Kiusaajat ja kiusatut jotka kiusaavat - paha kiertoon?

CougarWoman

Vaikka sitä kuinka uskottelisi itselleen että on kasvattanut tarpeeksi kovan ulkokuoren ja paatunut kaikkeen maailmassa vallitsevaan pahuuteen, kylmyyteen, tylyyteen ja julmuuteen, vastaan tulee joskus otsikko joka pysäyttää, tuo palan kurkkuun. Tällä kertaa kyseessä oli kauhajokelaisen koulupojan synttärijuhlat, joihin kukaan ei tullut.

Tuo juttuun liittyvä kuva (en tiedä onko vain kuvituskuva – mutta siitä ei ainakaan ole erillistä mainintaa); siinä on äiti leiponut ja laittanut monen sortin kakkua, juhlan kunniaksi pöytään valkoinen pöytäliina, kämppäkin varmasti viimeisen päälle siivottu vieraita varten. Ja poika varmasti herännyt synttäripäiväänsä onnellisena; iltapäivästä juhlitaan synttäreitäni – saan olla juhlien keskipiste! Jännittiköhän, että laulaisivatko vieraat, ujostuttaisiko. Mitä saisi lahjaksi.

Ja sitten kello tulee kaksi. Ehkä ne ovat myöhässä. Ei silti lakata uskomasta, että edes joku tulisi. Ei ennen kuin puoli yhdeksältä illalla: “Ei sitten varmaan kukaan tuu.” Lannistuneena, vihdoinkin uskonsa menettäneenä. Ei ehkä ollut luokkansa suosituin oppilas, ehkä koulukiusattukin. Mutta silti – ihan älyttömän julmaa.

Perhana, että korpesi. Ihan sielussa asti kiehui. (Toisaalta sitten kyllä vähän v*tuttikin - miksi tehdä asiasta noin iso numero; eikö se vaan vahvista pojan negatiivisia tuntemuksia tapahtuneesta?)

Ja sitten tajusin, että olen ollut ihan samanlainen kuin kutsuttuina tulematta jättäneet. Pahempikin, ja vanhempanakin. Ehkä joskus vieläkin. Tai ainakin olen seurannut vierestä, ollut puuttumatta liiankin usein. Mutta en aina.

Ala-asteella tosin mentiin vielä kaikkien synttäreille. Sen päänhajuisenkin, joka aina ällöröyhtäili korvan juuressa ja veti poninhännästä ja tuikki harpin piikillä kipeästi selkään. Mentiin ajoissa, vietiin lahja, käteltiin sisäänmennessä ja onniteltiin. Laulettiin epävireisesti onnittelulaulu. Lahjojen avauksen jälkeen hyökättiin herkkupöydän kimppuun ja nautittiin pöydän antimista kunnes vanhemmat potkivat sokerihumalaisen pentulauman pihalle purkamaan energiaansa kirkkiksen pelaamiseen.

Yläasteella itsekin koulukiusattuna pistin pahan kiertoon ja kiusasin luokkamme Jehovan todistajaa, kunnes tyttö purskahti itkuun. Liikuntatunneilla heitin tahallani kovan pesispallon kipeästi olkavarteen; tyttö pelkäsi palloa ja minua. Kiusaus kulminoitui rehtorin kansliaan, jossa tytön vanhemmat vetosivat minuun että lopettaisin kiusaamisen. Tämä tehosi. Tajusin, että olin mennyt liian pitkälle.

Lukiossa en enää ollut koulukiusattu; jonkin kosmisen megatsägän (ja sen, että pyrin lukioon eri paikkakunnalla) ansiosta kuuluinkin yllättäen lukion eliittiin – siihen ryhmään johon jokainen yritti pyrkiä; siihen jossa oli komeita urheilijapoikia. Minä ja ystävättäreni olimme porukan ainoat naispuoliset jäsenet, muut olivat seurustelustatuksen mukaan hangaroundeja ja wannebeita. Kiusasimme sitten yhtenä ryhmänä lukion vähemmän suositumpia opiskelijoita; osansa sai niin Jukka (nimi muutettu), jonka äiti vieläkin kotona voiteli leivät ja kuori perunat – mutta ei ilmeisesti patistanut poikaansa suihkuun – kuin “Kolmen Natsin Koplakin”; jälkimmäiset tietysti ikäänkuin proverbiaalisesti valelivat itsensä solvauksen bensalla ja odottivat, milloin leimahtaa (pojat olivat suuria kolmannen valtakunnan kannattajia, eivätkä peitelleet sitä).

