Paha, paha puuma

CougarWoman

Lueskelin tämän postauksen kommenttikenttää ja pysähdyin.

"Juuh elikkäs :D alkaa kuulostaa pikkasen uskomattomalta :D"

"Toisen, tuntemattoman ihmisen surukokemuksen ja vakavan sairauden yhdistäminen siihen, että itse pettää aviomiestään, viestii ja sopii salatapaamisia muiden miesten kanssa, oli vastenmielistä luettavaa. En kokenut tätä kirjoitusta, blogin muiden postausten joukossa, kauniina, vaan ehkä - tekopyhänä."

"Tuntuu että yrittäisit kerätä jotain plussapisteitä ja näyttää tunteitasi, vaikka kaikki tietävät, että mitä teet tällä hetkellä, on kamalaa."

Kyllä, minä petän aviomiestäni, koska en saa kotona seksiä. Enkä varmastikaan ole ainoa, joka pettää puolisoaan; minun eroni on se, että minä kirjoitan siitä.

Mutta hyvät ihmiset – en minä ole läpensä paha. Ei maailmassa ole 80-luvun hollywoodelokuvien kaksijakoisuutta, jossa USSR on paha ja USA hyvä; jossa konnat ovat konnia ja tunnistettavissa jo ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella, ja sankarit pysyvät sankareina ja takaavat onnellisen lopun, jossa paha tuhotaan. Kunpa elämä olisikin niin helppoa, niin mutkatonta, niin mustavalkoista. 

Voiko tosiaan olla niin, että minut nähdään saman mustavalkoisen filtterin läpi? Että koska en ole uskollinen seksittömässä parisuhteessani, niin minussa ei voi olla mitään hyvää, ei kykyä nähdä mitään kaunista – tai että minulla ei edes ole oikeutta tuntea mitään kaunista omassa elämässäni?

Onko tosiaan niin, että tässä maailmassa on vieläkin ihmisiä, niin mustavalkoisesti ajattelevia, ja täynnä vihaa, että kauniin kohtaamisen jakaminen synnyttää joko epäuskoisuutta tai epäilyksen siitä, että jaan kohtaamisen vain kerätäkseni plussapisteitä?

Jäin toisaalta taas myös miettimään, minkälainen ihminen tuntee jatkuvaa tarvetta arvostella toista ihmistä, olkoonkin sitten vain anonyymina, vain Internetin kätköistä, riippumatta siitä, mitä arvostelun kohteen aihepiiri käsittelee; toisaalta taas tajusin, että jokaisen motiivit ovat vain kyseisen henkilön tiedossa, joten hyppäsin tämän sivuraiteen yli aika äkkiä.

Sen sijaan aloin miettiä, minkälainen itse olen, minkälaisen kuvan annan siinä ihan oikeassa elämässä, siinä ihan oikeassa kanssakäymisessä. 

Minä olen paitsi pettäjävaimo, myöskin jonkun (ainakin ajoittain suhteellisen hyväkin) tytär. Olen jonkun, tai ehkä jopa useamman, paras ystävä; se, jolle voi kertoa kaiken ja tietää, ettei se kerro eteenpäin. Olen myös hyvä työntekijä ja asiakkaitten keskuudessa pidetty yhteyshenkilö; se, joka vastaa nopeasti ja kattavasti, ja joka ajattelee mukana. Se, joka saa kollegat ajoittain nauramaan niin, että vesi valuu silmistä. 

Olen se nelikymppinen nainen, joka käy tiistai-iltaisin joogassa ja halaa joogaopettajaansa; se, jonka luokse naapurin poika tulee perjantai-iltana juomaan muutaman pullon olutta ja ruotimaan ihmissuhteitaan, kun omille vanhemmille ei voi. Ja olen myös se jakkupuvussa työpäivän jälkeen ruokakaupassa vanhan mummun ostoksia pakkaava, kun huomaan, että tällä on vaikeuksia seistä tukematta rollaattoriinsa.

Olen se nainen, joka hymyilee sinulle ratikassa, vaikka emme tunnekaan entuudestaan; ja se, joka tervehtii sinua kun kohtaamme lenkkipolulla. Ja sinä hymyilet takaisin, ja tervehdit yllättyneenä. Sillä et tiedä, että minä petän miestäni, etkä siten ajattele, että minä olen läpensä paha.

Minä en nyt kirjoita tätä kaikkea kerätäkseni plussapisteitä. Minulla ei ole mitään tarvetta bonussysteemiin tai lojaliteettiohjelmaan; minä kirjoitan tämän kaiken kertoakseni, että vaikka petän, se ei määritä minua ihmisenä. Minä olen niin paljon muutakin kuin vain se huorintekijä. Ja siitä pettämisestäkin huolimatta en ole koskaan tarkoituksella kenellekään ilkeä.

Minä en myöskään ole vihainen tai katkera; ennemminkin hämmästynyt, että on olemassa minulle tuntemattomia ihmisiä, joille minun blogini todellakin määrittelee minut kokonaisuutena, jotka jotenkin blogin kauttani luulevat tuntevansa minut. Luulisi, että siihen on yli kahden vuoden aikana (!) tottunut, mutta aina se jaksaa hämmästyttää; että minä olen jollekin vain se sosiaalipornon tuottaja, se haureuteen horjahtanut ämmä, se tunteeton petturi. 

