Hukassa

Ladataan...
CougarWoman

Olen ollut vähän hukassa kotiutumiseni jälkeen.

Lähdin vapaaehtoistöihin Lähi-Itään paitsi auttamaan, myöskin tarkoituksenani ottaa etäisyyttä kaikesta siitä normaalista luksuksesta, jota pidän itsestäänselvänä. Lähdin “hakemaan perspektiiviä”; jotta osaisin taas olla kiitollinen pienistä asioista.

Ajattelin, että kärvistelen siellä ne viikot, ja tulen sitten ilosta kiljuen takaisin kotiin nauttimaan elämän pienistä mukavuuksista, kuten siitä, että suihkusta tulee aina lämmintä vettä; siitä, että voin kävellä taas sääret paljaina, tai siitä, että vessapaperin saa heittää pönttöön.

Ensimmäinen vierailuni islaminuskoiseen maahan.

En ole koskaan kotiutunut mihinkään yhtä nopeasti.

On omituista, miten tietyt asiat vain hyväksyy ja miten niihin sopeutuu niin juohevasti; miten omasta elämästä täysin poikkeavista tavoista tulee rutiinia, miten kaikki erilainen onkin ihan ookoo.

Ensimmäisen viikon jälkeen en edes kuullut ilmakranaatteja enää; niistä tuli taustamelua, joka ei häirinnyt keskittymistä, ja jota en enää edes rekisteröinyt. Ennen “iltamenoihin” lähtöä oli ihan tavallista käydä kirjaimellisesti haistelemassa tuulta parvekkeelta; tuntuuko ilmassa kyynelkaasun vieno tuoksu? Kuuluuko laukauksia? Ei ja ei? Okei, sitten voidaankin mennä.

Minua ei missään vaiheessa pelottanut oman turvallisuuteni puolesta. Ehkä olen jotenkin niin vieraantunut elävästä elämästä, että painelin Homelandin Carriena menemään, joskus puolihuolimattomasti huiviin kietoutuneena (lähinnä liikkuessani yksin pimeän laskeuduttua, koska ei vaan jaksa kaikkea sitä huomiota), mutta useimmiten paljain päin.

Tapasin paljon uusia ihmisiä. Uusia, köyhiä ihmisiä, jotka antoivat vähästään anteliaammin kuin täällä varakkaat paljostaan.

Alistuin siihen, että ollessani “treffeillä” ei tullut kuuloonkaan, että olisin edes raottanut lompakkoani; se olisi otettu sydänveret seisauttavana loukkauksena. Katselin pitkin hampain, miten minun puoliksi syömättä jäänyt ruokani maksettiin seuraavan viikon ruokabudjetin kustannuksella.

Rakastuin ihmisvilinään, mausteiden tuoksuun ja aggressiiviselta kuulostavaan kieleen, jota pölötettiin jatkuvasti ympärilläni äänijänteitä säästelemättä, ja josta en ensin tajunnut mitään mutta jotenkin maagisesti viikkojen kuluessa aloin ymmärtämään yksittäisiä sanoja, jopa keskustelunpätkiä. Kävin toiseksi viimeisellä viikolla apteekissa ja tajusin vasta poistuessani, että olin asioinut arabiaksi asiaa kummemmin ajattelematta. Oho.

Pujottelin sujuvasti autojen välissä, lopetin nohevasti turvavyön käyttämisen ja istuin täysin luontevasti reisi reidessä kiinni kahden ison arabimiehen välissä taksissa matkalla määränpäähän, jota en itse tiennyt, ja joka oli kirjoitettu pienelle paperilapulle arabiaksi. Hyväksyin turvaistuimien puutteen ja sen, että on ihan ookoo pitää vauvaa sylissä etupenkillä ilman liikennesääntöjä vellovan automassan keskellä.

Istuin tyyliin vasemman käteni päällä aterioidessani Ramadan-illallisilla kodissa, jonka omistajia en edes tuntenut – minut vain pyydettiin mukaan. Ihastuin ylimakeaan mantelimaitoon ja rasvaisiin, ällösokerisiin leivonnaisiin. Moikkailin ihmisiä kadulla kulkiessani lapsilauman seuratessa helmoissani.

Rakastuin paikalliseen Tyyppiin, ja se, mitä välillämme tapahtui, oli liian kaunista ollakseen haram.

Nyt olen taas kotona. Istun työpisteelläni ja mietin, että mikään ei tunnu enää miltään. Olen jotenkin...turta.

Päiväkävelyllä. 

Share

Kommentit

mystery
Vision One

On niin , niin surullista että Lähi-Idän tilanne on se mitä on, siellä on kuitenkin niin omanlaisensa hieno kulttuuri ja historia. Ennen talibaneja naisetkin kuitenkin sai käydä vielä yliopistossa minihameissa. Siellä on ollut niin kaunista, ja olisi mielettömän ihanaa jos sinne vois vaan lähteä muina hippeinä reppureissaamaan niinkuin nyt voi lähteä vaikka Intiaan. :)

 

CougarWoman
CougarWoman

Totta. Mutta kyllä sinne itseasiassa tiettyihin maihin ainakin pariin maahan käsittääkseni aika hyvin voikin...

