Lapsi kuin lottovoitto

CougarWoman

Minä en lottoa. Ikinä. Tai no, lottoanpas: kerran kahdessa vuodessa, jos on oikein ylisuuri jättipotti, käyn Ykkösmieheltä varkain täyttämässä yhden rivin maagisia numeroita; syntymäpäivät, vuosi- ja hääpäivän, naapurin kissan nimipäivän. Ihailen koneesta ulos rullannutta kuponkia; tässä se nyt on, avain vaurauden tuomaan onneen.

Sitten istun pää täristen ja kädet hioten televisiovastaanottimen edessä niin lähellä, että jännityksestä kiihtynyt hengitykseni maalailee huuruja tv-ruutuun, ja mallailen, mitä kaikkea teen, kun voitan.

Ykkösmiehelle Ferrari. Minulle joku yliöky BMW, joka kuluttaa enemmän kuin olisi nykypäivänä suotavaa, ja jota en edes tarvitse, koska työpaikka on (lähes kirjaimellisesti) kivenheiton päässä. Kattoremontti. Hot tub saunan viereen. Koirille kustomoidut pannat, jotka on täytetty Swarovskin kristalleilla (machokoirat varmaan kuolisivat häpeästä ja muut koirat nauraisivat niille). Maailmanympärysmatka. Isot bileet jossain Etelä-Euroopassa, kutsutuille maksetaan lennot ja majoitus. Tervetuloa.

Lottoarvonta loppuu. Minä nielen pettymyksen kyyneliä. Ykkösmies katsoo minua huvittuneena.

“No, montako oli oikein?”

Kolme ja lisänumero. Ei edes sitä pienintä voittoa. Miten tässä nyt näin kävi? Tarkastan sanomalehden laitaan kirjoitetut numerot uudelleen. Ei hemmetti.

Ykkösmies katsoo myrtynyttä naamaani ja repeää nauruun.

“Luulitko sä nyt oikeasti voittavasi?”

Luulin.

Juuri tämän takia on tärkeää, etten aseta odotuksiani liian korkealle; etten ala turhan aikaisin hötkyillä ja haaveilla. Siksi tekemämme päätös “tulkoon jos on tullakseen” on tärkeää pitää juuri sellaisena; ja takaportilla “lopullinen päätös tehdään vasta, kun testi näyttää plussaa” estetään se, etten alan jo maalata vierashuoneen seiniin menninkäisiä ja ruskalehtiä.

Sillä estetään se, etten ala maanisesti mittailla lämpöäni joka päivä; etten ota kestotilausta ovulaatiotesteille, etten mene tekosyyn varjolla kauppoihin hypistelemään vauvanvaatteita. Etten pakota Ykkösmiestä päivittäisiin yhdyntöihin, joihin on molemmille jo ajat sitten tullut tekemisen maku.

Etten vaivu epätoivoon aina, kun kuukautiset alkavat. Ettei itsetuntoni taas romahda täysin, kun yrityksestä huolimatta en onnistu.

“Ei aborttia voi pitää ehkäisykeinona.”

En minä sitä ehkäisykeinona pidäkään. Pidän sitä viimeisenä ja tärkeänä takaporttina, joka mahdollistaa sen, etten taas lottoa turhaan, ja pety, kun en voitakaan. Minulle on tärkeää, että voin lykätä päätöstä sen uuden Bemarin ostamisen tarpeellisuudesta aina siihen asti, kun Veikkauksen edustaja ilmestyy ovelleni kukkapuska kainalossa. 

Kommentit

<3

Torey
Näissä neliöissä

Se on jännä, että vaikka meillä ei lapsia ole alettu tekemällä tekemään, vaan jokainen raskaus on alkanut luonnollisesti, sattumalta, kun on oikeaan aikaan onnistuttu lakanoita heiluttamaan. Silti jokaiset kuukautiset ennen plussaa kirpasee. Vaikka sitä kuinka olisi sovittu, että tulee kun on tullakseen. :)

 

CougarWoman
CougarWoman

Niin no, mulle on vielä mysteeri että kirpaiseeko ne vai ei, kun en tosiaan koskaan aiemmin ole edes harkinnut raskaaksi tulemista... :D

annn (Ei varmistettu)

Henkisiä takaportteja pitää aina olla, vaikkei niitä oikeasti aikoisikaan käyttää ;)

Täytyy kyllä sanoa, etten olisi aiemmin ikinä uskonut lukevani vauvajuttuja tässä blogissa. Hienoa nähdä miten tilanteet ja ihmiset voivat muuttua. Mieltään saa muuttaa. Blogiasi on ilo lukea, kiitos!

CougarWoman
CougarWoman

Heh, no en olisi uskonut minäkään :) 

Kiitos kommentistasi! 

