Minä ite!

CougarWoman

Olen aina ollut itsepäinen ihminen ja sen verran jurottaja, että ellen apua pyydä, sitä on turha tulla tarjoamaan. Tämä “minä ite” – periaate kulminoituu esimerkiksi joka jouluaatto siihen, että yritän apinan raivolla (ja apinan aivoilla!) selvitellä männäloppiaisena yhteen sykkyrämyttyyn survottuja jouluvaloja otsasuoni sykkien ja kiroillen kuin merimies. Puolen tunnin syrttäämisen jälkeen, ilman sanottavaa tulosta, huokaisen hartiat lytyssä ja myönnän tappioni: “auttaisitko?”

Vieressä partaansa naureskellut – mutta ei missään nimessä apua tarjonnut, sillä tuntee minut liian hyvin – Ykkösmies loihtii taikasormillaan syttyrän auki kahdessa minuutissa, ja joulusta tulee taas valon juhla.

Kaikki säilykkeitä sisältävien lasipurkkien kannet saavat niinikään samanlaiset otsasuonikarkelot aikaan; tällä kertaa naama hummerinpunaisena, pinnistäen kuin synnytyksessä. Minä ite. (Ja kyllä, tiedän että teelusikan varrella saa ihmeitä aikaan – siltikin yritän aina ensin ilman.)

Hyvin pentuna kengännauhojen sitominen saattoi olla tunteja vaativa toimitus. Periksi ei annettu vaikka tuli hiki ja vessahätä ja melkein itku. Minä ite.

Kolmevuotiaana mummu ja äiti havahtuivat kahvihetkellään hiljaisuuteen; ja jos kolmevuotias lapsi on hiljaa, voidaan kai olettaa että on pahanteossa? Hiipivät olohuoneeseen katsomaan, mitä teen. Olin hakenut parsinneulan ja villalankaa, ja istua ähötin keskellä olohuoneen mattoa parsimassa itse paksuissa sukkahousuissani olevaa reikää. Äitini ja mummuni avuntarjontaan (sillä parsimus oli tietysti kaikkea muuta kuin täydellinen) tuli napakka vastaus, melkeinpä itkuisa huuto: minä ite!   

***

(Olen muuten kolmannen polven minä ite –nainen. Mummuni hautasi kaksi aviomiestä (toisen vei sota, toisen aivoverenvuoto) ja kasvatti yksin lapsikatraansa elättäen itsensä talonmiehenä; lumityöt saivat polvet pettämään, mutta yhdeksänkymppisenäkään ei vielä halunnut vanhainkotiin omasta talostaan. Vaippoja ei suostunut käyttämään vaikka pissa meni inkontinenssin myötä suht säännöllisesti housuun; no sitten me ei vaan istuttu siinä, missä mummu oli hetki sitten istunut. Äitini puolestaan kieltäytyi sosiaalihuollon tuista, vaikka isäni ei kyennyt elatusmaksuihin. Koska minä ite.)

***

On hassua huomata, miten ihmiset olettavat tietävänsä paremmin ja vieläpä pystyvänsä neuvomaan parhaaseen ratkaisuun tilanteen ulkopuolelta. Ei ehkä käy mielessä, että muutamat postaukset viikossa eivät kerro koko kuvaa; ja että jätän jopa tiettyjä aspekteja kertomatta? Kyllä minä esimerkiksi käyn vessassakin, mutta en raportoi siitä erikseen. Hengitänkin!

Ihan samalla lailla ihmissuhteenikin (sekä Ykkösmiehen että Nörttipojan kanssa) elävät ja evolvoivat. En kerro jokaista keskustelua, raportoi joka kertaa kun puhumme Ykkösmiehen kanssa suhteemme tulevaisuudesta; ja varsinkaan en mikäli keskustelu noudattaa jo kertaalleen linjattua suuntaa. Sehän olisi vain vanhan toistoa. Ei siis niin, että ellen tee ns. Ykkösmiespostausta, olemme vain istuneet hiljaa päreitä vuollen ja pottuja kuorien; kommunikoimatta, puhumatta edes arkisista asioista. Postaukseni ovat vain fragmentti elämästäni – ja vieläpä valittu sellainen.  

