Surusta

CougarWoman

Ykkösmiehen kuolema oli oikeastaan elämäni ensimmäinen suuri suru. Sitä edellinen oli rakkaan mummuni poismeneminen, mutta siitäkin on jo yli kymmenen vuotta aikaa. Mummu oli sitäpaitsi yli yhdeksänkymppinen ja jo joutunut sairaalahoitoon; olin hänen kuolemastaan enemmänkin helpottunut kuin surullinen. Minulla oli aikaa valmistautua siihen, ettei mummu enää eläisi kauaa – kai vanhojen ihmisten kuolema on sitten jotenkin helpompi sekä käsittää että käsitellä.

Kun sain tiedon Ykkösmiehen kuolemasta, olin Malagan lentokentällä lopettelemassa AbFab-viikonloppua parhaan ystäväni kanssa. Hänen lentonsa oli kuitenkin kolme tuntia minun lentoani aikaisemmin; hänen lähtiessään terminaaliin Ykkösmies oli vielä virallisesti “vain” kadonnut.

Kymmenen minuuttia ystäväni lähdöstä poliisi soitti ja kertoi, että hän on löytynyt kuolleena. Maailma hidastui kun joku painoi pause-nappia.

En edelleenkään tajua, miten selvisin kotimatkasta. Luin kirjaa ihan muina naisina ja meditoin, hengitin syvään. En itkenyt.

Seuraavat kaksi viikkoa meni kuin sumussa. Olin yllättynyt, miten fyysisesti raskasta suru on; väsytti koko ajan, ajatukset eivät pysyneet kasassa. En jaksanut taluttaa koiraa, en siivota, en laittaa ruokaa. Menin eteenpäin kuin robotti, palaveerasin poliisin kanssa; toimitin dokumentteja eri instansseihin jotta miehen kroppa saataisiin takaisin kotimaahan.

Ystävällinen poliisi kehotti kirjoittamaan tärkeät asiat paperille - en kuulemma muistaisi niitä enää viiden minuutin jälkeen. Hän oli oikeassa. 

Nukuin todella huonosti. Kieltäydyin unilääkkeistä, mutta aloin lopulta pitkin hampain syömään melatoniinitabletteja; tuntui, että olin väsynyt koko ajan paitsi silloin, kun oli aika mennä nukkumaan. Täytin päiväni puuhastelulla; vein miehen vaatteita vaatekeräykseen, pesin kaikki pyykit, järjestin liinavaatekaapin. Niin kauan kuin oli tekemistä, ei ehtinyt ajatella.

Aikanaan vastaanotin mieheni matkalaukun ja pesin taas jo käytetyt vaatteet, heitin yöllä käytetyt hammaskiskot pois. Poliisilta sain miehen kehossa kuolinhetkellä olleen lävistyksen ja piilolinssit, jotka vasta kotimaan patologi (!!) oli löytänyt. Paradoksaalisesti muistin ajatelleeni, miten paljon kolmen viikon linssien yhtäjaksoinen pito oli täytynyt ärsyttää silmiä.

En edelleenkään tiedä mieheni kuolinsyytä. Mutta vaikka tietäisinkin, ei se toisi häntä takaisin. 

Tuhkauksen jälkeisenä maanantaina aloitin taas työt; olin ollut kuukauden kotona. Pomoni oli onneksi tarpeeksi fiksu ehdottaakseen aluksi lyhyempää työviikkoa – itse en olisi sitä enää niin pitkän poissaolon jälkeen kehdannut pyytää, enkä luultavasti olisi vielä kuitenkaan jaksanut tehdä yhdeksän tunnin päiviä.

Tuhkauksesta on nyt kuukausi. Apukeittiössä on edelleen kahdet kumisaappaat; minun ja Ykkösmiehen. Hänen kenkänsä ovat vielä paikoillaan, osa vaatteistakin roikkuu vaatekaapissa. Joskus unohdan, että hän on tosiaan lopullisesti poissa; välillä tuntuu kuin hän olisi vain erittäin pitkällä työmatkalla.

Suru tulee ja menee aaltoina; joskus “unohdan” suruni ja seuraavassa hetkessä se hyppää rintakehäni päälle puristaen kuin lyijypaino, kuristaa kurkusta vetäen silmät kyyneliin. Ravistan suruvaipan pois kuin koira märän turkkinsa kuivaksi ja jatkan tinderöintiä, pesen pyykit, käyn kaupassa, laitan ruokaa ja peuhaan koiran kanssa; muuten hukkuisin siihen, muuten se ottaisi minusta vallan. 

Näen usein unia, joissa Ykkösmies on vielä elossa. Niissä on aina hauskaa, ei ikinä ahdistavaa tai surullista.

