Viikko muistotilaisuudesta

CougarWoman

En ole itkenyt muutamaan päivään eikä itku ole ollut edes pyrkimässä kurkusta. Se iso puristava pala, joka teki syömisen vaikeaksi ja sai äänen odottamatta sortumaan, on, ellei poistunut kokonaan, niin ainakin pienentynyt.

Olen vienyt kaksi jätesäkillistä Ykkösmiehen vaatteita kierrätykseen ja lahjoittanut niitä myös perhepiiriin. Niitä kaikkein rakkaampia en ole vielä hennonut poistaa vaatekaapistani; uskoisin, että kaikkia en poista koskaan – ja miksipä pitäisikään. Hääpaita ja parhaalta ystävältä saatu (kammottavuudessaan aika cool) jouluaiheinen villaneule, jota Ykkönen itsepintaisesti piti koko talven ja josta sai tapella, että sen sai silloin tällöin pesukoneeseen, saavat joka tapauksessa jäädä henkareihinsa; samoin t-paita, jossa on koiramme kuva – maalautin sen tilaustyönä valokuvasta lomaillessani äitini kanssa Fuerteventuralla muutama vuosi sitten, ja Ykkösmies ihastui siihen silmittömästi. 

Olen ominut pari Ykkösmiehen hupparia ja viimeisimmän setin hänen boxereitaan menkkahousuiksi. Ne istuvat yllättävän hyvin, ihan mummoalkkareiden veroisesti.

Olen hymyillyt orastavalle keväälle, ihastellut lintujen laulua ja bongaamani västäräkkiä (paras ystäväni kutsuu lintua virkamieheksi spiidissä: muistan sen joka kerta kun näen ko. otuksen, ja joka kerta se jaksaa naurattaa) ja pessyt terassin ja sille kuuluvat matot mäntysuovalla. Kevät tulee itsepintaisesti; rakastan kevään vihreää, sitä hentoa ja kuulasta, joka tummenee keskikesään mennessä. Kohta on lintujen pesimäaika (vai onko jo - en tiedä). 

Muutama kevät sitten löysimme random-munat ulkojoulukuusestamme.

Olen opetellut siivoamaan ja huomannut, että itseasiassa pidän siitä. Tykkään, että paikat tuoksuvat puhtaalle (lue: mäntysuovalle); ostin uuden mopin ja ihastelin sen helppoutta. Olen totutellut uusiin rutiineihin: ruokaa vain yhden tarpeisiin, kotitöiden jako viikon jokaiselle päivälle siten, että ne hoituvat kuin pikkuhiljaa eivätkä kasaannu koko päivän savotaksi.

Tiskikone täyttyy todella hitaasti yhden ihmisen tiskeistä. Salaattia on vaikeaa tehdä vain yhden annoksen verran. Viikottainen ruokalasku on vain muutaman kympin. Enää ei tarvitse roudata kaupasta painavaa olutta. Punaisen lihan syönti on vähentynyt huomattavasti, kasvisten osa ruokavaliossa sen sijaan kasvanut. 

Talo on aivan liian suuri yhdelle ihmiselle. Pärjäisin kevyesti kolmasosalla neliöistä; talo oli jo liian suuri meille kahdelle, mutta rakastuimme siihen ensisilmäyksellä ja se oli saatava, vaikka asuntolaina oli naurettavan iso ja kuukausieriin hupeni melkein koko palkkani verran.

Aion kuitenkin jäädä siihen ainakin toistaiseksi asumaan (onneksi Ykkösmies oli sen verran kaukaa viisas, että oli järjestellyt asiat siten, että tämä on taloudellisesti mahdollista jopa yhden ihmisen keskivertotuloilla), sillä se on täynnä hyviä muistoja. Mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo; ehkä päädyn myymään talon ja muuttamaan kokonaan toiseen maahan.

Koirasta on tullut suojelevampi. Ennen se ei haukkunut juuri koskaan, nyt reagoi jokaiseen omituiseen kolaukseen. On koko ajan lähellä, katsoo surumielisillä silmillään ja nuolee kättä. Ei onneksi istu ikkunassa odottamassa Ykkösmiestä kuten hän kertoi sillä olevan tapana kun minä olin tulossa töistä. Siitä voisi mennä roska silmään.