Yhtä suurena yllätyksenä ihmisille saattaa tulla, että niistä (pyytämättä) jaetuista neuvoista ei sikiä minulle mitään uutta; ei tule esimerkiksi epifaniaa että ai jaa, enpä tullutkaan ajatelleeksi että esimerkiksi petän. Että hitsinvitsi, olisinpa tajunnut tuon niin olisin ehkä tehnyt toisin. Että saatan satuttaa useaa ihmistä tulevaisuudessa; että se mahdollisuus on oikeasti olemassa – todellakin käsitän sen sanomattakin.

Minä kun nimittäin olen, niin uskomattomalta kun se saattaa kuulostaakin, ihan itse myös taipuvainen omaan ajatteluun; ja jopa ymmärtämään että tekoni ja valintani eivät aina ole niitä kaikkein utilitaarisimpia, optimaalisimpia, loogisimpia. Osaan punnita riskejä eri tilanteissa ja mikäli valintani jossain tilanteessa jonkun silmään näyttää väärältä, ei se aina tarkoita sitä että päätös on tehty hätiköiden ja ajattelematta. Kyllä minä ajattelen. Vatvon. Valvon öisin kun ajatukset eivät anna rauhaa. Usein. Paljon.

Ymmärrän kyllä ihmisen vietin opastaa, tarjota apua pyytämättäkin. En vain ota sitä vastaan kovinkaan mielelläni, mikä valitettavan usein heijastuu myös kommentointityyliini. Tiedostan tämän, tämä on heikkouteni. Mutta melkein nelikymppisenä olen vihdoinkin ymmärtänyt että itseäänkin saa ajatella. Että joskus saa ja pitääkin olla itsekäs. Että pitää uskaltaa tehdä kontroversiaalejakin valintoja jos se vaan tekee elämän vähän vähemmän harmaaksi. Ja että vastavirtaan uiminen ottaa enemmän energiaa, mutta voi olla lopulta palkitsevampaa. Kaikkia ei voi eikä tarvitsekaan miellyttää.

Ykkösmies on jo aikoja sitten ymmärtänyt, että apukuskin paikalta ei anneta ajo-ohjeita ellei halua patikoida kotiin; ennemmin sitten vaikka ajetaan yhdessä ojaan. Kyllä minä sitten sieltä ojan pohjalta artikuloin että ohhoh, tulipa tehtyä kämmi, viitsisitkö vahvempana potkaista tuon vääntyneen oven auki että päästään kiipeämään ulos. (Heh, valitettavasti tämä on esimerkki elävästä elämästä – auto meni ihan lunastukseen asti.) 

Minä toimin tietoisesti, ja joskus tietoisesti väärin. Ellen pyydä apua, sitä on turha tulla tarjoamaan. Blogini on minulle ennen kaikkea venttiili; paikka, jossa voin purkaa ajatuksiani samalla kun teen sitä mitä kaikkein mieluiten teen: kirjoitan. Tämä ei ole henkilökohtainen avunhuutoni. En halua neuvoja ihmisiltä, jotka eivät tunne tilannettani eivätkä minua; enhän edes halua neuvoja ihmisiltä, jotka tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu. On mukavaa lukea minkälaisia tuntemuksia postaukseni ovat herättäneet; makustella toisten omia, ehkäpä samankaltaisia - tai sitten täysin erilaisia - kokemuksia. Mutta kaikella rakkaudella - älkää neuvoko. 

Ellen sitten erikseen pyydä; ja kyllä minä aina ennemmin tai myöhemmin pyydänkin – vaikka sitten sieltä ojan pohjalta tai keskeltä jouluvalosyttyrää. 

Mutta ensin - minä ite! Nelikymppiselläkin voi olla uhmaikä. 

Kommentit

Nii-i (Ei varmistettu)

Tämän blogin perustaessasi varmasti tiesit, koska kerran pohdit ja mietit asioita perusteellisesti monesta suunnasta, että tulet saamaan myös kritiikkiä ja ohjeita. Turha itkeä kun p****t on housuissa. :)

Itse pidän blogiasi mielenkiintoisena matkana peloissaan olevan keski-ikäisen naisen mieleeen. Ei uskalleta ottaa oman elämän ohjia kunnolla käteen, vaan lähdetään petoksen tielle (joka Ei kuulu rakkauteen, vaikka miten koittaisi perustella). Ollaan jo rakastuneita, mutta ei myönnetä sitä kenellekään (varsinkaan itselle-hui sentään!). Tämä näkyy kaikista kirjoituksistasi. Halutaan kuuluttaa rakkaus maailmalle ja näytää se onni . (gaala, ystävät jne.) Pahoitteluni , jos kirpaisee-näin sinut näen.

