Pelkään teinejä

CougarWoman

Minä ihan oikeasti pelkään teinejä. Teinipoikia enemmän kuin teinityttöjä, vaikka pelkään kyllä vähän teinityttöjäkin.

Niitä meluisia ryhmiä jotka ovat iältään noin 13-15 –vuotiaita ja jotka puhuvat kovalla äänellä ja joskus kiroilevatkin. Joillakin saattaa olla tupakkakin hampaissa.

Niitä, jotka täyttävät koko jalkakäytävän meuhkatessaan eteenpäin, ja jotka osoittelevat ihmisiä sormella ja nauravat. Tai nauravat ihan muuten vaan.

Aina, kun joudun kohtaamaan kyseisen ryhmän, olen taas kolmetoistavuotias; se epävarma ja lihava, jolla on liian pitkä otsatukka ja epäonnistunut permanentti.

Olen taas yläasteella, kuulen taas sen saman naurun. Sen, joka oli useimmiten osoitettu minulle, vaikka tulikin selkäni takaa. Sen pilkkaavan, ivallisen haistapaskanaurun, joka kaikui korvissa vielä pitkään jälkeenpäin.

Olen satavarma, että ne nauravat juuri minulle. Vaikka minä kävelen siinä aikuisena ja tyyliteltynä jakkupuvussani ja korkokengissäni, näennäisen itsevarmasti, kuten vain nelikymppinen nainen, jolla on sekä aviomies että rakastaja, ja joka käy manipedeissä ja etelänmatkoilla ja joogassa; ja joka nauttii elämästään täysin rinnoin, elää tässä hetkessä ja uskaltaa ottaa nautintonsa.

Minä tiedän, että minun ei tarvitsisi väistää; voisin vain säilyttää suoraryhtisen kävelylinjani ja ottaa katsekontaktin siihen kaikkein räyhäisempään, siihen joukon kingiin. Voisin vain kävellä suoraan päin ja teinit väistäisivät, varmasti väistäisivät.

Minä en pelkää pimeitä kujia, juoppoja, narkkareita (no piripäitä ehkä silleen terveellisesti vähän, kuten kuuluukin), irtokoiria, kännissä uhoilevia liikemiehiä tai Soldiers of Odinin katupartioita. En pelkää moottoripyöräjengiläisiä tai jalkapallohuligaaneja.

Minä pelkään teinejä. Mikähän helvetti siinä on, että vieläkin pelkään teinejä – ja juuri ja nimenomaan tuon ikäisiä teinejä?

Ja kun ne kävelevät minua kohti leveästi, minun hartiani lysähtävät; katseeni siirtyy kengänkärkiini. Yritän kävellä mahdollisimman varovasti, että korkoni eivät kopsuisi huomiotaherättävästi; vedän varmuuden vuoksi vatsaani sisään, etteivät keksi haukkua läskiksi. Yritän tehdä itseni huomaamattomaksi, näkymättömäksi.

Ja kun olen ohittanut ne, ne nauravat. Aina. Minulleko? 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Et ole ainoa.

marjaraj (Ei varmistettu)

Sama.

Tove Janssonin tytär

Mä en enää, kun jouduin vähän pakotetusti töihin nuoriso-ohjaajaksi. Kun niitä tarkkailee vähän pitempään, tajuaa että suurin osa niistä on ihan hiton epävarmoja ja pelokkaita pikku kakaroita. Ja ne isoimmat turvan aukojat tarvitsi ne isoimmat halit. 

En tarkoita etteikö kandeis pitää varaansa, koska tyhmyys tiivistyy joukossa ja kolmetoistavuotiaat on aika pöljiä. Mut ihan skidejä. 

Huumorilla selviää. Heitoilla joista jää suu auki. Luonnistuu sulta varmasti ;)

Nuumi (Ei varmistettu)

Hyväksyvällä katseella ja hymyllä pärjää myös tosi pitkälle. Sekä epävarma teini että epävarma aikuinen.

Tove Janssonin tytär

Samaa mieltä. Joku sellainen ele, että ollaan samalla puolella. 

CougarWoman
CougarWoman

Joo, siis mähän olen ollut aikoinani sijaisopettajana - tosin ala-asteella, mutta kyllä ne 12-vuotiaatkin rupeavat olemaan aika uhoamisiässä...ja ihan hyvin pärjäsin, vaikka oli liki kolmekymmentä lapsukaista ja vielä enemmistö poikia. 

Mutta silti.. :D 

Tove Janssonin tytär

Maailma on kyllä kovempi nykyään. Mulla oli 12v saparot ja lappuhaalarit. Poikajuttuja luettiin lähinnä Suosikista ja Mix-kehdestä. Pari vuotta sitten selvittelin tapausta, jossa 9-vuotiaat tytöt oli sylkeneet toisen naamaan ja huoritellut. Ihan karseeta. 

