Jalat ristissä ja frustraatioita kupolissa

CougarWoman

Olin jossain vaiheessa Ykkösmiehen toipilasaikaa ajautunut jonkinlaiseen seksisuvantoon; kroppani on kuviokellunut itsensä virtausten viekottelemana poukamaan, jossa seksistä ei puhuta eikä sitä ajatella; ja jossa sitä ei edes tee mieli.

Päällimmäinen syy tähän varmaankin oli Nörttipoika, joka on selkeästi pitänyt kunnioittavaa hajurakoa ja aivan oikein päätellyt, että Puuman prioriteettilistalla on ensimmäisenä oman siipan toipumisen edesauttaminen. Olen kokkaillut pehmeitä ruokia, huolehtinut etteivät mehujäät lopu pakkasesta, sekä sisarhentovalkoisena tarkkailut lääkecocktailin minuuttiaikataulullista sisäänottoa. Piirsin keittiön liitutaulullemme jopa kaavion, jota seuraamalla lääkkeiden ottamisesta tuli astetta helpompaa.

Ykkösmies toipuu hyvin, ja tarvitsee yhä vähemmän minun apuani. Huomaan, että mitä vähemmän hän minua tarvitsee, sitä enemmän minulla on taas aikaa ajatella seksiä. Haluta sitä. Kaivata sitä lähes pakonomaisesti, koko keho kaipuuta sykkien.

Istua nökötimme eilen sohvalla kuin bingomaratonista uuvahtaneet eläkeläiset ja tuijotimme lasittuinein silmin television ruutua. En muista, katsoimmeko elokuvaa vai sarjaa, mutta ruudun tapahtumat kertoivat suhteen alkuajasta; siitä, kun ei ollut varma että seurustellaanko tässä vai ei tai tykkääköhän tuo minusta ihan oikeastikin. Puuskahdin spontaanisti Ykkösmiehelle, että minä kaipaan tuota epävarmuutta, niitä perhosia vatsassa, sitä tunnetta kun toisen lähettämä tekstiviesti tuo Irvikissahymyn kasvoille ja tähtien tuiketta silmiin.

Ykkösmies katsoi minua epäuskoisesti. “Siis ihan oikeastiko vai?”

Ykkösmies on täysin tyytyväinen nykytilanteeseen, eikä kaipaa elämäänsä enää mitään epävarmuustekijöitä. Naimisiin ollaan menty loppuelämäksi, ja se tasaisen turruttava arki on jotain, josta voi olla ylpeä. Että ikäänkuin ollaan matkan päässä; ja vasemman nimettömän sormus on se heilutettu ruutulippu – kisat on kisattu ja nyt voidaan vetäytyä varikolle.

Minun mielestäni niitten kisojen tulisi vasta alkaa. En edelleenkään suostu alistumaan siihen, että näin nelikymppisenä parina kaikki olisi jo koettu; että suhteemme lakipiste olisi jo saavutettu. Yli vuosikymmen yhdessä, ja joskus se kaikki tavanomaisuus ja arkisuus tekisi mieli purkaa yhteen mielipuoliseen huutoon, joka säikäyttäisi koirat ja rikkoisi ikkunat: ei helvetissä tämä voi olla tässä!

Olen myös miettinyt sitä, miten valitsemamme tietoinen lapsettomuus tähän vaikuttaa. Sillä eikö ole kärjistettynä niin, että lapsiperheissä sen uuden perheenjäsenen tulo taloon käynnistää uuden periodin elämässä jotenkin luonnollisena jatkumona perinteiseen parisuhteen kaavaan (tapailu, seurustelu, av(i)oliitto, lemmikki, oma koti, lapset)? Että siinä lapsiperheen arjessa ei ole aikaa voivotella seksin puuttumista tai arkipäiväistymistä, kun lapset kuitenkin ovat prioriteetti numero yksi? Että ikäänkuin aletaan elää enemmän lapsille ja lapsien kautta?

Onko itsekästä olla lapseton – tai kääntäen: tuleeko (omasta valinnastaan) lapsettomisista ihmisistä itsekkäitä? Olenko minä niin hemmoteltu vaimona, ettei mikään enää riitä? Olisiko minun arkeni palkitsevampaa, mikäli olisimme päättäneet lisääntyä? 

