Keskenmenosta

CougarWoman

Disclaimer: sisältää suhteellisen graafista kuvailua keskenmenosta – ei herkille!

Toimitus nosti blogissaan maanantaina 2. helmikuuta monelle varmasti aran ja kipeän aiheen esille; miltä keskenmeno tuntuu? Luin Luomu-puolukan omakohtaisen kokemuksen; kävin katsomassa postauksensa linkkiä Nannan blogiin. Kurkkua kuristi. Kirjoitukset olivat kauniita, ja niin täynnä menettämisen tunnetta. Se jäi jotenkin kaivelemaan.

Olen itsekin kokenut keskenmenon. Mutta en sitä menettämisen tunnetta.

Oltiin oltu Ykkösmiehen kanssa jonkin aikaa hynttyyt yhdessä, ja juhlimme tuona aikana aika reippaasti sillä seurauksella, että pillereitten otto ei ollut ihan sveitsiläisen kellon tarkkuuden luokkaa (ja öh, myönnetään, joskus tuli humalaspäissään vähän salaa oksenneltuakin sillä seurauksella, että pilleristä tuli bumerangi).

Olin jo ihmetellyt useamman viikon, että miksi olut ei maistu entisen tapaan, ja miksi joka huikan jälkeen kuvotti. En kuitenkaan osannut laskea yksi plus yksi, vaan jatkoin entiseen malliin tahtiin, joka olisi pistänyt Patsy Stonenkin kalpenemaan ja kirjautumaan rehabbiin.

Sitten yhtäkkiä tavallisena tiistai-iltapäivänä, juuri ennen iltavuoroon lähtöä paikalliseen supermarkettiin (olin silittämässä työvaatteita) – älytön kramppi mahassa. Siis semmoinen kuukautiskipu, mutta potenssiin sata, jonka seurauksena menin sekunnissa kaksinkerroin kuin halpisaurinkotuoli, jos siihen istuu väärin.

Makasin lattialla, haukoin henkeä. Tunsin, miten jotain kosteaa ja lämmintä levisi housuissani. Yhtäkkiä tuli omituinen tunne.

Mun täytyy ponnistaa.

Quasimodotin itseni vessaan, ja istuin pöntölle. Ponnistus. Plops. Toinen. Plops. Huh.

Katsoin tuloksia. Näin verestä punaisessa vedessä noin tulitikkuaskin kokoisen möykyn, ja toisen, vähän hyhmäisemmän. Olin ihan ulalla – mitä helvettiä mulle oikein tapahtuu?

En tullut edes ajatelleeksi, että olin juuri saanut keskenmenon.

Sen sijaan tongin hyhmät pöntöstä ja tarkastelin niitä tarkemmin; lähestyin kehostani eksitoituneita lähinnä lääketieteellisellä kiinnostuksella. Jaa, tuo toinen näyttää vähän sammakolta nuijapäävaiheessa. Jaa, sillä on…hetkinen…mikä tuo musta on – silmä vai?

Siinä vaiheessa tuli vähän hiki, ja katsoin parhaaksi soittaa lääkärilleni.

“Joo, olet saanut keskenmenon. Se ensimmäinen on sun sikiö ja se ‘hyhmä’ on luultavasti istukka.” -- “Niin ei sun mihinkään kaavintaan tarvii tulla, kuulostaa siltä että kaikki tuli jo ulos.” -- “Juu vuotelemaan tulet, ellei viikossa ole ohi niin tulet sitten vielä tarkastukseen.”

Puhelun lopetettuani soitin toisen – työnantajalleni. Ilmoitin, etten tule, sillä olen juuri saanut keskenmenon.  Istuin vessan lattialla ilman housuja paljaalla kaakelilattialla ja törkin sikiötä vanupuikolla, jonka pää värjäytyi verenpunaiseksi. Tajusin kyllä, että se oli ollut alkava elämä. Mutta jotenkin se ei surettanut minua mitenkään. Ehkä olin sokissa. Tai ehkä se ei todellakaan surettanut, koska se meni kesken niin odottamatta; enhän edes tiennyt, että olin raskaana.

Vedin möykyn ja hyhmän pöntöstä alas. Ykkösmies oli ulkomaankomennuksella, joten typistin tekstiviestin. “Mä sain ilmeisesti just keskenmenon – kaikki muuten ihan ookoo, mutta verta tulee ihan perkeleellisesti. ” Vastaus piippasi heti.

”Aijaa, mä en edes tiennyt että olit raskaana. Hyvä että kaikki on olosuhteisiin nähden ookoo. Varovasti sen verenvuodon kanssa, tarkkaile.”

Eipä siitä sen enempiä koskaan kotona juteltukaan.