Mikään petos ei mene koskaan hyvin. Jossain vaiheessa on aina kyyneliä....

Kritiikistä huolimatta toivon Sinulle hyvää.

CougarWoman
CougarWoman

Niinpä! Siksipä teinkin tämän postauksen - nyt on ainakin oma kantani ohjeitten jakelijoille viimeistäänkin tullut selväksi. Ja tämän postauksen myötä myös ikäänkuin oikeutan itseni myös olemaan enää vastaamatta kommentteihin, joissa niitä ohjeita jaellaan (tai joissa väitetään tietävän mitä tunnen itseäni paremmin ;)).

Kiitos, sinne myös :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Hmm. Olen tätä blogia lukiessani yrittänyt ymmärtää, mikä ajaa ihmisen pettämään puolisoaan (tarkoitan nyt nimenomaan salaa tapahtuvaa pettämistä, en avointa suhdetta). Siis ei "en saa seksiä kotona" tai "tarvitsen enemmän seksiä kuin puolisoni" -syy vaan se ihan oikea perimmäinen syy. En tiedä onko Puuma asiaa ruotinut koska en ole ihan jokaista tekstiä lukenut mutta minulle tässä kommentissa tuntui jotenkin tulevan se avainsana: pelko. Pelko kai se on mikä ajaa ihmisen pettämään; pelko sanoa suoraan, pelko kohdata puoliso, pelko erosta. Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän pelottaa - vaikka Puuma kirjoittikin ymmärtävänsä nyt nelikymppisenä olla itsekkäämpi. Pitkän suhteen päättyminen on todella pelottava ajatus. Vuosien mittaan suhde arkistuu ja muuttuu ihan toisenlaiseksi kuin suhteen alussa mutta jotenkin sitä ajattelee, että olen valintani tehnyt ja näillä mennään. Ja tässä kohtaa selvennyksenä että tämä ei siis ollut analyysi Puuman suhteesta :)

Silti oma henkilökohtainen näkemykseni on, että (selän takana) pettäminen on raukkamaista. Miten voi olla niin, että sille itse valitsemalleen maailman läheisimmälle ihmiselle ei pysty sanomaan, että "olen tältä osin kanssasi niin onneton että haluan toisen kumppanin"?

Vierailija (Ei varmistettu)

Tietenkin jokainen elää oman elämänsä itse ja yrittäen tulla onnelliseksi. Tietty itsekkyys on epäilemättä monessa tilanteessa tarpeen: esimerkiksi töissä ei kannata jäädä kynnysmatoksi, jos kokee tulevansa väärinkohdelluksi. Sama pätee tietenkin parisuhteessakin. Omista toiveista ja haluista täytyy voida puhua, mutta jos toinen ei pysty tai halua niihin vastata, tilanne on tietenkin kinkkinen.

Seksissä ja parisuhteessa ei kuitenkaan koskaan ole kyse ainoastaan itsestä. Hyvässä parisuhteessa molempien onnellisuus on asettava vaakakuppiin ja katsottava, pysyykö se tasapainossa vai kallistuuko kyljelleen. Tietenkin tilanne muuttuu sitä monimutkaisemmaksi, mitä useampia suhteita ylläpitää samanaikaisesti. Jos parisuhteessa toimii ensisijaisesti oman etunsa ohjaamana, ei liene ihme, jos suhde epäonnistuu. En tällä tarkoita sitä, että suhteessa pitäisi ajatella ainoastaan kumppaniakaan, vaan sitä, millaisia ollaan yhdessä. Miten yhteinen elämä onnistuu niin, että molemmilla on mahdollisimman hyvä olla? Miten päästä yli tilanteesta, jossa kumpikaan ei ole (ainakaan kovin) onnellinen?