Annek (Ei varmistettu)

Minäkin ajattelin, että tulkoon lapsi, jos on tullakseen. Miehenikään ei olisi kestänyt sitä, jos olisin mitannut hedelmällisimpiä päiviä virtsasta, koska silloin koko prosessi olisi alkanut stressaamaan liikaa. Kun tulin ensimmäisen kerran raskaaksi, ja sain keskenmenon olin surullinen, mutta myös helpottunut, tuntui, etten olisi ollut vielä valmis äidiksi. Meni yli vuosi siihen, ennen kun tulin seuraavan kerran raskaaksi, silloin olin jo pettynyt ainaisiin kuukautisiin, ja valmis äidiksi. Minua pelotti kovasti äitiys, ja se olenko tarpeeksi hyvä äiti lapselleni. Ihmettelen, että moni tuomitsee tuon pelon, halun pitää takaportin, vaikka se niin kuin, Gougar sanoo, tekee pettymyksestä, ettei heti tule raskaaksi, siedettävämpää ja onhan, pelon ja muiden ristiriitaisten tunteiden käsittely on osa vanhemmaksi kasvamista. Olen kuullut, että monet äidit alkavat loppuraskaudessa miettiä, että voisiko tämän vielä perua tai voisiko lapsi pysyä kohdussa vähän pidempään:). Kun mennään kohti tuntematonta, niin miten sitä voisi etukäteen tietää, että haluaa sitoutua asiaan täysin.

Hei hienoa kun kirjoitit tämän tekstin. Juuri noin voisin itsekin ajatella - jos joskus olisin edes tuossa sinun tilanteessasi. Tosin pitäisihän siinä muutamat geenitestit ja muut käydä ensin teettämässä, ihan venäläistä rulettia en kuitenkaan haluaisi pelata (saatan kantaa vakavaa perinnöllistä sairautta, joka ei minulla näy mutta lapsillani voisi mm. johtaa kuolemaan tai syvään kehitysvammaan).

Kivaa, kun ravistelet blogillasi pinttyneitä näkemyksiä parisuhteesta, seksistä ja lasten teosta.

CougarWoman
CougarWoman

Kiitos kommentista :) 

Ääk, en ole edes ajatellut mitään geenitestejä... o_0 

Ei niitä kaikkien tarvitsekaan ajatella. Varmasti tietäisit, jos suvussasi olisi jotain jäätäviä sairauksia. :)

Toivon teille niin paljon onnea tulevaisuutenne kanssa, minkälainen se ikinä tulee olemaankaan. :) <3

Meinasin kommentoida jo kryptiseen postaukseen oheisella linkillä, mutten ehtinyt. Seuraavaankin postaukseen ajattelin linkin liittää, mutten taaskaan saanut aikaiseksi. En tiedä, sopiiko se tämänkään postauksen kontekstiin, mutta antaapa tulla kuitenkin. Mulla siis kyseinen biisi oli ensimmäinen assosiaatio kryptistä postausta lukiessa. :D

Ihan vain päivän kevennykseksi: 

CougarWoman
CougarWoman

:D Mutta tämähän sopi vallan mainiosti näin perjantai-iltapäivän piristykseksi! 

pire (Ei varmistettu)

Piti kommentoida jo edelliseen postaukseen, mutta en ole muistanut. Lapsen tuleminen elämään on aina mullistava. Vuosi sitten kun miehen kanssa päätettiin jättää ehkäisy pois, pelotti ihan pirusti ja samalla jännitti. Kun testi näytti sitten plussaa, ensimmäinen sana mikä vessassa päässi oli "voi he***tti!" Ja typerä virne nousi kasvoille. Olin samaan aikaan ihan sairaan innoissani ja samalla sairaan peloissani. Mitä ihmettä tässä on tullu tehtyä? Oliko tämä viisasta? Onko minusta ja meistä tähän? Välillä pitkällä raskaana ollessakin mietin, että voiko tämän perua, mutta sitten potkut mahassa ja mielikuva me perheenä voitti lopulta aina kumminkin :) nyt kun lapsi on 4kk, ja oikeasti ollut elämässäni vasta lyhyen aikaa, en voisi enää kuvitella elämää ilman tuota pientä :) Muistan että ensimmäiset kaksi viikkoa synnytyksestä hoidin lasta, mutta en voi sanoa että olisin tuntenut mitään suunnatonta rakkautta lasta kohtaan, saatika kokenut olevani äiti. Ensimmäisenä päivänä kun tulimme laitokselta kotiin ja totuus valkeni oikeastaan vasta sitten, että enää ei olla me kaksi vaan me kolme ja tuo pieni kolmas sanelee meidän elämäämme nyt. Tietynlainen vapauden menetys kolahti aika lujaa. Mietin silloinkin että ei hemmetti mitä me on tehty. Tirautan kyyneliä yksin kun ulkoilutin koiria. Äiti identiteetin omaksuminen kesti minulla kaksi kuukautta. Se kun lapsesi hymyilee sinulle ensimmäistä kertaa tai kun huomaat että lapsi rauhoittuu ainoastaan sinun syliisi itkukohtauksen jälkeen, saa tajuamaan että minä olen tuolle pienelle korvaamaton ja päinvastoin. Pikkuhiljaa lapsen kasvaessa lapseen kiintyi päivä päivältä enemmän enkä vaihtaisi päiväkään pois! :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.