Ja kyllä - minä ymmärrän näitä tuntemattomia ihmisiä. Ymmärrän, että jokainen peilaa tätä maailmaa oman kokemuspohjansa läpi; sekä sen, mitä vanhemmilta sukupolvilta on opittu, mikä on tullut äidinmaidossa tai vastaanotettu mummun pyykkäyksestä karheutuneista käsistä. Mistä on puhuttu kotona ja mistä vaiettu, ja siitäkin mistä on salaa kuiskittu. Ymmärrän, että on helppoa olla ehdoton, jos kaikki menee itsellä hyvin ja suunnitelmien mukaan. Tai ehkä, vaikka ei menisikään. Minä en kuitenkaan enää osaa olla ehdoton, missään asiassa. Minua hävettää, että edes joskus olen ollut, monessakin. 

Me olemme erilaisia ihmisinä juurikin kokemuspohjamme takia; olemme ikäänkuin puita ja niitten vuosirenkaita, joista jotkut renkaat ovat paksumpia kuin toiset. Mutta siellä kaikkien niitten renkaitten sisällä, siellä ytimessä, me olemme kaikki samanlaisia. Kukaan ei ole pahempi tai parempi kuin toinen; me vain olemme, ja haluamme samoja asioita kulttuurista, ihonväristä tai taloudellisesta statuksesta riippumatta.

Ja me yritämme aina tehdä parhaamme, tilanteesta riippumatta. Ihan varmasti ja ihan joka ikinen meistä. 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ymmärrän mitä haluat sanoa, ja hyvä että sanoit.

Mutta silti, kyllä se kahden vuoden systemaattinen ja suunniteltu pettämisen, valehteluja varsinkin siitä julkisesti kertominen, toisen ihmisen (miehesi) yksityisyyden rikkominen kertovat sinusta aika paljonkin. Halusit tai et. Ei se että pakkaat jonkun mummon ostoksia poista sitä tosiasiaa että kykenet uskomattomaan julmuuteen.

Ja anteeksi nyt, mutta juuri nämä kaksi suunniteltua vuotta tekevät sen että on vähän vaikea uskoa sinun yrittäväsi parhaasi. Ettet sinä oikeasti kahden vuoden aikana ole keksinyt mitään parempaa kuin valheet ha petos.

No, tämä on vain niin kummallinen blogi. Hämmentävä ja surullinen. Toivon että löydät jonkun ratkaisun.

CougarWoman
CougarWoman

Ymmärrän. :)

Evamoi (Ei varmistettu)

Huipputekstiä ihmisen sydämestä toiselle.
Ottaa sydämeensä joka ottaa.
Tyrmää joka tyrmää.
Kiitos.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyvä kirjoitus. Olen itse vasta parikymppinen ja kohtaan tätä mustavalkoisuutta suurimmassa osassa ystäviäni.

"Mä en VOI YMMÄRTÄÄ, miten joku VOI pettää" jne ja jatkuva taivastelu asiasta. Ikää 20vee ja ensimmäisen vakavan seurustelukumppanin kanssa.

En ymmärrä pettäjiä siksi, että olisin itse pettänyt. Ymmärrän heitä siksi, että olisin voinut ehkä itsekin pettää samanlaisessa tilanteissa. Ymmärtäminen ja asian moraalisesti oikeaksi väittäminen ovat eri asioita. Se, että ei voi edes kuvitella itseään sellaiseen tilanteeseen, jossa edessä on vaikea pohdiskelu siitä, mikä on oikein, minusta vain lisää sitä riskiä, että siinä tilanteessa tuleekin tehtyä väärä ratkaisu.

CougarWoman
CougarWoman

Viisaita sanoja noinkin (anteeksi nyt vain, hih) nuorelta ihmiseltä; itselleni meni tämän tajuamiseen huomattavasti pidempi aika. Ja niitä vääriä ratkaisujakin on tullut tehtyä roppakaupalla juuri sen takia...

Kiitos. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Pettäminen vie alas helvettiin jossa madot syövät elävältä

CougarWoman
CougarWoman

Muista pyhittää lepopäivä Toivoseni...

Hmm... (Ei varmistettu)

Onhan selvää, että kun blogi käsittelee tiettyä aihetta, muodostuu mielipide sen mukaan. Mua hämmästyttää se, että vaikka olet ilmaissut kulkevasi omaa tietäsi arvostelijoista piittaamatta, (mikä on ihan oikein), niin miksi kerta toisensa jälkeen reagoit ja alat puolustautumaan. Tietysti arvostelu tuntuu pahalle, mutta jospa vähän yrittäisit hypätä yli, koska arvostelijoita löytyy aina. Ja olet kuitenkin päättänyt elämässäsi toimia niin kun toimit.

CougarWoman
CougarWoman

Niin...en itse näe tätä niinkään puolustautumisena, vaan nimenomaan niitten toisien, minussa myös olevien puolien avaamisena. 

Voisin myös olla kokonaan ottamatta kantaa kritiikkiin, mutta sitten minua luultavasti kritisoitaisiin siitä, etten välitä. :D 

Evamoi (Ei varmistettu)

Arvostan niin paljon enemmän sitä, joka tunnustaa syntejään ja pohtii itseään ja elämää, kuin sitä joka tikulla kaivaa toisen syntejä, tuomitsee, arvostelee ja pitää itseään parempana.

CougarWoman
CougarWoman

<3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä edeltävien kanssa siitä, että jos bloggaa pettämisestä, niin blogin ihmiskuva on rajallinen. Lukijoita ja kommentoijia ei riittäisi, jos alkaisit avautumaan hyvistä teoistasi yhtä paljon, kuin pettämiskuvioistasi. Sinulla on kaikki oikeus loukkaantua, mutta pettäminen on perustavanlaatuista kusetusta. Tästä on turha enää alkaa vääntää, koska olemme täysin eri palstalla mielipiteissämme pettämisestä. Minä olen vain sitä mieltä, että jos toista rakastaa, eikä kuitenkaan saa suhteessaan sitä, mitä haluaa, on todellista ilkeyttä tehdä tekoja tämän ihmisen selän takana. Rakkaudellista on sanoa toiselle, että nyt tämä ei vetele ja tulen tekemään tekoja x. Peace....