Tietenkin kirjoituksesi ovat vain fragmentteja elämästäsi, mutta jos kirjoittaa niinkin kipeästä aiheesta kuin pettämisestä, ei kannata ihmetellä, jos saa kritiikkiä ja kommentteja, ohjeitakin. Ei niistä kannata loukkaantua. Moni on varmasti itse tullut petetyksi: tietenkin vihastuttaa, jos joku sitten avaa julkisesti pettämistään, eikä tunnu häpeävän käytöstään, vaan perustelee sen omalla itsekkyydellään.

Tietenkin moni myös luo kuvan tilanteestasi näiden kirjoitusten perusteella, minäkin. Jos multa kysyttäisiin (tietenkään ei kysytä ;) ), mikä on ongelman nimi, vastaisin varmasti jokseenkin niin, että Ykkösmies ei ole enää rakastunut sinuun - mutta ei uskalla sanoa sitä, koska pelkää yhteisen elämänne hajoavan. Nörttipoika puolestaan on rakastunut sinuun - mutta ei uskalla sanoa sitä, koska pelkää itse hajoavansa. Tämä havainto voi tietenkin olla aivan vääräkin, koska kuten sanoit - kerrot vain itse valitsemiasi osia elämästäsi.

CougarWoman
CougarWoman

Äsh, kommenttini kommenttiisi meni väärään paikkaan (painoin väärää 'vastaa' -nappia), sori! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Eipä mitään, oma viimeisin kommenttinikin on nyt siellä kommenttiketjun hännän huippuna, toivottavasti huomaat, kenestä Vierailijasta (olis pitänyt keksiä nimimerkki, sori!) on kyse :)

Sallapulla (Ei varmistettu)

Kun muutama kuukausi sitten törmäsin tähän blogiin ja luin sen läpi, ei se herättänyt minussa mitään sen suurempaa moralisoinnin tarvetta. Korkeintaan se perus "itse en toimisi noin" -ajatus ehkä kävi mielessä, jäin joka tapauksessa mielenkiinnolla seuraamaan tilannetta. Myönnän olleeni aluksi täysin varma siitä, että tämän blogin kuvaamat tapahtumat ovat täyttä mielikuvituksen tuotosta.

Gaalailu riitti todistamaan olleeni väärässä, mutta jälkipuintia kahlatessani en kuitenkaan voinut välttyä kohtaamasta samanlaisia ajatuksia, kuin niin monella kritisoijallasi tuntui olevan. Vähän samanlaisia, kriittisiä viboja herätti tuo "tyttöjen" ilta. Ehkä tänne ruudun taakse välittyi kuva ihmisestä, joka polttaa sillat, sure ei. Sellaisesta, joka on niin älykäs, että pystyy perustelemaan itselleen mustan valkoiseksi, mutta on liian lähellä nähdäkseen metsän puilta.

Tämä postaus kuitenkin syystä tai toisesta kosketti, ja muutti käsitystäni siitä millainen ihminen olet. Ei sillä, sinun ei mielestäni pitäisi ollenkaan murehtia sitä, mitä täällä ruudun takana ollaan mieltä, koska emmehän me sinua tunne, ja se pitäisi meidän toiselta puolelta katsovienkin muistaa. Mutta tämä kirjoitus. En tiedä miksi juuri tämä teksti onnistui välittämään minulle kuvan ihmisestä, joka todellakin näkee eikä vaan kouhota menemään jossain minkälie-kympin -villityksessä.

Olematta ylimielinen näpäytit ainakin minua, täältä etäältä hiljaa toimintasi tuominnutta lukijaa. Kiitos siitä, sillä paljon paremmalla mielellä seuraan tarinaasi jatkossakin, kun voin nyt karistaa "sitä saa mitä tilaa" -asenteen (inhimillinen ihminen minäkin), ja ihan aidosti toivoa sitä kaikille osapuolille parasta mahdollista lopputulosta.

Tsemp!

CougarWoman
CougarWoman

Kiitos tästä. Yritin parhaani mukaan purkaa sitä prosessia, mikä jatkuvasti sisälläni kiehuu ja kohisee mutta ei välttämättä aina ulkopuolisille välity pelkästään postausteni perusteella. Kommenttisi todisti minulle, että ainakin osittain siinä onnistuinkin.

Kyllä, totta kai yritän järkeillä tekojani; sillä muuten en ehkä enää pystyisi elämään itseni kanssa. Mutta pelkällä järjellä ei voi mennä loputtomiin, ja joskus iskee suunnaton epätoivo, suru siitä että kaikki ei mennytkään niin kuin alttarilla ajatteli. Kuitenkin täytyy jatkaa, jotenkin. Kunnes paremmat ajat saapuvat. 