Eipähän meitä lopullisesti edes kuolema erottanut.

Kommentit

nm90 (Ei varmistettu)

Pala nousi kurkkuun. Oman isän tapaturmaisesta kuolemasta ei ole kovin kauaa aikaa ja ajatuksesi hyvin samankaltaisia kuin itselläni.

Naislaif
Naislaif

Olen viime aikoin muistellut tyttäreni kuolemaa ja käynyt tuntemuksiani lävitse. Kirjoitin niistä juuri blogin ja aloin lukemaan muiden kirjoittamia....Luin tämän ja niin elän tuntemuksissasi vaikka menetyksemme eroavatkin. 

Minunkin unissani vieraileva lapseni aiheuttaa joka kerta hyvän mielen. 

Sinulle <3

RaijaS (Ei varmistettu)

Muistan kuin eilisen paivan, kohta 3-vuotta sitten kun sain soiton Suomesta jossa kerrottiin rakkaan isani menehtyneen aivan yllattaen. Asun kaukana, hyvin kaukana ja en edelleenkaan minakaan ymmarra miten selvisin pitkasta kotimatkasta lentoineen jossain maarin jarjissani Suomeen. Ihminen on kummallinen, sita vaan sitten selviaa kun on pakko selvita.

On jotenkin niin ihana kun kirjoitat naitakin ajatuksia ylos, tunnistan itseni niin monesta vaikka en menettanyt puolisioa vaan isan. Taallakin isa vierailee unissa ja elama naissa unissa jatkuu kuin ennenkin, ne on hyvin voimaannuttavia unia ne! &lt;3

Elama jatkuu ja vaikka suru ei ikina katoa se silti muuttaa onneksi ajankanssa muotoaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aallot saa tulla ja mennä. Suru kertoo myös rakkaudesta mikä oli. Aallot on aluksi tosi jyrkkiä ja sitä joutuu hallitsemattomasti myrskyn silmään. Suru täyttää kaiken. Pikku hiljaa aallot loivenee suurimmilta osin ja ne mukautuu ja muokkautuu elämän rytmiin, ei peitä enää kaikkea alleen. Siihen asti, anna surun tulla ja hae kaikki apu mitä saat ja tarvitset. Voimia!

aloitteleva puuma (Ei varmistettu)

Osanottoni, en osaa muuta sanoa. Tai no, sen, että varm,aan iloitset siitä miten hieno aviolittoo ja ystävyys teillä on ollut. Sitähän ei voi sinulta kukaan viedä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Julmaa leikkiä tämä blogisi kuten tiedät mikään kirjoittamasi ei ole TOTTA!!!!häpeäisit!!!!!

CougarWoman
CougarWoman

Jos meistä jomman kumman tulisi hävetä, niin veikkaanpa, että arpaonni osuisi sinuun.

Ihan tälleen kuriositeettina: sinä et voi sataprosenttisen varmasti tietää, onko blogini totta vai ei. (Vai totta vain osittain.) Tämän kai itsekin pystyt itsellesi myöntämään? Hyvä. Eli et voi tietää.

Nyt mietipä tätä kommenttiasi siinä valossa, että blogi ja/tai Ykkösmiehen kuolema on totta. Sen jälkeen mieti, miltä sinusta itsestäsi tuntuisi vastaanottaa tämmöinen kommentti suruaikanasi. Tuntuisiko pahalta?

Joko hävettää? 

Vierailija (Ei varmistettu)

Häpeäisit edes!!!Satun tietämään 100%varmuudella ettei blogisi ole totta!!!Rajansa kaikella myös sillä mistä ja miten vakavilla asioilla tehdään julmaa pilaa!!!!Voin alkaa paljastelemaan hieman totuuksia sinusta jollet ala käyttäytymään asiallisesti!!!!!!!!

Wnbs (Ei varmistettu)

En ymmärrä miksi tämä asia aiheuttaa niin suurta tunnekuohua?
Mikäli tämä ei ole totta, kommentoijilla tuntuu olevan läheisten kuolema tosiasia ja heille teksti voi tuoda lohtua.
Ja miksi olla typerä ja paljastaa jotain faktoja? Mikä arvo niillä olisi?

CougarWoman
CougarWoman

Joo en kanssa tajua. Ykkösen kuolema nyt sattuu olemaan totta, en mä usko että edes pystyisin ns. omasta päästä kuvailemaan tuommoisia tunteita ilman omakohtaista kokemusta. Joillain kai on elämän ainoa tarkoitus jotenkin päteä anonyymisti netissä kun muuten ei rahkeet riitä.

CougarWoman
CougarWoman

Senkun vaan.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.