Kommentit

Kristaliina
Puutalobaby

Hmm näin yhden ihmisen objektiivisesta (heko heko) näkökulmasta tää lause ainakin kuulostaa hyvin todelliselta skenaariolta: "Että siinä lapsiperheen arjessa ei ole aikaa voivotella seksin puuttumista tai arkipäiväistymistä, kun lapset kuitenkin ovat prioriteetti numero yksi?" Tai hehe se ainakin poistaa sen arkipäiväistymisosion, kun se on ennemminkin juhlaa kuin arkea, kun sille sitten jostain välistä aikaa löytyy :D Mutta joo, ehkä se saattaa mennäkin jotenkin noin - tyyliin että kun hoivasit miestäsi, seksiajatukset jäivät taka-alalle. Niin saattaisi käydä myös, jos hoivattavaksi tulisi jälkikasvua.

Mutta sitten tietysti lapsetkin kasvavat ja olisi varmaan monelle suotavaa, että parisuhteeseen silloin se seksuaalinenkin kipinä taas on palautettavissa. Eli lapset parhaimmillakin olisivat vain "väliaikaisratkaisu seksittömyyteen" :D
(kamalaa sanoa noin, luettava siis läppänä toim. huom.)

Itsekkyysaspekti sen sijaan on mun mielestä aina aika turha. Kenen vaan (melkein) ratkaisuja voi pitää itsekkäinä. Lasten tekemättäjättäminen voi olla itsekästä, samoin lasten tekeminen. Ei tässä "lisääntykää ja täyttäkää maa" -käskyä pyyteettömästi olla täyttämässä, vaan useinhan lapset tehdään siksi, että halutaan. :) Palkitsevuutta lapset ovat tuoneet ainakin omaan arkielämääni, kyllä. Mutta ihan yhtä hyvin sen palkitsevuuden voi ottaa siitä, että lapsettomana saa nukkua viikonloppuaamuisin pitkään (tai ylipäänsä nukkua) ja... ...mitä kaikkea ihanaa nyt sitä ennen lapsia nyt tekikään, univelkapää ei edes muista :D
(lue: pystyi esim. muodostamaan järkeviä lauseita ja ajatuksia)

Eli kuka mitäkin mielekkäänä pitää :D

mixed fuss

Ei. Ehkä. 

Ei meillä ole lapsia, mutta ei se arki kai jälkikasvunkaan avulla sen ihmeellisempää olisi. Kai. Lapsettoman ihmisen näkökulmasta, kun asiaa katsoo niin te nautitte toistenne seurasta ja toisistanne? Ottakaa lomia silloin tällöin, tehkää jotain arjesta poikkeavaa, tehkää niitä asioita joita olette ehkä ajatelleet tekevänne helpommin kuin jos olisikin mukeloita! 

Me ollaan ajateltu, että ollaan itsekkäitä ennen kun edes aletaan lapsi-korttia ajatella. Rötvätään kotona, kaahaillaan pitkin ja poikin extemporee, tempastaan vinetolla sunnuntain kunniaks seitinohuet tai ylipäätään tehdään mitä me kaksi halutaan. Tähän voi olla mahdollisuus loppuelämän tai vauva-buumi pamahtaa viikon päästä ja kohta tikutellaan ovulaatioita. Just tässä hetkessä kuitenkin on jees, että saa olla itsekäs ja elää vain meitä kahta varten. 

Siispä se arki on juuri sitä miksi sen itselleen tekee. Mistä sä nautit Ykkösmiehen kanssa? Olkaa itsekkäitä ja laittakaa teidät etusijalle! Jos kotona nutaaminen saa karvat pystyyn nyt niin lähtekää hetkeksi pois, olkoon sitten vaikka kylpylään tai Aasiaan. Teillä on lapsettomina siihen mahdollisuus.

*nöyrimmät anteeksipyynnöt vaan kaikille vanhemmille. Tietenkään en mitään tiedä ja lapsien kanssa on varmasti maailman yksinkertaista matkustaa ja lapsikaan ei mitään estä JNE.

Tästä olen samaa mieltä: se arki on juuri sitä miksi sen itselleen tekee. Oli niitä lapsia, parisuhdetta tai ei. Ja ihan tiedoksi: lapsia on ja melko pitkälle sen mukaan mennään. Syynä se, että halutaan tehdä juttuja perheenä. Ja miksi nähdään itsekkyytenä se, miten haluaa oman elämänsä elää?