CougarWoman
CougarWoman

Kyllä, ymmärrän kantasi hyvin. Ja uskotko, jos sanon, että ajattelin itse ihan samalla tavalla x vuotta sitten..? 

En minä loukkaantunut oikeastaan ole, jotenkin vain hämmentynyt, ja sitä hämmennystä yritän purkaa, kun siltä kerran tuntuu. Minulle tämä blogi on laajempi tai jotenkin tärkeämpikin kuin pelkkä "ydinaihepiirinsä" (so. seksin ulkoistaminen avioliitossa), tämä on minulle myös tavallaan suojainen satama, johon voin avautua ihan mistä vain haluan. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Näinhän se on myös meille "uskollisille" lukijoille. Ehkä tämä avaa blogimaailmaa ja nettikeskustelua, kun voidaan rauhallisesti avata puolia ja toisia? Ainakin toivon niin.... Itse kun kommentoin aina sen petetyn lasien läpi, enkä voisi kuvitella elämässäni tilannetta, että itselle rakasta ihmistä loukkaisin puuhailemalla selän takana ja toivomalla, ettei jää kiinni tai että tilanne ratkeaisi jotenkin muuten, kuin puhumalla avoimesti. Peace ...

CougarWoman
CougarWoman

Jep, sitä toivon minäkin. Ja aika rakentavaltahan tämä ainakin suurimmaksi osaksi vaikuttaakin? :) 

Peace myös sinne <3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Minun täytyy aiempana kritisoijana, nykyisenä "hiljaisena lukijana" hieman avata motiivejani. Olen äärimmäisen empaattinen ihminen ja aiemmin blogia lukiessani en voinut olla ajattelematta esim. Ykkösmiehen tai Nörttipojan asemaa: Miten asetit heidät alttiiksi sydänsuruille ja nöyryytykselle, jopa identiteetin paljastumisellekin, omaa onneasi tavoitellessasi. Sain sellaisen käsityksen, että muiden kohtalosta viis, kunhan sinulla on hyvä olla. Pidin sinua itsekkäänä, ajattelemattomana julmurina ja olin varma, että olisin toiminut itse samassa tilanteessa täysin eri lailla.

Sitten laajensin (varsinkin eräiden keskustelujen myötä) empatiani koskemaan myös sinua. Mietin niitä pitkiä iltoja ja öitä, jolloin tunsit olosi yksinäiseksi ja torjutuksi; sitä pettymystä, minkä koit, kun seksikkäissä hepenissäkään miehesi ei sinua huomioinut; turhautumista, kun jatkuvat keskustelut eivät tuoneet muutosta asiaan; ja lopulta masentunutta, seksuaalisen itsetuntonsa kadottanutta naista, joka ei enää nauttinut elämästä.

Niin, eipä meillä kenelläkään ole varaa tuomita, kun emme ole toisen saappaissa astelleet. Emme ole kokeneet sitä kaikkea, mikä on sinut tähän tilanteeseen vienyt. Emme voi myöskään ehdottoman varmasti sanoa, miten itse muuttuisimme ihmisinä, jos kokisimme samanlaista vuosien torjumista. Pettämistä en omassa elämässäni, näillä kokemuksilla, hyväksy vieläkään, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää, miksi sitä joissakin suhteissa esiintyy.

Koeta siis pysyä vahvana ja kestää kritiikkiä: Avoimuus lisää ymmärrystä, ja ymmärrys lisää empatiaa. Kiitos sinulle, kun olet jaksanut!

CougarWoman
CougarWoman

Ja sinulle kiitos tästä kommentista! <3 Kritiikki on vain osa blogiani, ja tavallaan kai kuuluukin siihen; olisihan varmasti aika tylsää, jos kaikki vain olisivat samaa mieltä - tai mikä pahempaa, eivät kommentoisi lainkaan.

Kyllä minä sitä kritiikkiä ymmärrän toki, ja siksi kai vielä "jaksankin" sitä. Sillä se avoimuus ja ymmärrys, johon viimeisessä kappaleessasi viittaat, pitää toki osata suunnata kumpaankin suuntaan; voi siis sanoa, että minun empatiakykyni (asiallisia) kritisoijia kohtaan on kovasti kasvanut tämän kahden vuoden blogimatkan aikana, ja se on myös kasvattanut minua ihmisenä, pakottanut minut ymmärtämään sen sijaan, että suuttuisin tai tulisin surulliseksi. Ja siitä olen äärettömän kiitollinen. 

Vierailijatar (Ei varmistettu)

En juuri koskaan ole kommentoinut tähän blogiin, mutta kommentti bloggarin kykenemisestä "uskomattomaan julmuuteen" sai mut sävähtämään.

Olen Puumaan kymmenisen vuotta nuorempi, mutta tämänhetkisessä parisuhde- ja seksitilanteessani on samankaltaisia piirteitä. Suhteeni seksuaaliset ongelmat ovat syvällä, mutta eivät riippuvaisia itsestäni. Nauttisin seksistä, rakastelusta, kaikesta ihan uskomattoman paljon. Olen kuitenkin ajan myötä ymmärtänyt, että nykyisessä suhteessani on asioita, joiden vuoksi en joudu tekemään asian suhteen ainoastaan kompromissia, vaan jäämään kokonaan paitsi suuresta osasta seksuaalisuuteni todeksielämistä.