Omassa työssä tuntui, että tytöillä oli kovempi tarve olla pahiksia kuin pojilla. Kertoo mun mielestä siitä ettei aikuisilla ole aikaa tai kykyä auttaa näitä pieniä ihmisiä eteenpäin elämässä. Sitten haetaan sitä turvaa jengiytymällä ja purkamalla sisään kertynyttä vihaa, häpeää ja epävarmuutta minne nyt keksitäänkään. 

Toki nuoruuteen kuuluu vielä se järjetön uho ja tietty kuolemattomuuden tunne. Siitä voi tulla rumaa jälkeä jos sitä ei opi suuntaamaan jotenkin rakentavasti. 

Teinit on siitä hankalia, että ne pyrkivät pois vanhempien ikeestä kaikin keinoin ja ilmaisevat usein olevansa täynnä halveksuntaa, vaikka todellisuudessa juuri 13-vuotias tarvitsisi melkein taaperon tavoin vanhempien syliä, rakkautta ja kannustusta. Luottamusta ja tilaa unohtamatta.

Ristiriitaisia tunteita herättää kyllä minussakin jotkut isot lössit. Ei ehkä pelkoa, mutta sellaista huolta. Onkohan noilla kaikki okei -fiilistä.

... (Ei varmistettu)

Mulle on myös iän myötä tullut sellainen jopa hellyydentunne, että ovat niin selvästi epävarmoja, lapsekkaita ja heille on jo tullut aavistus kaikista niistä vaatimuksista, mitä pitäisi täyttää, apunaan vain tyhjät kädet. Mutta totta, että ehkä juuri epävarmuus saa jotkut tekemään järjettömiä asioita.

EMerituuli
Loxodon

Mullakin on enemmän sellaista äidillisiä tunteita näitä porukoita kohtaan :D Toki ei meillä ole ikäeroakaan kuin hädin tuskin 10 vuotta, mutta silti näen pieniä poikia, jotka lähinnä tarvitsisivat kunnon halauksen. Silloin tällöin olen bussipysäkillä kauniisti pyytänyt porukkaa siirtymään tupakan kanssa toisaalle lasten takia ja aina ovat kohteliaasti pahoitelleet ja siirtyneet :)

Ehkä auttaisi, jos joskus juttelisit vastaavalle porukalle? Huomaisit sitten, että he kokeilevat rajojaan, mutta ovat oikeasti ihan ihmisiä :) 

CougarWoman
CougarWoman

Heh, joo siis niin kuin tuossa yllä kommentoinkin, mulla ihan oikeasti on jopa kokemusta (melkein) tämänikäisistä, ja klaarasin tilanteen ilman mitään ongelmia - se on vaan joku atavistinen pelko, mikä mulla on. Eli en TOD (!!) halua mennä juttelemaan :D 

Ja universumi nauraa

Wow, hienosti puettu ajatuksesi!

Ja vähän minunkin. Tai en tiedä onko mua ihan pelottaneet tuon ikäiset, olen ehkä enemmänkin pitänyt niitä todella rasittavina, ärsyttävinä, luotaantyöntävinä. Olen tietty ymmärtänyt, että omaa epävarmuuttaan siinä uhoavat, mutta silti se vastenmielisyyden värähdys tuollaista poikajoukkoa ohittaessa. 

Kunnes sain tuon ikäisen bonuspojan. Kohteliaan, hyvinkäyttäytyvän, ihanan pojan. Saattaa toki olla, että käyttäytyy poikaryhmässä ihan toisin, mutta jotenkin on vaikea kuvitella. En mä nyt tuon kanssa ihan kamalasti puhuttavaa keksi, mutta on se silti aika ihana <3

Pamsu
Osien summa

Hei kiitos tästä. Amisopettajana aina välillä mietin, että onko tää duuni oikeesti raskasta vai kuvittelenko vaan... Koska tämä mun jokapäiväinen todellisuuteni on niitä räkättäviä, epävarmoja, söpöjä teinejä, jotka elämänvaiheestaan johtuen ovat ärsyttäviä, luonnostaan. Aikuisten ihmisten todellisuus pääsee multa joskus unohtumaan.

Mäkin yritän väistää teinijengit kadulla. Eniten kuitenkin siksi, että kiintiö täyttyy jo töissä :)

Ymmärrän kuitenkin kavahduksen tunteenne täysin, siis!

mystery
Vision One

Jos ne ihan oikeasti sulle nauravat, niin kannatttaa vaan lähteä leikkiin mukaan ja vaikka hymyillä ja iskeä silmää takaisin :D kyllä pojat hämmentyy!  