Uuden elämän arvoitus

Kyllä on aikaa "voivotella" seksin puuttumista! :D

Hmmm... (Ei varmistettu)

On myös PAAAAAALJON itsekkäitä vanhempia. Ei vanhemmuus sinänsä muuta epäitsekkäämmäksi. Osa osaa laittaa lapset itsensä edelle ja silloinkin voidaan olla järisyttävän itsekkäitä muihin ihmisiin nähden ja osa on laittavinaan, tai uskottelee itselleen ja muille laittavansa lapset etusijalle, kun todellisuudessa vaikuttimet ovat itsekkäät. Esim. toista vanhempaa lapsille mustamaalaava erovanhempi.

Tai vanhempia, jotka haluavat viettää lomansa ilman lapsia. Joku iltapäivälehden juttu oli näistä vanhemmista (lapset hoitoon ja vanhemmat lomalla). Uskoisin, että joskus itse kukin haluaa sitä kuuluisaa omaa aikaa ja rauhaa ja myös hetken esim. tiukan työputken jälkeen, mutta musta olisi outoa hengata kotona lomalla ja lapset päiväkodissa samaan aikaan.

minttumari

Haha, mulla on lapsi ja eipä ole (valitettavasti?) seksinhimo siitä vähentynyt, että siihen ei ole enää yhtä paljon aikaa eikä mahdollisuutta.

hohhoijaa (Ei varmistettu)

Arki on tasan sitä, millaiseksi sen itse tekee. Mua sitten vituttaa se, että kuvitellaan, että pienten lasten vanhemmilla ei ole seksiä tai sitä on niin vähän, että molemmat on puutteessa aina, vähintään mies tietysti.

Kyllä meitä äitejä ja isiä on, ketkä saa tarpeeksi hyvää nautinnollista seksiä kotona lapsista huolimatta. Jos ei vireystasot tai halut kohtaa, toista voi ilahduttaa silti. Joskus riittää se, kun saa hoidella itse itsensä toisen kainalossa. Aina nämä tilanteet ei tietenkään sittenkään jää siihen... :) Mutta väitän, että antamalla itselleen mahdollisuuden haluta, aikaa ja tilanteita järjestyy kyllä. Vihkikaavaan vois mun mielestä "tahdotko rakastaa"-kysymyksen lisäksi kysyä myös, että tahdotko seksuaalisesti ilahduttaa puolisoasi sekä hyvinä, että huonoina päivinä. Mutta kukaan ei estä tekemästä näitä diilejä keskenään. Tahtomisesta seksielämäkin hyvinhyvin usein (poikkeuksiakin toki on) on kiinni.
Arki on sitä, millaiseksi sen tekee.

Eikä tää ollut suora vastaus CW:lle, vaan yleistä postauksen ja vastausten herättämää tajunnanvirtaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen ollut vasta kymmenen vuotta naimisissa, mutta vakaasti sitä mieltä että parisuhteessa tulee kausia. On aikoja, jolloin ollaan lähempänä toveruutta ja kumppanuutta, tai saatetaan jopa etääntyä. Tämä voi johtua henkilökohtaisesta tai yhteisestä kriisistä, olosuhteista, sairaudesta jne. Sitten on niitä aikoja, jolloin rakastutaan omaan kumppaniin uudelleen, löydetään toinen uudella tavalla. Arki voi olla seksuaalisesti aktiivisempaa ja läheisempää, romantiikka kukkii jopa siirappisuuteen asti. Sen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin :)

Me olemme omasta toiveestamme saaneet lapsia ja esitän vahvasti, että lapset eivät tuo parisuhdeonnea, eivätkä varsinkaan sitä pelasta. Lapset eivät täytä olemisen tai parisuhteen tarkoitusta, lapset vain tuovat erilaista onnea kuin toisenlaiset valinnat. Toki on niitä etääntyneitä pareja, jotka saavat lapsesta "yhteisen projektin" ja muodostavat kumppanuudellisen liiton pyrkiessään tuottamaan jälkikasvustaan mallikelpoista kansalaista. Se on kuitenkin harvinaista. Väittäisin että useimmiten lapsi on koetus ja rasite parisuhteelle, ja tätähän tilastot myös tukevat kun on onnellisuuskäyriä ja parisuhdetyytyväisyys-tuntemuksia mitattu. Pienten lasten vanhemmilla on tilastoissa valtava eropiikki - se arki kun tulee vastaan kera väsymyksen.