Kiitos! 

CougarWoman
CougarWoman

"Seksissä ja parisuhteessa ei kuitenkaan koskaan ole kyse ainoastaan itsestä. Hyvässä parisuhteessa molempien onnellisuus on asettava vaakakuppiin ja katsottava, pysyykö se tasapainossa vai kallistuuko kyljelleen. Tietenkin tilanne muuttuu sitä monimutkaisemmaksi, mitä useampia suhteita ylläpitää samanaikaisesti. Jos parisuhteessa toimii ensisijaisesti oman etunsa ohjaamana, ei liene ihme, jos suhde epäonnistuu. En tällä tarkoita sitä, että suhteessa pitäisi ajatella ainoastaan kumppaniakaan, vaan sitä, millaisia ollaan yhdessä. Miten yhteinen elämä onnistuu niin, että molemmilla on mahdollisimman hyvä olla? Miten päästä yli tilanteesta, jossa kumpikaan ei ole (ainakaan kovin) onnellinen?"

Näin juurikin! Ja minun ja Ykkösmiehen SWOT-analyysi toi tulokseksi sen, että olemme muuten (suurimmaksi osaksi) onnellisia, mutta seksin puolella halut eivät kohtaa; so. tämä on suhteemme ainut epäkohta; olkoonkin sitten että sillä on enemmän painoarvoa minulle kuin hänelle. Jos molemmilla vaakakuppi kallistuisi onnettoman suuntaan, eroaisimmekin. 

Olen ennenkin tuonut julki, että ellen olisi löytänyt Nörttipoikaa, olisin varmasti ollut pakotettu lopettamaan muuten hyvän suhteen. Tämä on se itsekkäin osuus: minä haluan seksiä ja katson että se kuuluu parisuhteen perustarpeisiin. Ellei, sitä voi hakea muualta. Se, että joskus märisen Ykkösmiehen käytöksestä lienee varsin tavallista yli kymmenen vuotta kestäneissä suhteissa; sillä kukapa olisi aina ja joka hetkessä täysin tyytyväinen partneriinsa. 

Joistakin kommenteista loukkaannunkin, tietysti - tämähän on minun elämääni ja jos kommentointi on pelkkää syyttelyä, huorittelua (!!) ja sormella osoittamista, kukapa ei loukkaantuisi (on helppoa sanoa että älä loukkaannu - mutta tunteet eivät ole säänneltävissä). Olenhan itsekin tullut petetyksi, joten tiedän varsin hyvin miltä se tuntuu. Ja totta kai ymmärrän senkin että ihmiset muodostavat mielikuvansa juurikin sen perusteella mitä kirjoitan - eihän heillä muutakaan perustetta ole kun eivät minua (muuten kuin kirjoitusteni kautta) tunne.

Mutta lähinnä tämän postauksen tarkoitus oli vielä terottaa, että vaikka valintani ovatkin joittenkin silmiin vääriä, niitä on silti pohdittu; ja että syyttely ja huutelu ei saa minua "myöhäisherännäiseksi". Karusti sanottuna: mikäli olen jo itse niin pitkällä, että olen vaikean päätöksen pettämisestä tehnyt, ei kenenkään (ei tuntemattoman eikä tutun) ohjeet, mielipiteet tai kritiikki saa minua muuttamaan mieltäni. Kritisoida saa toki, mikäli sen tekee rakentavasti; se itseasiassa kiinnostaakin minua ja toki osasin sen antisipoidakin jo ennen blogini aloittamista. Ja toki saan myös paljon positiivistakin palautetta. 

Minä muuten uskon edelleenkin että Ykkösmies rakastaa minua. Ellei rakastaisi, miksi olisi vielä minun kanssani? Hänhän on aiemminkin lähtenyt (pidemmästäkin) suhteesta rakkauden loputtua - eli uskaltaa kyllä tehdä radikaaleja muutoksia elämässään, mikäli niille on tarvetta - vaikka ne sitten taloudellisesti vahingoittaisivatkin. 