Olen aina ollut hyvä asennoitumaan ja adaptoitumaan. Otan tilanteen vastaan, makustelen sitä, vedän syvään henkeä ja totean että ookoo, tässä ollaan; mutta mihin halutaan mennä?

Minä haluan mennä eteenpäin, sillä tiedän, että sitä Ykkösmieskin olisi halunnut. En tiedä sitä pelkästään tunnetasolla; keskustelimme siitä muutama vuosi takaperin samaan aikaan kun puhuimme hautajaisistamme. Hän ei halunnut, että ihmiset surisivat hänen poismenoaan, mutta sen asemesta muistelisivat hänen elämäänsä – mieluiten anekdooteilla, jotka kirivät hymyn suupieliin.

Ykkösmiehen muistotilaisuudessa naurettiin ääneen, kun hänen pomonsa kauniin puheensa päätteeksi kääntyi arkkua kohti, piti luovan paussin ja totesi: “Ja hei *Ykkösmies*, sulla on muuten ihan pirun mahtava vaimo.”

Luulen, että Ykkösmies, missä ikinä onkaan, nauroi mukana.

 

Kommentit

Aika erikoinen kommentti arkun äärellä (yhtään epäilemättä, etteikö olisi totta). En pysty kuvittelemaan, että voisi Suomessa tapahtua.

CougarWoman
CougarWoman

Ei siis ollut millään tavalla uskonnollinen tai edes uskonnollisessa ympäristössä tämä muistotilaisuus, Ykkösmiehen toivomuksesta tämäkin. Jopsa tässä kontekstissa voisi Suomessakin tapahtua, hmmm? :) 

annepa (Ei varmistettu)

Kaikenlaistahan sitä voi muistotilaisuudessa tapahtua. Isäni muistotilaisuus oli yli 1,5kk kuoleman jälkeen. Kaikki viittaukset mihinkään uskontoon loistivat poissaolollaan. Hänen kuorensa oli jo tuhkana, joten hän ei ollut tilaisuudessa läsnä missään muodossa. Tai mistäs minä tiedän muuten, mutta tämän fyysisen puolen tiedän. Siellä syötiin hyvin ja juotiin kossukahvit. Joku otti useammankin kupillisen. Musiikkina oli kevyttä musiikkia, esim. Timon laulu, Metsämiehen laulu ja Napakettu tottelee revontulia. Jatkot oli baarissa ja siellä mentiin sitten sinne anekdoottien puolelle.
Kuulin etukäteen kommentteja, että "onpa erikoista", mutta itse tilaisuudessa ne kommentit oliva vaihtuneet siihen, että "olipa niin N:n näköinen tilaisuus". Niinpä.

annepa (Ei varmistettu)

En missään nimessä sano, että "tiedän miltä susta tuntuu", koska en tiedä, mutta isäni vasta menettäneenä osaan jollain tasolla samaistua. Minun menetys oli pitkään tiedossa etukäteen, mutta kyllä se silti murensi kun se viimein tapahtui. Samaistun tuohon suruun ja siihen että pitää opetella uusia asioita ja uudet rutiinit. Ja siihen että kaikkia asioita ei heitetä pois; minulla on isän tekemä kuksa ja isän ostama puukko aarrearkussa ja siskoni hillosi viimeistä isän tekemää kuivalihapalaa pakastimessa aika kauan... ennen kuin hänen miehensä tietämättömyyttään söi sen. Samaistun myös adaptoitumiseen (luepa resilienssistä). Minä kyllä sopeuduin tilanteeseen, en missään vaiheessa kieltänyt sitä (kieltäjiäkin löytyi porukasta) tai väistänyt surua vaan menin sitä päin. Ei siitä pääse eroon väistämällä, mutta ei sitä kannata jäädä vatvomaankaan. Enkä missään vaiheessa kysynyt, että "miksi juuri hän", koska emme ole mitenkään erikoisia ihmisiä ja ihmisille nyt sattuu kaikenlaista, nyt sattui meille. Nyt on vaan ihan hirveä ikävä.

