Valokuvaajan iltakylä

CougarWoman

Valokuvaaja tuli siis toissapäivänä kyläilylle. Livistin (ihan vähän) aikaisemmin töistä lääkäriajan varjolla - oikeastihan oli vaan kiire sheivailemaan paikkoja, köhköh - sillä töistä lähtemisen ja Valokuvaajan saapumisen välillä oli vain tunti aikaa.

Suutelimme jo eteisessä, menimme näön vuoksi vähäksi aikaa sohvalle istumaan, suutelimme vähän lisää. Valokuvaaja pyysi, että tulen syliinsä istumaan (siis ei kahareisin pornosti, vaan ihan silleen oikeasti) – se oli jotain, jota olisin ennen yli kahdeksankymmenen kilon elopainoni takia varmasti vierastanut, mutta joka tuntui nyt vain jotenkin…luonnolliselta.

Valokuvaaja kietoi kätensä ympärilleni ja sitten suutelimme vähän lisää; söpösti pusutellen, välillä hieman kieltä, sitten hieman lisää, sitten taas söpöjä pusuja. Oli taas ihan teiniolo, vaikkakaan tällä kertaa ei enää ujostuttanut – kumpaakaan. Oli vaan ihanaa olla taas toisen lähellä, kosketella ja nuuskutella. Enää ei ollut kiire mihinkään, ei sänkyynkään.  

Lopulta, suudelmien ja hyväilyjen kasvatettua kummankin painetta tarpeeksi, siirryttiin vierashuoneeseen. Valokuvaaja oli taas dominoiva, mutta samalla kuitenkin minun tarpeeni huomioiva; kielensä viihtyi jalkovälissäni, kunnes minun oli pakko pyytää häntä lopettamaan, sillä halusin pitkittää nautintoani mahdollisimman pitkään. Siirryin puolestani hemmottelemaan häntä kiireettä suullani; sitten oli hänen vuoronsa jäähdytellä hieman. Makasimme pitkään vastakkain ja pidimme toisiamme hyvänä, kunnes hän vihdoin tuli sisälleni.

Siitä eteenpäin kaikki on yhtä sumua, ajattomia maininkeja; toisiinsa kietoutuneita vartaloita, noroina rintakehällä valuvaa hikeä, ohimoille liimautuneita kosteita hiuksia, helliä näykkäisyjä, leikkisiä läpsäytyksiä, hillitöntä hekumaa, hyvänolon tunnetta, jota ei edes sanoin voi kuvailla. Lujaa panemista ja rakastelua koko sielujen palolla; eri asentoja, eri kulmia, voihkintaa, suoraa huutoa, toisiinsa kietoutuneita täriseviä vartaloita.

Jälkeenpäin makasimme sylikkäin; luimme toistemme silmistä sen, mitä emme vieläkään ole ääneen sanoneet – vain viestien kautta välittäneet.

Menimme polttamaan post-coitaalit savukkeet - ne parhaimman makuiset ikinä - ja säpsähdin huomatessani, paljonko kello oli. Kaksi tuntia oli kadonnut kuin varkain siitä, kun askelsimme vierashuonetta kohden. 

Ruuan jälkeen istuin jälleen sylissään, olimme edelleen vaatteitta; silittelin hajamielisesti hänen hiuksiaan, sivelin partaansa hymyillen. Valokuvaaja katsoi minua pitkään ja yhtäkkiä kovin totisena; huomasin, että silmänsä kostuivat sillä aikaa, kun hän kokosi itseään saadakseen kakistettua ulos selvästi pitkään mielessään pyörineen kysymyksen.

“R-riitänkö minä sinulle?”

Valokuvaajan kasvoilta paistoi hätä. Oli selvää, että kysymyksen esittäminen pelotti häntä jopa niin, että hän ei melkein edes uskaltanut kysyä sitä. Alahuulensa värisi varoittavasti, hän puraisi sitä hämmentyneenä saadakseen sen loppumaan.

Yllätyksekseni omatkaan silmäni eivät pysyneet kuivina, ja sanat takertuivat kurkkuuni. Vedin hänet kiinni itseeni, painoin päänsä olkapäätäni vasten ja suukotin niskaansa, puoliksi nyyhkäisin ja puoliksi kuiskasin sitä vasten että totta kai, tietysti. Miksi edes epäilet.

“No kun mä olen aina niin väsynyt, kun mä olen tämmöinen aivovammainen semiautisti.”

Rakkauteni Valokuvaajaan tulvahti ylitseni hyökyaallon lailla; se kipusi kurkkuuni kuristavaksi möykyksi, kouraisi vatsanpohjaa niin, että sattui, ja yhtäkkiä tajusin, miten riippuvaisia jo olimme toisistamme. Puristin silmäni tiukiksi rytyiksi ja purin poskeani tukahduttaakseni esiin pyrkineet kyyneleet; vihdoinkin ymmärsin konkreettisesti, että tästä ei hyvää seuraisi. Että lopputuloksesta huolimatta johonkin sattuisi, jostakusta tulisi romahtanut ihmisraunio. Ja jälkiajatuksena, joka vihlaisi pitkään ja kivuliaasti kuin amputoidun raajan haamukipu - ja jos se on jompi kumpi meistä, niin anna sen olla minä. 