Tästä huolimatta olen koko sen ajan, joka minulta on tämän asian ymmärtämiseen kulunut, elänyt lähellä toista ihmistä, joka on mulle sanomattoman rakas. Tunteita minulla on asian suhteen laidasta laitaan; olen vuoroin surullinen ja pettynyt, onnellinen ja toiveikas. Omista tunteistani huolimatta en halua loukata miestä, jota rakastan. En halua sanoa niitä sanoja, joita en saa koskaan takaisin.

Ja tästäkin huolimatta olen yhä seksuaalinen ja seksuaalisena ihana nainen. Minua surettaa, jos kuvittelen elämääni vuosia eteenpäin ja kuvittelen kaiken sen, minkä haluaisin, mutta mitä en saa. Ja tunnen itseni kelvottomaksi, kun haaveilen siitä, kuinka kohtaisin jonkun, joka haluaisi kuin minä.

Vaikka joskus kävisi niin, että tällainen hetki tulisi ja kohtaisin toisen - ja tarttuisin siihen hetkeen kaksin käsin - en silti millään voi uskoa ja kuvitella, että se tekisi musta "uskomattoman julman". Tässä maailmassa, jossa tapahtuu oikeasti käsittämättömän pahoja ja suoraan sanottuna kammottavan julmia asioita, on väärin kutsua toista "uskomattoman julmaksi" tällaisella perusteella - varsinkin silloin, kun bloggaaja on valmis reflektoimaan omaa toimintaansa, näkemään sen jäljet itsessään ja toisissa. En minä olisi (eikä Puuma ole) julma - hauras, hatara, inhimillinen, haluava, todellinen ehkä ennemminkin, jos jotain adjektiiveja on keksittävä.

Tällä koko kommentillani yritän sanoa, että yksinkertaisia vastauksia moraalisiin kysymyksiin ei ole. Ei ole olemassa mitään absoluuttista määritelmää siitä, millä tavalla elämä tulisi elää. Ja jos joku yksittäinen asia määrittää kokonaisuudessaan ihmisen hyvyyden tai pahuuden, ei tällainen ihmiskuva kestä kovin kriittistä tarkastelua. Jokainen meistä on samaan aikaan hyvä JA paha - hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisten sisällä. Silloin, kun tämän asian on valmis hyväksymään itsessään, näkee huomattavasti vähemmän pahaa toisissa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kommenttini liittyi ennen kaikkea pettämisen julkiseen osuuteen, siihen että toisen ihmisen yksityisistä asioista tehdään julkista terapiatekstiä, jopa viihdettä, häneltä lupaa kysymättä. Se on julmaa. Eikä sillä ole merkitystä ettei hän itse koskaan saa sitä tietää. Tai oikeastaan se tekee siitä vielä pahempaa.

Vierailijatar (Ei varmistettu)

Hmmm... Jos pitää anonyymia blogia, jossa vertaistuen ja asioiden purkamisen vuoksi kirjoittaa elämästään, ei se mun mielestä ole julkista repostelua, vielä vähemmän viihdettä.

Mun mielestä silläkin on merkitystä, saako asiasta tietää vaiko ei. Mun eksä kohteli mua törkeästi ja mieluummin olisin toivonut, että hän olisi asian multa salannut kuin että olisi heittänyt asian päin mun naamaa. Olisi ollut inhimillistä, etten olisi tiennyt. Ja jos omassa tilanteessani päädyn joskus siihen, että ylitän sallitun rajan, on mielestäni keskeinen merkitys sillä, loukkaanko toista kertomalla asiasta vaiko en. En mä toista halua ehdoin tahdoin särkeä ja loukata.

Ja jos toinen saa asiasta joskus tietää, silloin keskeinen moraalinen käsite on vastuu. Olen itse vastuussa omista valinnoistani, Puuma omistaan ja sinä omistasi.

CougarWoman
CougarWoman

Tunnen kipusi melkein fyysisesti - niin samankaltaisessa tilanteessa olet. Tavallaan kysessä on se ikuinen kahtiajako oman ja toisen onnen välillä; ja siinä välimaastossa sompailu parhaansa mukaan. Pitääkö huolehtia partnerinsa onnesta täysin omansa kustannuksella - onko se sitä pyyteetöntä rakkautta, jos oma mielenterveys kärsii pahasti? Voiko partneri olla täysin onnellinen, mikäli itse voi psyykkisesti todella pahoin; eikö se ennen pitkää heijastu myös suhteeseen? 

Tämä on niin tapauskohtaista. Mutta omalla kohdallani huomaan, että olen nykyiselläni onnellisempi, iloisempi ja seesteisempi. En enää pura pahaa oloani kiertoteitse kumppaniini, minkä johdosta meidän suhteemme on nykyään harmonisempi. Ehkä se joittenkin mielestä kuitenkin on uskomattoman julmaa; mutta täytyy muistaa, että jokainen käsittelee tätä asiaa oman moraalisen kompassinsa kautta, ja niin kuin sanoitkin, yksinkertaisia vastauksia ei ole.