Olen niin pahoillani menetyksesi takia!

Satunainen (Ei varmistettu)

Ykkösmiehen poismeno kosketti syvästi, vaikka en tunne sinua enkä häntä.

Toivon, että vielä jonain päivänä heräät aamuun onnellisena ja toiveikkaana ️ Ihan varmasti ykkösmies toivoisi sitä myös.

Kaisaku (Ei varmistettu)

Satunaisen kanssa samat ajatukset.
Mutta jonain päivänä, aivan varmasti, heräät onnellisena. Se varmasti vie aikaa ja tuntuu välillä mahdottomalta mutta tulee tapahtumaan.
Elämä kantaa <3

m43 (Ei varmistettu)

Anteeksi nyt suorasukainen tekstini, mutta nämä tällaiset kommentit kuulostavat minusta jokseenkin naiiveilta. Tai sitten ei ole lukenut tätä blogia tai tietää jotain enemmän kuin me "normaali"lukijat.
Muistetaan nyt kuitenkin, että leski oli jo vuosia käynyt vieraissa, ensin pettäen ja sittemmin luvan kanssa. Siitähän tämä blogi on saanut alkunsa ja kannuksensa ansainnut. Ja nyt ihan viime aikoina sitten rakastunut toiseen mieheen, jonka kanssa päivittäin ruusunpunaisesti viestitteli ja jopa yhteiseloa suunnitteli. Nämä tiedot siis ihan täältä blogista luettua.
En yhtään halua väheksyä läheisen menettämisen tuskaa, sillä läheisestä ihmisestä ilmiselvästi oli kyse, mutta joidenkin (nais)kommentoijien maailma kuulostaa tosiaan hieman naiivilta.
I'm sure she'll be fine.

CougarWoman
CougarWoman

Ai että koska meillä oli avoin suhde, niin mun aviomiehen äkillinen ja odottamaton poismeno koskettaa jotenkin vähemmän? No hyvä tietää, oon ihan turhaan ollut paskana tähän asti.

m43 (Ei varmistettu)

Hmmm... kyllä kai minä juu sitä mieltä olen, että jos suunnitteli jo yhteiseloa toisen kanssa, olisi se merkki siitä, että elämä tulee jatkumaan tämän äkillisen poismenon jälkeenkin ihan hyvin. Jonkin ajan kuluttua. Enkä tietenkään edelleenkään kiistä suruasi ja paskana oloasi.
Mutta tämä nyt on tällainen miehinen ajattelutapa, naiset tiettävästi usein ajattelee eri tavalla ;)

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämähän oli varsin epäempaattinen ja tunnelinäkyinen viesti. Arvuuttelinkin itsekseni kuinka monta postausta vittuilijat ovat häveliäisyyttään hiljaa. No ei pitkään.

CougarWoman
CougarWoman

Mä luulen että tässä voi myös ihan olla kyseessä se, ettei omalle kohdalle ole sattunut tämmöistä ns. megaluokan menetystä. Jos olisi, ei tekisi sitä virhettä, että lähtisi jotenkin arvottamaan ja asteikoittamaan toisen ihmisen surua, joka on kontekstista huolimatta aina yksilöllistä.

Teoriassahan voisi helposti ajatella, että suhteessa tapahtuneet asiat, kuten toisen kanssa elämisestä haaveilut (ei siis suunnittelut) tai pettämisepisodit puolin ja toisin jotenkin muka haalentaisivat sitä menetykseen liittyvää surua tai lyhentäisivät sen kestoa. Mutta eihän se niin mene, kuten ne tietävät, jotka tätä oman kokemuspohjan kautta peilaavat. 