Saatoin Valokuvaajan autolleen aivan liian pian. Kävelimme pimeän turvin käsi kädessä, toisiamme vasten painautuneina. Jäähyväissuudelma pitkittyi ja venyi, halaus oli pitkä ja takertuva. Irtauduin vastahakoisesti syleilystään, katsoin Valokuvaajaa silmiin. Tämä hymyili haikeasti.

 “Älä ole noin surullinen.”

Vastasin, etten voi sille mitään. Että ikävöin häntä jo nyt. Valokuvaaja näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta vetikin minut vielä viimeiseen halaukseen ja painoi siveän suukon otsalleni, ennen kuin kääntyi kannoillaan ja katosi autoonsa.

Päästyäni kotiin huomasin, että kännykässäni odotti viesti.

“Halusin äsken sanoa, että rakastan sua ihan mielettömästi. Jotenkin en vaan uskaltanut.“

Huomasin myös, että Ykkösmies oli yrittänyt soittaa.

 

Kommentit

Sandrasu (Ei varmistettu)

Nyt kuulostaa kyllä niin keksityltä.. Mutta ihanaa jos jaksat fantasioida :) Mutta eikö ole vaarallista tehdä ruokaa alasti? :D

CougarWoman
CougarWoman

No, ei sen eilisen ruuan hellalla lämmittäminen kannellisessa astiassa nyt niin hirveän vaarallista ollut. :D 

Vierailija (Ei varmistettu)

Valokuvaaja!!! <3

Minkähöhänlaista henkistä työtä mun pitää itseni kanssa tehdä, että kohdalleni sattuu tuollainen mies?

Miksi ajattelet, että lopulta jotakuta tai jompaa kumpaa sattuu? Eivätkö asiat voi vain jatkua näin?

Aloitteleva Puuma (Ei varmistettu)

Ylläolevaan kirjoitukseeni piti kyllä tulla sydän, eikä tuollainen epämääräinen merkkijono.

CougarWoman
CougarWoman

Valitettavasti mä tunnen itseni sen verran hyvin kuitenkin, että tiedän, että jossain vaiheessa tulen mielestäni haluamaan enemmän tjms, ja luultavasti sitten tavalla tai toisella ryssin koko jutun joillain typerillä ultimaattumeilla tai jotain. 

En mä usko että Valokuvaajan löytäminen on mitenkään omasta henkisestä kasvusta kiinni, puhdasta tuuria, luulen. ;) Hyvät uutiset tietysti sitten, että nyt ainakin tiedetään että tuollaisiakin miehiä näköjään on olemassa <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Haluatko tulijärveen? Sinne nimittäin joudut jos et tee parannusta Johanneksen Ilmestys 22:15

Ulkopuolella ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät.

Lukija (Ei varmistettu)

No mutta Toivoko se siinä taas? Onko sut potkittu pois Lilysta kun vierailijana pistät?

Vierailija (Ei varmistettu)

Se oli sitten siinä, hyvä että tunnustit itsellesi, johonkin tulee sattumaan, mutta veikkaan että se on ykkösmies :(, sanoitko että olit lenkillä koirien kanssa ja puhelin oli jäänyt kotiin?

Sellaista se on kauniissa ja roihkeissa :)

Aloitteleva Puuma (Ei varmistettu)

Ai tää kiinnostaa mua, että MIKSI tulet haluamaan jotain enemmän, niin kuin mitä?
Henkisellä kasvulla tarkoitan sitä, että sinä rakastat ja kunnioitat itseäsi, ja asetat spontaanisti vaatimukset tasolle, joka tuo eteesi miehiä, jotka palvovat sinua.
Maininnat äidistäsi (joka vissiin muuten lukee tätä?) paljastavat, että hän tukee ja kannustaa sinua kaikessa. Oonko kade? Oon.
Hei Puuman äiti, ihailen sinua.
Ja itselleni toivon sellaista henkistä kasvua, että voin itse opettaa itselleni itseni rakastamista samalla tavalla. Puuma oppi sen äidiltään, mikäli olen tulkinnut oikein - monet muut joutuvat opettelemaan sen aikuisiällä omillaan. Minä aion.

Man (Ei varmistettu)

Olen lukenut sun blogia jo jonkun aikaa. Alussa olin tuomitseva ja jyrkkä. Tänä päivänä ihailen sun tapa kirjoittaa, ja hiukan sytyn kun kuvailet... Toisaalta tulen surulliseksi kun väitän että sun rakkaus ykkösmiestä kohtaan on suuri ja aito. Se että seksi ei kohtaa on raskasta ja myös surullista. Sinun tapasi kuvailla tätä kaikkea on uskomattoman hienoa. Olen myös lukenut ihmisiä jotka uskovat että kaikki mitä kirjoitat on tarua. Oli miten oli, osaat kuvailla hienolla tavalla monen ihmisen tuskaa.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.