Oon itse tehnyt hyväntekeväisyystyötä monilla asuinalueilla, ja saanut usein teinien kuittailuita osakseni siitä. Parasta on vaan nauraa mukana! Oon sanonut usein takaisin, kun ne aloittavat jonkun "Vittu te teette sitten ihan vitun hienoo työtä täällä, todella TÄRKEITÄ ihmisiä olette"-puheen, että "No eikö tehdäkkin! oon itsekin tosi ylpeä" :) siinä on nauraminen laantunut!

NotCredibleDates

Mä en tiedä pelkäänkö, ehkä vähän. Mut voin sanoa, etten niistä ollenkaan tykkää :D

Toinen pelokas (Ei varmistettu)

Mie pelkään kans, mutta teinityttöjä. (Pelkään oikeastaan omanikäisiä ja itseäni nuorempia naisia kokonaisuudessaan, mutta se on jo toinen juttu.) Ärsyynnyn ja vittuunnun siitä hirityksestä ja nokanvartta pitkin katsomisesta. Ihan vitun naurettavaa, kun olen jo kuitenkin 25-vuotias. Mutta teini-iän kiusaamistraumat istuvat lujassa, eipä ne kymmenessäkään vuodessa täysin lähe mihinkään. Voi että jos teinit tajuaisivat, miten sanat voivatkaan satuttaa juurikin tuossa kypsässä kolmen-neljäntoistavuoden iässä.

Toinen pelokas (Ei varmistettu)

Niin ja siis nainen olen itsekin, jos sillä nyt mitään väliä on. :)

CougarWoman
CougarWoman

Jep, mä kai tällä logiikalla pelkään siksi niitä teinipoikia, kun mun yläastekiusaajat oli nimenomaan poikia...

Mieti, mua on kiusattu viimeksi...ööhh...26 vuotta sitten... o_0 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla verenpaine nousee aina, kun joudun tekemisiin sellaisen remuavan teinilauaman kans, oli se sitten kaupungilla tai työn puolesta, ärsyttää se vetelä olemus ja kaikkitietävyyden kuvitelma. Ja nenäkkäät vastaukset, ja typerät anime-hiukset, ja lököttävät housut ja.. Mikäpä niissä ei ärsyttäis. Pikkuveljiä vielä sietää, koska niitä voi ihan sumeilmatta komentaa, ja ne jostain syystä edelleen uskoo mun auktoriteettiin ja totteleekin, mutta aika lailla kaikki muut kakarat, voi jeesus. Onneksi ei ole omia lapsia, en edes halua miettiä minkälaista olisi asua semmoisen sukkamehunhajuisen hormonihirviön kans, joka ei tee muuta kuin vittuilee. Anteeksi purkaus, mutta viime aikoina näitä kohtaamisia on tainnut olla pari liikaa. :D

CougarWoman
CougarWoman

:'D :'D :'D 

Punaruusu (Ei varmistettu)

Törmään työmatkoilla sellaisiin teineihin jossa 13-15v kesäiset tytöt pukeutuu kuin baariruusut tai se toinen kasti korkeavyötäröiset farkut ja napapaita (jep se tulee taas), se volyymitaso yllättää aina, onko ne nykyään kuuroja kaikki kun huutavat sillee toisilleen? Mä pelkään lähinnä niitä limaisia miehiä jotka nuoleskelevat huuliaan nähdessään mut (babyface mikä babyface :D).

koulussa taas (Ei varmistettu)

Ihan sama fiilis itellä, sitä on hetkessä takas koulun käytävällä kun on pakko kävellä sen tietyn porukan ohi. Jostain se oma epävarmuus vieläkin tulee noissa tilanteissa esiin, vaikka muuten olen itsevarma ja voisi sanoa "menestynyt" elämässäni.

Täällä kans. Kyllä se on kumma, miten syvät arvet koulukiusaaminen jättää. Ja ihan kuka tahansa, kuka katsoo kohti hiukankin pidempään ja jotenkin omituisesti saa minut ajattelemaan, että minussa on nyt jotain vikaa. Onks mun naamassa jotain kun se katsoo noin? Unohdinko aamulla laittaa housut jalkaan kotoa lähtiessäni? Ja auta armia, jos satun vaikka liukastumaan vilkkaalla kadulla tai muuten nolaamaan itseni. Ajattelen sitä monta päivää ja pohdin kuinka moni ihminen minulle nauraa!