Tämä oli itsellekin ensimmäinen kerta ja huomaan, että nyt vasta ymmärrän enemmän lähipiirin suuria menetyksiä. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Komppaan! Suhteen vaikeudet tai läheisen tai itsen epätäydellisyys ei vähennä menetyksen tuskaa. Otan osaa suruusi!

m43 (Ei varmistettu)

Vittuilija täältä vielä kirjoittelee, vaikka kaikenlainen muu kirjoittelu kuin syvimmät osanotot ja runot ovatkin ilmeisesti joidenkin mielestä sopimattomia.

Blogisti on siinä oikeassa, ettei vastaavaa ole omalle kohdalle sattunut. Siis aviopuolison äkillistä kuolemaa. Oma isä on kyllä kuollut äkillisesti ja aviovaimo ottanut eron myös yhtäkkiä. Vanhemman, varsinkin iäkkään, kuolema on aina enemmän tai vähemmän luonnollista ja siitä useimmat varmaankin toipuvat suhteellisen nopeasti. Sen sijaan olen itse joskus pohdiskellut, että kumpi on rankempaa: puolison äkillinen kuolema vai hänen yllättävä lähtönsä ja yhteiselon aloitus toisen kanssa? Molemmissa tapauksissa menetät rakkaasi, toisessa tapauksessa tiedät hänen lisäksi jatkavan elämäänsä jonkun toisen kanssa. En tietenkään tiedä vastausta ja se on tietysti joka tapauksessa yksilöllistä. Sen muistan, että tuona tapahtuma-aikana olin melko varma, että jälkimmäinen on ehdottomasti pahempi asia kestää. Olisinpa voinut sitä jopa "megaluokan menetykseksi" kutsua, kun olin niin varma eläväni hänen kanssaan loppuun asti. Mutta ehkäpä on tosiaan turhaa arvottaa ja asteikottaa näitä asioita.

On totta, että tottakai kirjoitan omasta näkökulmastani ja oman elämänkokemukseni kautta, jotka ovat ainakin parisuhteiden osalta aika erilaiset kuin blogistilla (sen takiahan tämä niin mielenkiintoinen luettava onkin). Ne, yhdistettynä täältä saamaani käsitykseen hänestä, ovat tietysti kirjoitukseni lopputulos.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisin toki voinut jättää alkuperäisen kommenttini kirjoittamatta, se on totta. Ehkä tyylilajikin olisi voinut olla vähemmän kärkäs, mutta vittuiluksi en sitä missään nimessä tarkoittanut enkä surua ole kyseenalaistanut. Osanottonikin esitin jo aikaa sitten.

CougarWoman
CougarWoman

Musta sulla tässä lähinnä vaan tilannetaju petti, en ottanut sen kummemmin vittuiluna. Ethän varmaan säkään olisi heti isäsi kuoltua toivonut, että joku olisi tullut muistuttelemaan että "no joo mutta ethän sä edes käynyt sen luona kovin usein" tai jotain muuta sellaista (tämä siis ihan vaan esimerkki, tietenkään en tiedä kuinka usein kävit). Kyllä tämmöisissä tilanteessa nimenomaan juuri ne syvimmät osanotot ja runot ovat ihan riittäviä.  

Mutta mä en tästä traumatisoitunut tai mieltäni suuremmin pahoittanut, lähinnä vaan hämmästyin vähän. Eli kaikki ookoo ja bygones. 

lipe (Ei varmistettu)

Olet uskomattoman empaattinen ja ymmärtäväinen nainen. Ihailen valtavasti :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Pyydän anteeksi että kutsuin sua vittuilijaksi. Kiitos että jatkoit keskustelua senkin jälkeen asialliseen sävyyn. Toivotan kaikkea hyvää, jokainen täällä yrittää menetyksineen eteenpäin. Ja jokainen omalla tyylillään :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Siitäkin kirjoitit jossakin vaiheessa, että jopa suunnittelit(te) elämää ihan erillään; suhde ei enää ollut niin läheinen kuin mitä se oli ollut.

Silti - ja myös siksi - surusi on syvä ja todellinen ja sisältänee myös ristiriitaisia sävyjä. (Tilanne ei varmastikaan ole samankaltainen, mutta mieleeni nousee Asta Lepän koskettava kirja Sinä et hävinnyt.)