Ohhoh, tulipa vuodatus :D 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä oon varma, että rakastaa, ehkäpä juuri sen takia tilanne on niin paha. Veikkaan et uniapnea, joka aiheuttaa masennusta ja seksihaluttomuutta salakavalasti, on vienyt seksihalut. Kun taas YM rakastaa puumaa ja puuma on valittanut seksinpuutoksesta, YM on yrittänyt ns. väkisin. Silloin ei kyl seiso, eikä tule. Ja se on kova kolaus miehelle. YM onkin sanonut ettei syy ole puumassa. Ja koska tästä on jo tullut paha kierre, psykosomaattisesti seksin haluaminen on vielä vaikeampaa kun on pelko ja jännitus siitä, että värkki ei toimi.

Nyt tulee neuvomielipide: äkkiä YM leikkaukseen, aika seksiterapeutille. Kyllä se siitä lähtee. Mä en ois tän takia hankkinut suhdetta.

CougarWoman
CougarWoman

Mä olen itseasiassa järkeillyt ihan samalla lailla!

Juu siis enkö ole sanonut - leikkausaikahan on varattu kesäkuun puoliväliin! :) Toivon että tilanne sen jälkeen paranee (luulen että leikkaus auttaa ihan tosiaan psyykeenkin, vaikka ihan lume-efektinä ellei muuten). 

Vierailija (Ei varmistettu)

"Minä muuten uskon edelleenkin että Ykkösmies rakastaa minua. Ellei rakastaisi, miksi olisi vielä minun kanssani? Hänhän on aiemminkin lähtenyt (pidemmästäkin) suhteesta rakkauden loputtua - eli uskaltaa kyllä tehdä radikaaleja muutoksia elämässään, mikäli niille on tarvetta - vaikka ne sitten taloudellisesti vahingoittaisivatkin."

Esitän tähän oman, subjektiivisen arveluni, joka voi mennä ihan metsäänkin, koska perustan sen ihan vain näihin kirjoituksiin. Luulen, että Ykkösmiekkonen saattaa kyllä rakastaa sinua, mutta ei ole enää romanttisesti rakastunut, vaan tunteet ovat enemmän ystäväpohjalla. Se on tietenkin pitkissä parisuhteissa ihan luonnollistakin, mutta seksuaalisuus usein pohjautuu nimenomaan näihin roihuavampiin tunteisiin.

Lisäksi Ykkösmies on postausten perusteella väsynyt, masentunut (?) ja mukavuudenhaluinen: telkkari-illan jälkeen on hyvä kierähtää sänkyyn kuorsaamaan. Vaikka hän olisikin 10 vuotta sitten ollut vaihtelunhaluinen ja aktiivinen, ikä, peruskunnon huononeminen (uniapnean myötä?) ja ihan vaan elämän tasaisuus ovat voineet tehdä tehtävänsä. Joten vaikka hän olisikin vuosikymmen sitten ollut valmis radikaaleihinkin muutoksiin, tilanne voi nyt olla hyvinkin eri.

Tietenkin toivon, että olen aivan väärässä, ja Ykkösmiehen seksihalut sinua kohtaan palaavat tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Realiteetti usein vain on, että kun seksuaalisuus kerran on suhteessa nuupahtanut, sitä on aika vaikea elvyttää takaisin entiselle tasolle. Sen vuoksi olen itse suhteesta lähtenytkin: uskon, että seksi on hyvä mittari suhteen toimimisesta yleisemmälläkin tasolla. Mulle ei riittänyt se, että "muuten on ihan hyvin", enkä halunnut pettää. Parempi kertarutina kuin ikuinen kitinä, sanoisi äitinikin :)

CougarWoman
CougarWoman

Viisas äiti :D

Joo siis vaikka en nyt mitään minuuttiaikataulua tulevaisuuteni/tulevaisuutemme suhteen ole vielä excelöinytkään, on selvää että en suostu loppuelämääni viettämään suhteessa, jossa seksiä ei ole tai sitä on vain erittäin vähän. En myöskään halua pettää koko loppuelämääni. 

Mutta jotenkin...en vain ole valmis luovuttamaan Ykkösmiehen suhteen. En ainakaan vielä. Ehkä joskus tulevaisuudessa olenkin. Siihen asti Nörttipoika kuitenkin toimii ikäänkuin pelastusrenkaana; että itse ylipäätään vielä jaksan yrittää. 