Töissä tarjosivat kriisiapua, jota en ymmärtänyt – jouduin tilittämään “tuntemuksiani” viimeisillään raskaana olevalle luottamushenkilölle, joka otti keskenmenoni vakavammin kuin minä itse; hän tuntui jopa olevan lievästi närkästynyt siitä, että en tuntenut tarpeeksi vahvasti. Ikäänkuin minun olisi pitänyt tuntea enemmän vain, koska tilanne sitä vaati. Luottamushenkilö itki, minä katselin vaivautuneena nurkkiin ja mietin, millä verukkeella voisin katkaista keskustelun lyhyeen. 

Tarjotun muutaman päivän sairausloman otin sen sijaan kiitollisena vastaan; työni oli tuolloin seisomatyö, ja verenhukka huimasi; “vuotelin” (lievästi sanottuna; tunnin välein vaihdettu supertamponi ja keskivertovauvanvaipan kokoinen yöside pitivät housut nippa nappa puhtaina) tasatahtia kuuden päivän ajan. Anemianestolääkkeeksi pistelin pinaattia ja maksalaatikkoa, ja lenkitin koiraa vähän varovaisemmin. 

Seitsemäntenä päivänä pystyin jo lenkittämään koiran tekemällä normaalin viiden kilometrin kävelylenkkimme, ja diagnosoin itseni toipuneeksi. Muistan tapahtuneen vieläkin hyvin, vaikka siitä on jo kymmenisen vuotta aikaa. Siltikään, edelleenkään, se ei sureta minua. 

Kommentit

Nāiádes
Naiádes

Kiitos kun jaoit kokemuksesi näin suoraan ja raadollisesti, tän takia mä ehkä ensimmäistä kertaa ymmärrän miten rankka keskenmeno voikaan olla.

Huh mikä juttu. :( Aika rajua ja täysin uutta tietoa minulle, että noin(kin) se voi mennä.

Tove Janssonin tytär

Mä luulen, että mulle on kans kerran käyny noin, ehkä hieman varhaisemmassa vaiheessa vielä. Menin kyllä vähän shokkiin, mutta koska tilanne oli täysin odottamaton, en voi sanoa surreeni sitä. En kyllä käynyt lääkärissäkään. Kivut olivat samaa luokkaa kuin aina, eli reseptillä vahvempia särkylääkkeitä ja suihkussa koko päivä nyyhkyttäen. (En malta odottaa synnytystä...). Jotenkin järkeilin asian niin, että sen raskauden ei ollut tarkoitus siitä pidemmälle kehittyä, joten tuli pois. Koska en ollut yrittänyt raskautta tai toivonut sitä enkä tiennyt siitä ennen tätä mahdollista keskenmenoa niin en ollut kiintynytkään.

Samafiilis (Ei varmistettu)

Mulle tuli kohdun ulkopuolinen raskaus joka leikattiin pois n. tunti sen jälkeen, kun itse sain asiasta tietää. Fiilis oli sama, shokki tai joku sen tapainen, mutta en osannut oikein surra asiaa, kun en oikeastaan edes tiennyt olevani raskaana.

Toimitus
Toimitus

Huh, voimaka teksti. Kiitos tästä!

Torey
Näissä neliöissä

Keskenmeno tuntuu varmasti eri ihmisistä erilaiselta. Ja tilannekin vaikuttaa varmasti!

Itse itkin usemmankin kerran keskenmenoni jälkeen, mutta kyseessä olikin toivottu raskaus josta ehdin tietää kaksi kuukautta, ennenkuin kuulin ultrassa sikiön kadonneen. Vertahan vuosin lääkkeellisen keskeytyksen jälkeen viikkotolkulla ja päädyin lopulta kaavintaankin, vaikka sikiötä ei enää ultrassa ollutkaan. Sen sijaan kaikki muu raskausmateriaali oli sitäkin tiukemmassa ja fyysinen keskenmenon käsittely vei kropaltani sen 2 kuukautta. 

Itseä helpotti ainakin se, että tiesin sikiön kehityksen lakanneen ja sikiön tosiaan "hävinneen". Olisi ollut kamalaa tietää "vauvan" päätyvän pönttöön!

CougarWoman
CougarWoman

Jep, uskon että itsekin olisin suhtautunut asiaan eri tavalla, jos sikiö olisi ollut suunniteltu ja toivottu... 

Huh, kestipä kauan toipuminen! Nyt ihan hävettää, kun ajattelin että viikko oli pitkä aika... 

Torey
Näissä neliöissä

Yleensä vuoto kestää ilmeisestikin 1-4 viikkoa, mutta koska raskaus keskeytyi lopulta lääkkeiden avulla ja kunnolla vasta lääkkeiden jälkeen tehdyllä kaavinnalla, niin siksi kesti niin kauan. Lääkäri sanoi että ilman kaavintaa vuoto olisi loppunut joskus... Mutta ties montako viikkoa se sitten olisi kestänyt!

Asta M.

Kiitos rehellisestä tekstistä vaikeasta asiasta!

Pyjama
Pyjamapäiviä

Luin tarinasi ja kirjoitin itsekin aiheesta postauksen. Tärkeä aihe puhua.

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.