Nii
En vaihtais sekuntiakaan

Mulla helpotti kun kerran jouduin/pääsin tilanteeseen, jossa mun peruskouluajan suurin kiusaaja tuli mun kyydissä sellaisen 300 kilometrin automatkan. Kun näin sen sovitussa paikassa niin kädet tärisi, hikoilin ja oksetti, mutta olin päättänyt että tän teen nyt. 20 kilometriä ennen määränpäätä sain kakisteltua ulos, että tajuaako se että se teki mun kouluajoista melkoista helvettiä ja että oon kasaillut niitä palasia piiiiitkään sen jälkeen vielä. Aika nöyrää poikaa oli. Ei se saanut sanottua että anteeksi, mutta oli pahoillaan selvästi ja kertoi ettei todellakaan ikinä tajunnut tai ajatellut kiusaavansa, vaan piti sitä vaan läppänä. Se toi sellaisen rauhan. Että ei ne oikeasti ilkeyttään tai siksi että minussa olis ollut joku vika, vaan omaa epävarmuuttaan, läppänä, ihan vaan koska muutkin tms. Surullista toki eikä yhtään hyväksyttävämpää, mutta kyllä se helpotti kun oli kaikki ne vuodet miettinyt että miksi just minä, mitä tein väärin. En mitään.

CougarWoman
CougarWoman

Mulla oli kanssa kerran tilanne, jossa satuin olemaan Helsinkiläisessä yökerhossa VIP-seurueessa, ja mun pahin yläasteen kiusaaja sattui samaan porukkaan ns. hang-aroundina. Tunnistin sen heti ja aloin tärisemään holtittomasti ja itkemään samoin tein (ja mä en siis itke ikinä). Se ryhmä, missä olin, näki tietysti heti, että olin poissa tolaltani, ja kysyi että miksi. Minä sitten kerroin (sen kiusaajankin kuullen), jonka jälkeen tämä mun ex-kiusaaja heitettiin välittömästi ulos VIP-tilasta. 

Oli aika maukas tilanne. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Itse murrosikäisten poikien äitinä kommentit tuntuvat jotenkin tosi ikäviltä lukea. Perspektiivi muuttuu kummasti, kun on omia lapsia ja katsoo asioita ikäänkuin syvemmällä ymmärryksellä. Tuohon nuorison joukkoon mahtuu niin monenlaista lasta, toki myös vaikeita haistattelijoita mutta pääsääntöisesti tuntuvat olevan ihan tavallista mukavaa ja rentoa porukkaa.

CougarWoman
CougarWoman

Ymmärrän! Mun mielestä kuitenkin mulla on lapsettomanakin on perspektiivi ja ymmärrystä ;) 

Tässä jutussa (ja sen kommenteissa) ruodittiin kuitenkin lähinnä sitä teinien "vaikeat haistattelijat" -osuutta, ei varmasti kukaan niitä mukavia teinejä inhoa... :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Kaikissa asioissa on puolensa ja puolensa. Kiusaamisen jättämät arvet ja niistä johtuvat reaktiot on yksi juttu, teiniyden ja sen vaikeuden ymmärtäminen toinen. Eniten mua tässä hämmästyttää tämä äidin kommentti, jossa haetaan ymmärrystä vain niille parhaiten voiville teineille - mä jotenkin aattelen, että äitinä (tai siis oikeasti syystä tai toisesta empaattisena ihmisenä) ymmärrystä kaipaisi erityisesti niille, joista on vaikein tykätä. Eniveis, murkkuikäisistä ja heidän tarpeistaan kirjoitettiin joku aika sitten muistaakseni hesarissa tosi hieno ja koskettava kolumni nimeltään kuka hymyilisi teinille/halaisi teiniä/jotain sellaista. Kolahti.

Mutta kolahti myös tämä kiusaamisasia, kyllä niillä kokemuksilla vaan on ihan pelottavan hurja voima.

Naislaif
Naislaif

Epävarmana teininä, jota muut pitivät itsevarmana, kuljin katse kengän kärjissä. Nostin katseen usein ylös, koska en tahtonut näyttää heikkouttani. Minua ei kiusattu, olin osin jopa suosittu, mutta sitäkään en tajunnut. Päässä oli valtava ruuhka, johon ei ollut karttaa.

Usen taipaleen päästä tuosta, ajauduin erityismurkkujen opeksi. En pelkää teinejä vaan puolustan niitä. Usein väärinymmärrettyjä. Kovaäänisiä, moukkamaisesti käyttäytyviä ja usein epäsiistin näköisiäkin. Vittu-saatana- lauma, joka on täynnä epävarmuutta ja samaan aikaan maailman suurinta tietoisuutta siitä, miten elämä kuuluisi elää. 

Näemmä me koemme eri ihmisryhmät kokemuksemme kautta. Mikä kelläkin.

Olen surullinen sinun sisäisestä pienestä tytöstä. Toivon, että hän saa jossain vaiheessa riittävän lohdun ja kulkee joku päivä pystypäin kenen tahansa edessä. 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.