Minä olen valmis hyväksymään sen, että joidenkin mielestä tekoni menevät kategoriaan "uskomattoman julma". Minä olen valmis ymmärtämään, miksi nämä ihmiset ajattelevat näin. Ja ehkä he joskus tulevat ajattelemaan toisin - jos näin, niin hyvä, mutta jos ei, niin sekin on okei. :) 

Kiitos kommentistasi, adjektiivisi kuvailevat minua/meitä erittäinkin hyvin. <3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Minusta sinä olet erittäin rohkea nainen, se nainen joka uskaltaa kertoa näitäkin kipeitä asioita ääneen. Kukapa meistä ei haluaisi elää joka osa-alueeltaan tyydyttävässa suhteessa... ulospäin kun kukaan ei näe saako sitä seksiä kotona vai ei, ja jos ei niin miksi ei. Itse aivan samanlaisessa tilanteessa tuskastelevana olen saanut blogistasi ihan uskomattoman paljon voimaa, en tiedä miksi mutta niin vain on. Ehkäpä se johtuu siitä laihasta lohdusta, etten olekaan se ainut seksittomassa avioliitossa omasta tahdostaan riippumatta elävä. Minullakin on toinen mies, rakastaja, jolta saan sen mitä kotoa ei saa. Kukaan, kuka ei ole elänyt tälläistä elämää ei voi tuomita. Kukaan joka ei ole elänyt tällaista elämää ei voi kuvitellakkaan kuinka raskasta ja kuluttavaa se on. Kuinka monta yötä olenkaan hiljaa itkenyt nukkuvan aviomieheni vieressä toivoen, että hän heräisi tajuamaan kuinka paljon minuun sattuu ja silti rakastan enkä osaa lähteä pois.

CougarWoman
CougarWoman

Kiitos tästä. Vertaistuen merkitystä ei kannata koskaan aliarvioida, ja se, että saan tämän kaltaisia kommentteja, antaa minullekin voimaa; en ole yksin. Me emme ole yksin. 

Voimia. <3

Metsästä törähtää

Huomaatko että syyllistyt? Syyllistyt, koska tiedät tekeväsi väärin. Se, että teet väärin, ei tarkoita, että olet läpeensä huono ihminen. Jokaisessa meissä on erilaisia puolia. Jokainen meistä tekee ajallaan väärin. Jokainen meistä on ajallaan heikko. Jokaisella meistä on hallitsemattomia puuskia tai vaiheita elämässä. Kaikkein kauneimmallakin meistä saattaa olla julma pimeä puoli.

Toimintasi ihmissuhteissasi (jos se ei ole keksittyä) on kuitenkin sellaista, että monien on vaikea nähdä sitä enää pelkästään heikon ihmisen hapuiluna. Sinä et ole tilanteessa, jossa ei ole vaihtoehtoja. Sinä voisit erota ja siirtyä elämässäsi eteenpäin. Sen sijaan häpäiset tilanteessa olevia ihmisiä tekemällä heistä julkista viihdettä.

Harvat meistä tahtoisivat joutua siihen asemaan, johon olet miehesi kietonut. Ihmiset kuvittelevat itsensä miehesi asemaan ja arvioivat toimintaasi siltä perustalta.

Jos olet kertakaikkiaan niin addiktoitunut pettämiseen, ettet pysty jättämään miestäsi, niin lopeta edes siitä kirjoittaminen. Mene terapiaan, mene vertaistukiryhmiin, mutta älä häpäise tilanteessasi olevia miehiä kertomalla sähellyksistäsi (todennäköisesti) tuhansille lukijoille.

Vai juuri siitäkö kiksisi saat, kun kerrot julkisesti tekeväsi pahaa?

CougarWoman
CougarWoman

No voi taivas - totta kai minä syyllistyn; ellen syyllistyisi, minua kai voitaisiin kutsua sosiopaatiksi? 

Samaan tapaan voisin todeta, että sinäkään et ole tilanteessa (ajatusmaailmasi pohjalta), jossa ei olisi vaihtoehtoja. Voisit muuttua "kukkahattutädiksi" tai "vihervassarisuvakiksi" (anteeksi muille karkea karrikointi). Terapiaa voisin suositella sinullekin, ellei se tekisi puolestaan minusta sitä, mitä en enää koskaan halua olla: tuomitsevaa. :) 

Meillä kaikilla on oikeus mielipiteisiin, meillä kaikilla on oikeus valita. Tätä oikeutta kunnioitan, kun toivotan sinulle lämpöä elämääsi, ja kiitän mielipiteestäsi. <3 

joopajoo (Ei varmistettu)

"Jos olet kertakaikkiaan niin addiktoitunut pettämiseen, ettet pysty jättämään miestäsi, niin lopeta edes siitä kirjoittaminen. ... Vai juuri siitäkö kiksisi saat, kun kerrot julkisesti tekeväsi pahaa?"

Luetko lainkaan näitä muita kommentteja, ikinä? Tuossa ylläkin on naisia jotka sanovat saaneensa lohtua tai turvaa kun ovat tätä blogia luettuaan ymmärtäneet etteivät ole ainoita vastaavassa tilanteessa? Että heissä ei olekaan mitään vikaa. Voitko edes kuvitella, miten suuri helpotus tällainenkin asia saattaa jollekin olla?

Tai entäpä ne kommentoijat, joita Puuman tekstit ovat auttaneet pohtimaan elämäntilanteiden monimuotoisuutta. Ne, jotka eivät ole ikinä kuvitelleet, että voisivat millään tasolla hyväksyä minkäänlaista "epämoraalista" käytöstä, mutta ovat lukiessaan alkaneet mietiä asioita ihan eri kantilta kuin yleensä. Eivät he silti pettämistä hyväksy (eikä toki tarvitsekaan), mutta ovat kuitenkin oppineet ymmärtämään että toisen elämää on kovin, kovin mahdotonta arvostella ulkopuolelta. Emmekö me yhteiskuntanakin hyödy tällaisen empatian läsnäolosta?