(Juu löysin kommenttisi :D)

Vierailija (Ei varmistettu)

Toivottavasti Ykkösmies osaa arvostaa yritystäsi! Sillä kyllä siinä vaiheessa, kun suhteessa jutut alkaa mennä pieleen, olisi helpompaa lähteä kuin yrittää korjata tilannetta. Jos yhtä asiaa saisin toivoa teille (vaikka jostain taikalampusta!), niin toivoisin sitä, että Ykkösmies ymmärtäisi, kuinka paljon sinä rakastat ja yhä haluat häntä. (Koska itselleni ainakin iso osa seksiä on just se, että joku toinen haluaa mua - ja jos Ykkösmies näkisi itsensä edes hieman kuten sinä näet hänet, se voisi olla jollain tavalla mullistavaa suhteenne kannalta...)

En usko, että rakastajan hankkiminen sinänsä auttaa asiaa yhtään, mutta mutta... Elämä on kiemuraista, eikä oikeita vastauksia ole olemassa.

Vierailija (Ei varmistettu)

No mä luulen et todella ymmärtää! Sehän varmaan entisestään luo paineita siihen seksiin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Jos se, että toinen pitää itseä kiihottavana, on jollekin turn-off, niin silloin kukaan ei voi voittaa. Jos seksi parhaimmillaan on win-win, niin tuossa tilanteessa se on valitettavasti lose-lose.

Tarkoitin aiemmalla kommentillani jokseenkin sitä, että jos Ykkösmies pitäisi itseään seksuaalisesti kyvykkäänä ja vaimonsa mielestä yhä kiihottavana, se voisi ratkaista ongelmia, eikä luoda niitä lisää. Luulen, että paineet kasvavat silloin, kun seksi pelkistyy suoritukseksi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kuinka kauan tätä seksittömyyttänne on muuten jatkunut? (Sori jos olet kertonut sen jossakin aikaisemmassa postauksessa, joka on mennyt minulta ohi.)

CougarWoman
CougarWoman

"Seksittömyys" ei itseasiassa ole täysin tarkka ilmaisu - sillä onhan meillä seksiä. Tänäkin vuonna jo kahdesti muistaakseni... 

Mutta tätä maksimissaan 3-4 kertaa vuodessa -tahtia on jatkunut jo useamman vuoden. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Blogiasi lukiessa on tullut monesti mieleen Turussa vaikuttavan gynekologi Anneli Kivijärven (gynekologi, kliininen seksologi) opetus kandeille: jo suhdetta aloittaessa pitää seksi ja sen tarve käydä läpi yhdessä ja tehdä kirjallinen sopimus parisuhteesta. Yksi kohta hänen esittämästä sopimuksesta on, että jos puoleen vuoteen ei ole seksiä ollut, se on yhtäkuin puolison lupa siitä, että seksin saa hakea parisuhteen ulkopuolelta. Kannattaa joskus vilkaista hänen kirjojaan tai mennä kuuntelemaan luentoa tai vo:lle, jos mahdollista. Viihdyttävä esiintyjä!

CougarWoman
CougarWoman

Jep, pistän korvan taakse, kiitos vinkistä! :)

kuolematon (Ei varmistettu)

Joku jo kommenteissaan arveli, että ykkösmies rakastaa kyllä, mutta ehkä enemmän ystävyystasolla. Täytyy sanoa, että itsellä on käynyt se myös mielessä. Kerroit (muistaakseni) jossain vaiheessa, ettei läheisyyttäkään niin hirveästi ole? Pakollinen aamu, töihin lähtö ja hyvää yötä-suukot ja se siitä? Paljonko teillä ylipäänsä on läheisyyttä? Paljonko katselet esim leffaa hänen kainalossaan tj? Tai millä perusteella olet sitä mieltä (oletko?) että ykkösmies on romanttisesti rakastunut sinuun, ettei se ole vaihtunut enemmän ystävyydeksi?