Vauva-aikana meillä oli sitä seksiä vähemmän. Ei se kokonaan loppunut, mutta harvemmin kun väsytti, väsytti ja väsytti. Kerran olen sairastanut raskauden jälkeisen masennuksen ja halut olivat jonkin aikaa hyvin vähäiset. Onneksi puolisoni ymmärsi ja tuki. Ei pakottanut, tai painostanut, silitti, helli ja oli lähellä. En tiedä miten olisin ikinä selvinnyt jos olisi minua sen vuoksi pettänyt. Se vaatii kypsää rakkautta, lujaa sitoumusta ja kumppanuutta odottaa kun toinen on sairas. Nyt olemme molemmat tyytyväisempiä seksielämäämme, kuin mitä olimme ennen lapsia. Vaikeuksien voittaminen lähentää entisestään.

En tiedä parisuhteestanne juurikaan mitään, mutta olen ymmärtänyt että olette molemmat pettäneet toisianne ja ykkösmies on aika ikävin sanoin kommentoinut syitään haluttomuuteen? Ongelmista toki pitää puhua, mutta se millä tavalla ja millä kunnioituksen tasolla on melko keskeistä. Jos tarpeet eivät kohtaa tunne- tai fyysisellä tasolla niin lapset eivät todellakaan sitä ongelmaa korjaisi. Sama romanttisen rakkauden ja seksin kaipuu säilyy (ainakin minulla) lapsista huolimatta. Itse en ole koskaan siis ymmärtänyt miksi lapsettomuus olisi itsekäs valinta.

Lapsi - tai lapset - tuo tiettyä merkitystä elämään. Se, että on jonkun tarvitsema, vähentää tietynlaista tyhjyydentunnetta kyllä kummasti.

NB 1: Tämä ei tarkoita, että lasten hankkiminen olisi kaikille hyvä tai suositeltava ratkaisu, tai että tarvittuna oleminen sopisi kaikille. Se vain tarkoittaa, että lapsen hankittuaan on tarvittu ja arki on usein hieman täydempää.

NB 2: Lisääntyminen, jotta saa elämäänsä merkityssisältöä, on lyhyen tähtäimen strategia. Lapset kasvavat joskus ja tarvitsevat vanhempiaan vähemmän.

Se, miten lapset vaikuttavat seksiin, on toki valitettavasti aika selvää: monilla on yhdenkin lapsen jälkeen aikaa touhuta, sillä monia kuopuksia on alulle saatettu, mutta yhden lapsen äitinä itselleni on täysi mysteeri, milloin puuhastellaan, jos kaikki lapset todennäköisesti nukkuvat vain klo 4-5 aamuyöllä.

Ja minulle on kyllä tärkeää, ettei seksielämä kuihdu lapsen tulon myötä. Minulle säännöllinen seksi - vaikka nyt puhutaan siis viikkotasolla, ei päivätasolla säännöllisestä - on tosi olennaista. Kun arki muuttuu, ja kiire lisääntyy, seksi sitoo parisuhdetta paremmaksi. Mielihyvän lisäksi se pakottaa koskemaan ja olemaan kosketettuna, muistuttaa, että meillä on naisena ja miehenä jotain omaa ja yhteistä vielä.

Kun mietin omaa lapsilukuamme, lisälapsen vaikutus seksielämään ei ole täysin merkityksetön tekijä yhtälössä. Minä haluan pitää huolta tästäkin elämäni osa-alueesta, vaikkei sen merkitys ehkä olisikaan sama kuin parisuhteemme alkuvuosina.

Vaan mikäpä tässä elämässä muuttumatta säilyisi.

tinka75 (Ei varmistettu)

Ei kai lapset sitä arjen palkitsevuutta toisi. MUTTA elämään väriä kylläkin!
Itse lisäännyin "vanhoilla päivilläni" ja täytyy sanoa että parisuhde jäi jyrän alle pikkulapsiajaksi. Mutta siellä se on on littaantuneena odottamassa taas palautumista. Voin vilpittömästi sanoa, että jos me oltain valittu lapseton tie, meille ois joissain vaiheessa tullut kahdestaan TYLSÄÄ. Lasten kanssa ei varmasti tule. Sen verran ne pistää aktiivisiksi.
Ja kyllä, olin täysin ITSEKÄS lapsettomana parisuhteessa. Mutta so what?!?! Saa olla. Ketä se muka haittaa, jos se ei puolisoa haittaa ja suhde pysyy hyvänä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.