Nämä lukiohylkiöt olivat mielestämme ansainneet sen, että heitä kiusattiin.

Eikö olisi vain voinut antaa heidän olla omassa rauhassaan?

Ketä "saa" kiusata? Olisiko natsit pitänyt jättää rauhaan ja näin jotenkin passiivisesti hyväksyä heidän sanomansa? 

Jos Jukka olisi kutsunut synttäreilleen, olisinko mennyt tai ilmoittanut, etten tule?

Kiusata muuten osataan varsin hyvin ihan aikuisikään asti. Muutama vuosi takaperin naapurin nuorempi poika (tuolloin ehkä häthätää parikymppinen) kertoi meille perjantai-iltana oluen rohkaisemana, että häntä kiusataan. Omassa kaveriporukassaan. Sovittuja menoja perutaan viime tipassa (menoja, joita hän on hehkuttanut jo viikkoja etukäteen), ilmestytään paikalle vain, jos naapurin pojalla on rahaa tarjota baarissa. Puhutaan paskaa selän takana. Päin naamaakin haukutaan.

Ehdotimme kaveriporukan dumppaamista; miksi jatkaa porukassa, joka vain tuo pahaa oloa? Eipä ollut helppoa pojalle hylätä koko poppoota – mutta ihmettelen vieläkin, miten vahva poika oli tehdessään sen. Ja miten kauan kiusaus jatkui vielä sen jälkeenkin. Pojat saattoivat “kylillä” kokoontua naapurin poikaamme väijymään, turpaansaannin uhka oli monesti todellinen. Sovittiin, että poika voi soittaa miehelleni koska tahansa mikäli tarvii apua.

Poika alkoi jo jättäytyä poiskin näistä kylätapaamisista; “ei mennä sinne, ne on kuitenkin siellä”. Viime kesänä mentiin silti; ei pienellä paikkakunnalla voi välttyä törmäämästä samoihin tyyppeihin. Ja siellähän ne olivat, johtajinaan ne pahimmat öykkärit; ne identtiset kaksospojat joita naapurin poika pelkäsi, vaikka painoi saman verran kuin nämä kaksi yhteensä. Tulivat uhkaavana rinkinä viereen seisomaan ja uhoamaan. “Vahingossa” tönimään. Naapurin pojalle tuli itku kurkkuun.

Meille riitti.

Mieheni nappasi toista ja minä toista kaksosta raivelista. Veimme pojat syrjemmälle puhutteluun kantapäät maata viistäen. Keskusteluun osallistui myös poikien myöskin paikalla ollut isäpuoli, joka näki poikapuoliensa vähemmän lempeän isolaation muusta ryhmästä – ja ällistyi miten kauan kiusaamista oli kestänyt, miten pitkälle se oli jo eskaloitunut. Ja tietysti meidän naapurin poika, se kiusattu, pääsi vihdoin kertomaan “aikuisille”, miten asian todellinen laita oli. Lopulta paiskasivat kättä päälle; isäpuoli vannotti naapurin poikaamme kertomaan, mikäli kiusausta vielä esiintyy. Kaksosten ilmeistä tosin jo näki, että tulevaisuudessa eivät enää tule kiusaamaan.

En voinut olla ajattelematta, sisältyikö kiusauksen lopettamispäätökseen kotiväkivallan uhka; isäpuolella oli partaa keskiverto-zz-topin verran, ja tatuointeja siihen malliin että tuli välittömästi sinihomejuustohimo; silmien katse yhtä ystävällinen kuin valkohailla. Mutta kiusaaminen loppui.

Pistettiinköhän kaksosten tapauksessakin paha kiertoon; kiusaavatko kiusaajat vain, koska heillä itsellään on paha olla? Vai ovatko jotkut ihmiset yksinkertaisesti vain todella, todella ilkeitä? 