Oooooh niin äärettömän mielenkiintoista, etten meinaa pysyä nahoissani! Kerro lisää! :D

Ja tuo Suomeen palaamiseen liittyvä turta tunne on minullekin hyvin tuttu. Vietnamissa vielä keväällä fiilistelin, miten kivaa on päästä syömään suomalaista ruokaa, näkemään perhettä ja kavereita ja tekemään kesäisiä Suomijuttuja, mutta nyt kun olen täällä niin eihän tää ruoka maistu miltään, kavereilla/kavereita ei ole aikaa tavata ja kauniitkin maisemat tuntuvat laimeilta kun se kaikkein rakkain ihminen ei ole niitä vierellä katsomassa. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mikä järjestö lähettää tavallisia kuukauden keikkavapareita maahan, jossa on koko ajan jotain iskuja? Maata et ilmeisesti mainitse, joten siksi tämä postaus kuulostaa jotenkin oudolta. En toki ole kovinkaan paljon perehtynyt kaikkien Lähi-Idän maiden nykytilanteeseen eikä esim. Turkkikaan ole viime aikoina ollut kovin vakaa maa.

CougarWoman
CougarWoman

Ei mua sinne mikään järjestö lähettänyt, ihan itse itseni sinne lähetin pientä paikallista organisaatiota avustamaan.

En mainitse maata anonymiteettini turvaamiseksi.  

Luulisin, että pienellä googlaamisella saattaa löytyä montakin konfliktialuetta, joilla tarvitaan vapaaehtoistyöntekijöitä. ;)

anonyymikyllikki (Ei varmistettu)

Voin hyvin kuvitella, että Suomen olot ei tunnukaan enää niin merkityksellisiltä tuollaisen jälkeen! Älä loukkaannu, mutta onko länsimainen itsekeskeinen elämäntyyli ja oman navan (tai navanalustan) ympärille kietoutuva elämä koskaan niin merkityksellistä että sitä jaksaisi mielekkäästi vuodesta toiseen? Toisaalta, ilman tuota vuosikymmenet vellonutta konfliktiä myös Lähi-idässä ihmiset varmasti keskittyisi oman navan ympärysjuttuihin, jos elintasokin olisi turvattu.
Tätä oon miettiny koko elämäni, ja vaikka saan onnekseni tehdä melkein maailmanpelastustyötä kohtalaisella palkalla, niin kuitenkin elämäni on sellaista pumpuliin käärittyä ja vähämerkityksistä... Siksi juuri tänään päätin, että otan vielä selvää onko näin vanhoille käyttöä kehitysyhteistyöprojekteissa, nuoruuden haaveet käytäntöön!
Mielenkiinnolla seuraan miten elämäsi jatkuu tämän kokemuksen jälkeen, muuttuuko jokin ja löydätkö uudelleen fokuksen. Hyvä sinä! Ja ihanaa että sait läheisiä ystäviä (ja rakkaita)!

eelihminen
Eelihminen

Tuntemuksesi ovat normaaleja. Kaikki lähtevät hakemaan jonkinlaisia kokemuksia tuollaisilta matkoilta ja kuinkas ollakaan, palattuaan sitä on ihan turtana kaikesta, koska oma kokemus siitä kaikesta oli ihan erilaista kuin odotti. Usein sitä ihmiset toivovat samaa kuin sinä mennessään ja huomaavatkin matkallaan, että reagoivatkin kaikkeen ihan erilailla kuin odottivat. Se kaikki ei olekaan koko ajan "ihan kauheeta" vaan siihen tottuu. Siitä tulee miltei arkipäivää. Se vain on. Asiat, jotka olisivat omassa normaalissa elämässä ihan järkyttäviä, ovatkin siellä matkalla ihan normaaleja asioita. Toistan itseäni: Niihin tottuu, ne vain ovat.

Ihminen on sopeutuva eläin. Sopeutuvampi kuin sitä luulisi. Sitä luulee tietävänsä omat voimavaransa, sietokyvynsä ja kaiken, mutta todellisuudessa sitä kestää ja jaksaa paljon enemmän kuin sitä luulisi, kun sitä vain joutuu kestämään. Kun on pakko. Pakon edessä ihminen sopeutuu yllättäviinkin asioihin ja juurikin se, että sopeutuu kaikkiin kauheuksiin, on yksi vaikeista asioista. Sitä saattaa alkaa pohtimaan, että mihin kaikkeen sitä oikeasti pystyykään, mihin kaikeen voikaan sopeutua. Tai esmes tuollaisella matkalla kuin sinä olet - mitä jos tämä olisikin minun arkeani? Se, että sopeutuu uusiin ja ikäviin olosuhteisiin, herättää aina kysymyksiä. Sen kaiken muun lisäksi.

Mutta turtana olosi kyllä helpottaa. Se vaatii vain aikaa ja tunteiden käsittelyä. Älä siis kiirehdi sen kanssa vaan käsittele asioita ihan rauhassa. Olosi palautuu normaaliksi kyllä ja voi olla, että reissun tavoitteesikin toteutuvat. Välttämättä ei, mutta sekin on okei :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Tuli kyyneleet silmiin ton lukemisesta. Olen kokenut samantyyppistä yhteisöllisyyttä täällä kotona turvapaikanhakijoiden kanssa. Kyllä lähi-idän kulttuureissa otetaan yhteisö ja muut ihmiset huomioon ihan eri tavalla kuin täällä.
Jos mulla ei olis lapsia tekisin saman kuin sinä.
Kiinnostais kuulla millä tavalla avustit. Opetit englantia??

lisamane (Ei varmistettu)

Todella kiinnostava postaus. Olen miettinyt samaa jo kauan, lähtöä sinne, missä jotakin on jotakin. Jos voit auttaa fiksun tahon löytämisessä, olen kiitollinen.

Kommentoi

Ladataan...