Toinen kommentoija sanoi, että ennen ykkösmies on voinut uskaltaa lähteä irti suhteesta, muttei välttämättä enään. Tuokin pitää muistaa, ihmiset muuttuvat.. Ennen todella villi on voinut muuttua oikeaksi nallekarhuksi ajan myötä. Toki tunnet miehesi paremmin kuin kukaan meistä, mutta perusteeksi ei välttämättä riitä että se teki sen joskus 10-20 vuotta sitten... Kyllä joku voi hypätä benjin 20vuotiaana, ei välttämättä enään 40 vuotiaana... Mitä vanhemmaksi tulee, sitä mukavuudenhaluisempikin (luultavasti) on. Ja vanhempana ajattelee, ettei tässä vaiheessa enään kannata muuttaa radikaalisti elämää (eivät kaikki ajattele, jotkut), et tää nyt on "ihan mukavaa"... :)

CougarWoman
CougarWoman

Ei me olla leffaa katsottu toistemme kainalossa varmaan kymmeneen vuoteen - kummallakin on oma sohva. Kyllä me joskus halataan tms, tai se hieroo mun niskaa jos on ollut rankka päivä töissä. Ykkösmies ensinnäkin sanoo päivittäin, että rakastaa (no voihan sekin olla rutiinia, myönnetään); ja esimerkiksi eilen, kun valitin että palelee, häipyi yhtäkkiä jonnekin puolentoista tunnin sisään pari kertaa. Kysyi sitten että vieläkö palelee, ja kun vastasin myöntävästi niin sanoi että eikun saunaan vaan sitten. Oli lämmittänyt mulle salaa saunan :) Eli enemmän tuommoisia arkipäivän tekoja kuin varsinaista "romantiikkaa" (jota meillä siis ei koskaan ole siinä perinteisessä merkityksessä ollutkaan).  

Haha, Ykkösmies juuri suunnitteli laskuvarjohyppyä (ei tosin benjihyppyä) tulevaksi kesäksi - nallekarhua (yh) hänestä ei kyllä saa tekemälläkään - ja hyvä niin :D 

Siis just tänään melkein itkin raivosta kun äitini yritti antaa mulle neuvoja asiasta joka oli mulle itsestäänselvyys. Eihän se sillä mitään pahaa tarkoittanut :D

CougarWoman
CougarWoman

I so feel you :D:D:D

Minä itse myös (Ei varmistettu)

Olen täysin samanlainen, minä itse. Isäni ei enää suostu edes väittelemään mistään asiasta kanssani, koska kovapäisyyden takia en luovuta, IKINÄ. Etenkään sillon jos olen oikeesti oikeassa. :D

En vain ymmärrä miksi osa lukijoista eivät ymmärrä sitä että jos sinä kaipaat neuvoja, sinä kysyt niitä. Olettaisin jopa että tuskin täältä vaan niiltä kavereiltasi jotka Nörttipojasta tietävät. Muttamutta, meitä on moneen junaan ja ikävä kyllä osa jää asemalle. Tämä lause oli sitten kohdistettu kukkahattutädeille jotka jaksa itkeä ja vinkua joka asiasta mitä kirjoitat.
Sinun ansiosta olen päässyt omassa eroprosessissa eteenpäin, kiitos :)

CougarWoman
CougarWoman

"Oikeasti oikeassa" ollaan aina ja oletusarvoisesti, kunnes toisin todistetaan ;)

Kiva jos kirjoituksistani on ollut apua, sen kuuleminen (no okei, lukeminen) lämmittää aina sydäntä :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Pahoitat mielesi toisten paheksuvista kommenteista? Kannattaako sitten kommenttejakaan lukea? :D

empuska

Paitsi että näiden mielenpahoittajien mielenpahoittaminen alkaa muuttua blogin sisällöksi kuin se, että mitä joku random muija tekee miehensä selän takana, niin ärsyttävää/paheksuttavaa/rohkeaa kuin se kenenkin mielestä on. Onhan se omalla, säälittävällä tavalla hienoa sosiaalipornoa nähdä muutama kyökkikallonkutistaja kirjoittamassa romaanin verran diagnoosejansa kirjoittajasta, mutta tragikoomisesti ne tuntuvat kertovan enemmän kommentoijien omista ongelmista kuin mitä kommentilla yritetään kritisoida. Siis tälleen metatasolle oikein, kyökkipsykologiaa à la inception.

Ei silleen, kyllä ihan mielenkiintoistakin kommentteja on ollut, mutta joku/jotkut vain ei pysty nielimään, että toinen kehtaa tehdä noin ja kirjoittaa vielä siitä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.