Ja sitten vielä Puuma itse. Hän on monen monta kertaa kertonut miten surulliseksi, vialliseksi, jopa itsetuhoiseksikin itsensä on tuntenut seksittömässä avioliitossaan. Ja miten siitä kirjoittaminen ja vertaistuen (kuten myös asiallisen kritiikin) saaminen on autanut prosessoimaan tilannetta.

Ja vielä epäilet, että ainoa motivaatio tälle blogille on Puuman leveily "lällälää, mäpä olenkin ronski tuhmeli".

Metsästä törähtää

Kyllähän ihmiset saavat tukea toisistaan. Pedofiileilläkin on rinkinsä, joissa he oikeuttavat toistensa toimintaa. Ei se kuitenkaan muuta muuksi sitä, että harvemmat meistä tahtoisivat ajautua tilanteeseen, johon puuman mies on joutunut.

Puumalla on mahdollisuus vapauttaa miehensä tilanteesta, mutta hän ei tahdo sitä tehdä.

CougarWoman
CougarWoman

En aio periaatteesta, jota en sen kummemmin lähde erittelemään, enää enempää kommentoida sinun kommenttejasi, mutta sen verran on pakko sanoa, että "miehen vapauttaminen tilanteesta" - tai siis tässä tapauksessa ei-vapauttaminen - ei ole minun, vaan mieheni valinta. Miksi siis käyttäisin mahdollisuuteni, jos toinen ei sitä halua, hmmm? 

Metsästä törähtää

OK. Olen luullut, että miehesi ei tiedä, mitä puuhailet. Jos miehesi on perillä puuhistasi, niin eihän siinä sitten mitään. Silloinhan kysymys on vain avoimesta suhteesta.

Se on sitten miehen valinta, jos hän tahtoo suhteeseen jäädä.

 

CougarWoman
CougarWoman

Hyvä pointti, joopajoo. <3 

T: ronski tuhmeli (aiheutti päivän huutonaurut! :D)

Vierailija (Ei varmistettu)

Olethan sinäkin kertonut omasta tilanteestasi ja levittänyt tietoa yksityiselämästäsi, johon myös puolisosi liittyy, jopa epäsuorasti kommentoinut puolisosi haluttavuutta. Monet sinunkaan tekemät teot (vaikka eivät samanlaisia puumaa tekojen kanssa olekaan) eivät kestä päivänvaloa, ainakaan niin, että puolisosi niistä tietäisi.

Tämä ei toki mitenkään vähennä antamaasi kritiikkiä, mutta suo siellä, vetelä täällä.

Metsästä törähtää

Minä olen kertonut eläväni seksittömässä liitossa, mutta en ole sen kummemmin yksilöinyt tilannetta tai revitellyt sillä.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Et toki, mutta olet tosin kertonut yksityiselämästäni asioita, jotka tuskin ovat puolisosi tiedossa.

Ollakseni rehellinen, omalla tavallani ymmärrän sekä sinua että puumaa. Mitä en kuitenkaan sinun enkä puuman tilanteessa ymmärrä on se, miten vähällä te annatte puolisoidenne itsekkäästi ohittaa teidän tarpeenne suhteessa ja vielä haluatte jatkaa suhdetta. Ehkä se ei näy näin lukijalle, minkälaisia keskusteluja asiasta on käyty. Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Suhde, jossa ei yhdessä päätetä rakkauselämästä eikä siitä voi puhua puolison kanssa vaikuttaa kovin kolkolta ja yksinäiseltä suhteelta.

Metsästä törähtää

Kyllähän minä saisin seksiä, jos pyytäisin. Saisin sitä kuitenkin velvollisuudesta enkä halusta. Sellaista seksiä en tahdo.

Pettämään en pysty, koska minulla on herkästi kolkuttava omatunto. En myöskään näe pettämistä rationaalisena vaihtoehtona, koska se näyttää harvoin olevan ratkaisu, joka rakentaa suhdetta. Yhden kerran hairahduksista monet pariskunnat selviävät, mutta toistuva tai jatkuva pettäminen johtaa lähes poikkeuksetta eroon, eivätkä haavat tapahtumien tultua ilmi parane hetkessä. Ne jättävät yleensä pysyvät arvet, ankaratkin ruhjeet.

En myöskään pysty harrastamaan seksiä ihmisen kanssa, johon en tunne henkistä yhteyttä ja jonka seurassa en koe olevani turvassa. Siksi minun pettämiseni olisi pikemminkin rinnakkaissuhde kuin seksuaalisten tarpeiden tyydytystä. 

Uusi suhde on vaihtoehto, mutta kaikissa ihmissuhteissa on omat ongelmansa. Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan. Kaiken lisäksi uusi suhde ei synny tuosta noin vain, ei ainakaan minulle introvertille nuhjuiselle juntille, jonka sosiaaliset taidot ovat heikot.

Suhteessa pysymisen motiiveita on minusta hyvä jokaisen pohtia. Mitä jos puoliso sairastuu sitkeään masennukseen, skitsofreniaan, halvaantuu, pettää, osoittaa poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, joihin ei itse pysty vastaamaan jne.? Onko ratkaisu tällöin aina ero.

Mitä suhteeseen sitoutuminen tarkoittaa, millä tavalla suhteeseen sitoudutaan? Kuinka paljon suhteessa voi vaatia itselle ja millä perusteilla?

Vierailija (Ei varmistettu)

Ero ei ole ratkaisu kaikkeen. Tarkoitin, että suhteessa puolisoiden on hyvä tietää, miten heidän tekonsa vaikuttavat siihen toiseen osapuoleen ja yrittää yhdessä päättää, miten toimitaan. Kaikki toki elävät kuinka tykkäävät, ja hyvä niin.

