syönyt mitään. Tuskin olisin edes huomannut. Olin tehnyt itseni voimattomaksi ruualle.
Kommentoi