Voimia sinulle!

Naislaif
Naislaif

Kuulostaa kauniilta ja hyvältä.
Säästin keltaiset kumisaappaat ja hepparepun. Säästin myös kiven, joka nykyään tukee peikonlehteä, jonka lapseni väkisin raahasi merenrannasta.
Suurimman osan vaatteista ja leluista lahjoitin tyttäreni pikkusiskolle.
Minua pyydettiin miettimään, etten vain liian nopeasti ja liikaa tyhjentäisi. Kyllä minä tiesin mitä tein.
Kevät tulee tahtoo tai ei.
Olen iloinen puolestasi, että näet kaunista.
Itku on asia, joka tulee varoittamatta. Kun se tulee, toivon ettet yritä pidätellä sitä, koska se ei muka olisi sopivaa juuri siinä hetkessä.
Pidän itkuistani, jotka yllättävät. Lapsellani on silloin asiaa minulle.
Tee niin kuin koet hyväksi. Uskon, että intuitiosi kertoo sinulle oikeat vastaukset.
Kun tulee synkkä hetki, niin synkistele, ryve itsesäälissä ja ole valmis luovuttamaan.
Hetken mentyä ohitse ota kiinni ilosta ja tajua, että et ole valmis luopumaan elämästäsi.
Elämä on lahja, jonka sisältö on joskus ihan paska, mutta huonomatkin lahjat ovat lahjoja.
Hengitä ja tunne.
Hengitä.

Hannek (Ei varmistettu)

Näin juuri viime yönä unta, että kuopukseni sairastui ja menehtyi, ja heräsin omaan itkuuni. Edes lapsen menettämisen kuvitteleminen tuottaa niin suurta tuskaa, etten ymmärrä miten siitä voi selvitä. Lämmin halaus sinulle, ja muille läheisensä menettäneille. Olette kaikki selviytyjiä <3

Naislaif
Naislaif

Halaus sinullekin ja halaa pientäsi myös <3

crazycatmom

Surussa itseäni yllätti eniten se, että siihen mahtuu niin suuri skaala muita tunteita. Suru ei ole pelkkää itkua ja synkkyyttä, vaan myös surressa voi nauraa ja tuntea elämän olevan hyvää. Ihmisen mieli on joustava ja se käsittelee asiaa pikku hiljaa. Sen verran kuin kerralla kykenee. Kevät tulee ja elämä jatkuu, vaikkakin erilaisena. Ja ykkösmies elää sun muistoissa. Voimia!

I am, Am I

Oma mieheni kuoli myös äkillisesti jokunen vuosi sitten. Oltiin juuri ostettu yhteinen ensikoti, haaveiltiin yhteisestä lapsesta, kaikesta... Tykkäsin aamuisin katsella kun hänen autonsa takavalot hävisivät pienen hiekkatien mutkaan,mutta sinä aamuna en tiennyt että se oli viimeinen kerta kun näin hänet. Olisinko silloin sanonut hänelle useammin että rakastan,suudellut hänen parransänkisiä kasvojaan enemmän, tuoksutellut hänen ihoaan... Silloin kun poliisit illalla oven taakse ilmestyivät tuomaan suru-uutista, päässäni sumeni, saatoin jopa naurahtaa, onko tämä vitsi... Elämä päättyi yhtäkkiä, tuttu ja turvallinen oli poissa.. Oma suru, se miten sen koin...pukeuduin mieheni paitaan, makasin vain sängyssä ja yhä uudelleen ja uudelleen katsoin elokuvaa P.s. I love you Se toi tietynlaista lohdutusta... Mieheni hautajaisissa itkin ensimmäisen kerran, sen jälkeen nauroin hysteerisesti, ja itkin... Tuntui tyhjältä, mutta jotenkin pikkuhiljaa nousin ylös, tein asioita, aloin elämään, koska uskon että niin mieheni olisi halunnut.. Suru on henkilökohtainen asia, tai sen miten sen kokee ja pääsee surusta yli, vähitellen se muuttuu kaipuuksi <3

<3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.