Puolisosi osoittaa kuitenkin kiinnostusta kanssasi rakastelemiseen, kun ehdotat. Sinä kuitenkin koet, ettei hän täytä omaa vaatimustasi rakastelua kohtaan ("ei halua, vaan velvollisuudentuntoa"). Onko hän itse sanonut tekevänsä sen velvollisuudentunnosta? Hyvin moni ei koe spontaania halua, mutta puolison ehdottaessa rakastelua voikin haluta ihan mielellään. Tavallaan torjut itse myös puolisosi läheltäsi - hän ei saa myöskään tehdä sinua onnelliseksi ja olla lähelläsi, koska sinä koet, ettei hän pelaa sinun säännöilläsi ja täytä sinun vaatimuksiasi. Ymmärrän tarpeen tulla halutuksi puolisonsa taholta, mutta parantaako kokonaan rakkauselämästä luopuminen todella tilannetta? Entäpä jos et hetkeen kiinnittäisi huomiota itse ajatukseen ("ei halua"), vaan tekoon ("on kanssani"). Joskus sitä halua on turha jäädä odottelemaan ja luottaa tahtoon sen sijaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Puuma, haluttomuutta ja torjuntoja kokeneena ymmärrän sinua. Luulen ymmärtäväni vähän myös, mistä vihaisten kommentoijien reaktiot kumpuavat blogisi äärellä; joku elää lukiessaan uudelleen niitä hylätyksi tulemisen tunteita, kun on itse joutunut petetyksi, joku ehkä kipuilee omassa parisuhteessaan ja kokee ettei uskollisena pysyminenkään ole toiminut muttei haluaisi myöntää sitä ja blogisi ärsyttää siksi, jollekin tulee mieleen oma vaiettu hävettävä pettäminen, ehkä joku suree sitä ettei ylipäätään ole parisuhdetta ja siten harmistuu kun toimit suhteessasi kuten toimit. Tai joku kokee pyhäksi velvollisuudekseen kertoa sinulle jälleen kerran, että teet väärin. Silti, sinä kerrot vain oman tarinasi ja sinulla on siihen oikeus. Tämä blogi on minusta kiehtova, koska se kertoo oikeasta elämästä, jossa onnellisia loppuja ei aina ole. Lisäksi olet todella taitava kirjoittaja. Toivon voimia käsittämättömän kuluttavaan tilanteeseesi.

CougarWoman
CougarWoman

Kiitos tästä. Minä olen myös - onneksi - oppinut ymmärtämään, vaikka joskus se voi olla kovinkin vaikeaa. 

<3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Muistakaa nyt että ykkösmies petti ensin ja sittemmin alkoi pihdata. Sitä saa mitä tilaa.

"Juuh elikkäs :D alkaa kuulostaa pikkasen uskomattomalta :D" (Ei varmistettu)

Haha! Ensimmäinen kommenttini koskaan pääsi postaukseen asti. Olen lukenut blogisia jo aivan alusta ja ajoittain hiukan ehkä kyseenalaistanut joitakin kertomuksiasi.

En syyllistä sinua pettämisestä. Uskon että sinulla on syysi siihen, niinkuin meillä kaikilla. Olen pettänyt myös itse entistä avopuolisoani, koska alan helposti ihastumaan muihin miehiin parisuhteen ollessa huonossa jamassa ja yksiavioisuus tuottaa hiukan ongelmia juurikin näiden asioiden takia.

Kirjoitat erittäin hyvin. Tekstisi vain aiheuttaa välillä ajatuksen että blogisi olisi mahdollisesti fiktiota.

Jos kuitenkin kaikki onkin totta, niin elämäsi on kyllä aika värikästä! Mukavaa syksyä sinne :)

CougarWoman
CougarWoman

Hih :) Kiitos jo järjestyksessä toisesta kommentista ikinä siis! 

Samoin sinne <3

Emilia M

Hämmentävän monille tuntuu olevan epäselvää, että ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. Aloin tätä lukiessani miettiä, että koska olen seurannut blogia alusta asti, ymmärrän erittäin hyvin Puumaa. Olet hyvin tarkkanäköisesti eritellyt avioliittosi tilaa, seksuaalista kaipaustasi, mitä olet tehnyt seksielämän virkistämisen eteen jne... Kertaakaan en ole tainnut miettiä, hyväksynkö teot! Miksi miettisin? Tämähän on blogi, tämä on vain viipale elämästä, en minä tiedä kaikkea. Kaiken tietää vain osallinen, edes hyvin läheltä seuraava ei tiedä kaikkea. Ja miten voisi tehdä jotain moraalisia johtopäätöksiä, kun ei tiedä kaikkia asiaan vaikuttavia seikkoja? Ja mitä se edes minulle kuuluu?

Toinen juttu sitten on se, että kaunokirjallisuuden lukeminen kasvattaa empatiakykyä ja kehittää suhteellisuudentajua - suosittelen kaikille. Voitte aloittaa esimerkiksi Angelika-sarjalla, joka kuvaa Ranskan hovia ja aatelisneitojen seikkailuja. Valheita ja viettelyksiä on myös mielenkiintoinen romaani (elokuva starring John Malkovich). Tämä on kuulkaa melko pientä verrattuna siihen, mitä muinoin on puuhailtu.