Kommentit

Itsekin olen ollut sekä kiusattu että kiusaaja. Kun kaikista pahin kiusaaja vaihtoi paikkakuntaa, tilanne muuttui niin, että "pääsin" osaksi kiusaajien porukkaa. Oli helpompaa olla kiusaaja kuin yksin jätettynä kaiken ulkopuolelle varsinkaan kun kukaan ei kaivannut seuraani siitä syystä, että minulla olisi ollut kivoja vaatteita tai olisin ollut nätti. Olin tarpeeksi kauan ollut silmätikkuna ja viettänyt välitunteja sekä vapaa-aikaa yksin.Teininä on kuitenkin hirveän tärkeää olla hyväksytty johonkin porukkaan, vaikkei siinä mitään järkeä olisikaan.  

En ole ylpeä teoistani, mutta meillä kiusatut pistettiin yläasteella todella koville. Lukiossa oltiin jo niin fiksuja, ettei kiusaamista enää esiintynyt.

Olen käynyt jälkeenpäin pyytämässä anteeksi käytöstäni enkä enää hyväksy kiusaamista missään muodossa. Joskus mietin, miten voi olla mahdollista, että kiusaamista esiintyy vielä aikuisten maailmassa esimerkiksi työpaikoilla... Siinä vasta mallia sitten niille omille lapsille.

Onneksi en ole koulumaailmassa enää nykyaikana. Kiusaamisesta on tullut entistä helpompaa somen läsnäollessa. 

 

 

Vielä lisäyksenä edelliseen. Vastauksena kysymykseesi, kiusasin muita myös siitä syystä, että itselläni oli paha olla. 

*Gentle Spirit* (Ei varmistettu)

Mä en ymmärrä kiusaajia. Johtuneeko siitä, että olin koko kouluikäni asti suosittu "koulun eliittityttö", minua ei ole kiusattu, en ole kiusannut ketään enkä myöskään katsonut vierestä vaan puuttunut ja puolustanut kiusattuja? Voi olla.

Jotkut ikävimmät aikuiset, jotka tahallaan loukkaavat muita ovat yllätyksekseni usein olleet koulukiusattuja. Ymmärrän, että kiusatuille voi jäädä pahat arvet sieluun, mutta en ymmärrä sitä, miksi heistä itsestään tulee niin usein kiusaajia. Kun on kokenut kiusaamista, luulisi nuorenkin ymmärtävän olla laittamatta pahaa kiertoon. Kun aikuisista ihmisistä on kyse, ei mun mielestä syyksi vittuiluun tms. riitä, että on ollut koulukiusattu.

Tästä blogikirjoituksesta ei käy ilmi, miksi sinä kiusasit vielä lukiossa vaikka olit (muka) jo läksysi oppinut kiusaamasi tytön vanhempien kohtaamisessa reksin kansliassa. Miksi siis?

kattiska-721 (Ei varmistettu)

Hei, onko tästä blogista alettu karsia ns. negatiivisia kommentteja? Ei siis välttämättä edes negatiivisia, mutta edelliseen bloggaukseen joku arvosteli sitä, että äitienpäiväterveiset menee tämän tyyppisen blogin kautta ja tähän joku väitti tätä keksityksi tai teennäiseksi tai jotain ja nyt kumpaakaan kommenttia ei näy? Ja kun ne ei mun mielestä edes olleet sellaista shittiä kuin vaikka gaalaillan jälkeen useampi postaus... Olisi kiva kuulla, miksi asiallinen keskustelu ei enää kelpaa? Neuvoja niissä ei käsittääkseni jaeltu. ;D Ja hei, se ihana Ykkösmiespostaus oli huippu, lisää niitä (siis sen tyylistä, aiheesta melkeen viis). Luulisin, että asennot ja otteet Nörttimiehen kanssa on luettu eli yksityiskohtaiset seksikuvaukset varsinkin gaalailun jälkeen on vaivaannuttavia ja ...kioskikirjallisuutta (jo ennen gaalaakin), mut nää analyysit ja pohdinnat ja tulkinnat on sun blogin parasta antia. :)

CougarWoman
CougarWoman

Heipä hei! Joo tosiaan poistin sieltä äitienpäivän kirjoituksesta yhden kommentin, kun ajattelin että äidille olisi tullut siitä paha mieli.

Muuten ei ole tapana poistella kommentteja, ellei mene suoranaisesti solvaamiseksi.

Kiitos palautteesta, ja niitä Nörttipoikapanopostauksiahan ei tosiaan enää tulekaan...

Miss shi (Ei varmistettu)

Ihanaa kun pistitte kyseisille kaksosille hanttiin!!! Näin entisenä kiusattuna sanon että ootte te semmosii sankareita <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.