Suhtautuminen pettämiseen myös vaihtelee maasta toiseen - vaikkapa Ranskassa se on ollut ihan tavallista viime aikoihin saakka. Katolisissa maissa ehkä on ajateltu, että avioliitossa on syytä pysyä, kun kerran on avioon menty, mutta jos seksielämä on väljähtynyt niin huvit voi hyvin hakea toisaalta. Jos kaikki muutoin toimii, kaikki asianomaiset ovat tyytyväisiä, (avioliittohan on paitsi seksuaalinen myös taloudellinen järjestely), niin miksi lopettaa hyvin toimivaa järjestelyä. Huomauttaisin, että tässäkään ajattelussa ei ole mitään ns. moraalisesti väärää - se vain poikkeaa siitä, mikä omassa maassamme juuri tällä historiallisella ajankohdalla on tapana.

Naturellielli (Ei varmistettu)

Olen blogisi vakkarilukija, mutta nyt on ihan pakko venyä kommentointiin asti. :)
Käsitykseni ihmisistä poikkeaa omastaan kovasti, siis, jos lopun hurskas ja ylevä käsitys todella edustaa ajatuksiasi, eikä ole kaunis lopetus ikävälle kritiikille ;)
Käsitykseni mukaan useimmat harjoittavat henkistä laiskuutta viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Todellinen parhaansa yrittäminen jää yksittäisiin hetkiin. Monet tuntevat pikkumaista, mutta niin inhimillistä iloa, voidessaan omassa pikku kuplassaan asettua moraalisesti toisten yläpuolelle. Tällähön ei ole mitään tekemistä oikean moraalisen käyttäytymisen kanssa, mutta se ilmeisesti auttaa nukahtamaan, kun omaa elämää jäytävä tyytymättömyys kuskailee ikävästi hiljaisina hetkinä.
Blogissasi parasta on se inhimillinen käsitys ja toteutus siitä, että ehkä se patriarkaalinen ydinperhekäsitys ei ole ainoa oikea tapa elää, vaan sen sijaan meillä on vastuu omasta innestamme.
Tsemppiä, jatka tällä ihmeellisellä, joskus kipeällä, mutta varmasti kuitenkin antoisalla elämänpolullasi! Valat uskoa meihin muihinkin...

Aloitteleva Puuma (Ei varmistettu)

Kivoja nää kaksi viimeistä kommenttia. Todellakin, elämänsä voi järjestää niin monella muullakin tavalla, kuin mitä juuri tällä historiallisella hetkellä Suomessa on yleisintä.
Ja joo, hyvä vinkki lukea kaunokirjallisuutta.

Tapaatko jo kohta taas valokuvaajaa? :)

Aloitteleva Puuma (Ei varmistettu)

Emilian blogia jään odottamaan :). Naturelliellilläkin on sana ja ajatus hallussa.

CougarWoman
CougarWoman

Joo - tuo historia- ja kulttuuriaspekti toi kanssa kivan lisän keskusteluun! 

En varmaan ihan lähiaikoina, meillä on vähän aikataulutusongelmia :/ Nyyh. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Pahantekijä ei voi määrittää, mikä on julmaa - pitäisi kuulla uhreja ja ymmärtää heidän tunteitaan. Miltä nörttipojasta, ykkösmiehestä tai valokuvaajan, muusikon jne jne vaimoista voi tuntua.
Puuma esittää toki, että "nämä ihmiset ovat onnellisen tietämättömiä', ja ykkösmies ikään kuin "sallisi pettämisen" mutta se on hänen tulkintansa - hän ei voi puhua kenenkään toisen puolesta.

Minä en löydä oikeutusta, että blogisti jatkaa pettämistään, suunnitelmallisesti, kun lapsiakaan ei ole. On lapsen tasoista ajattelua puolustautua sillä, että on "mukava ihminen muilla elämän osa-alueilla" tai vedota siihen, että auttaa mummoja ja omaa rakkaat välit omaan äitiinsä. Ja mollata näin ne, jotka eivät hyväksy pettämistä, katkeriksi ja mustavalkoisiksi moralisteiksi.

CougarWoman
CougarWoman

Ikävää, että tulkitsit postaukseni mollaukseksi - se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Mutta ymmärrän kantasi; joskin, mitä Nörttipoikaan tulee, niin hänhän on käsittääkseni ihan oman bloginsa kautta (hae hakusanalla "Nörttipoika") itse kertonut, minkälaiset fiilikset hänelle suhteestamme jäi. Häntä hieman tuntien uskoisin jopa, että sana "uhri" hänen tapauksessaan saattaisi kirvoittaa lempeästä poikkeavan argumentin tai parikin :)

Se jäi vähän häiritsemään, että tekisivätkö ne lapset sitten pettämisestä sinun silmissäsi jotenkin oikeutetumpaa? 

Mutta joka tapauksessa, kiitos kommentistasi. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

"tekisivätkö ne lapset sitten pettämisestä sinun silmissäsi jotenkin oikeutetumpaa? "
Eivät tee. Mikään ei oikeuta pettämään, minusta. En hyväksy, mutta voin ymmärtää (vähävaraisia) lapsiperheellisiä, jotka (pettäneenä tai petettyinä) tekevät omat jatkoratkaisunsa lastensa hyvinvointia ajatellen, eivät omaa onnea ja nautintoa maksimoiden. Olet hyväpalkkainen ja lapseton, voit elää oman tahtosi mukaan, ja kirjoitatkin niin tekeväsi.

En tarkoittanut leimata ketään uhriksi. Uhriutta et sinä määritä enkä minä. Osallisia (ykkösmies, salamiehiäsi ja petettyjä vaimoja) on pettämistesi takana nyt jo..yli10hlöä? Jokaiselta heistä pitäisi mennä kysymään erikseen, mitä he kokevat, siinä roolissa, joka heille elämänjärjestelyjesi vuoksi on ollut tai ulkoa annettu.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.