Virtuaaliriita ventovieraan kanssa

CougarWoman

Johan siitä melkein pari viikkoa onkin, kun aloin randomilla juttelemaan KIKin kautta minuun yhteyttä ottaneen Turkishin kanssa.

En itseasiassa edes tiedä, miksi. Kai oli tylsää, tai viestittelyaddiktiostani huolimatta tajusin, että en voi olla peukalot verillä koko ajan vinkumassa kiireisen Mr. Mossadin perään vain, koska mulla ei oo mitään tekemistä, ää ää. 

Olen varmaan jossain vaiheessa myöskin hehkuttanut, miten olen nykyään niin zen ja niin löytänyt sisäisen rauhani, ja miten en oikeastaan koskaan hermostu eikä meillä koskaan riidellä ja put it in a bubble and blow it away, katos näillä mennään ja halitaan matkalla paria puuta ja toistellaan parit mantrat.

Ja sitten tulee Turkish. Jonka olen tuntenut siinä vaiheessa noin viikon; jonka kanssa olen jutellut niitä näitä ja silleen teini-ikäisesti haaveillut, että ehkä voitaisiin tavata joskus ihan aikuisten oikeestikin.

Jätän varsinaisen riidan aiheen mainitsematta, sillä se ei ole relevanttia (liittyi monen mutkan kautta mun bloggaukseen, mutta eskaloitui siitä ihan muihin sfääreihin); mutta kuohahdin kuin liian äkkiä muovilasiin kaadettu lämmin olut. Suutuin niin, että oikeasti näin pelkkää valkoista (vähän kuin telkkarin lumisadetta), ja tunsin, että vereni kiehuu kiukusta.

Turkish puolestaan osoittautui erittäin vittumaiseksi riitelijäksi; semmoiseksi, joka välittömästi kipuaa omaan intellektuelliin norsunluutorniinsa, ja heittelee sieltä näennäisen tyyniä, lievästi alentavia ja taatusti jäätäviä kommentteja, jotka vain lisäävät bensaa liekkeihin. (Semmoisia tosi ärsyttäviä, joissa mainitaan nainen ja hysteria.)

Olen myös varmaan jossain vaiheessa maininnut, että jos riitelen, niin pyrin tekemään sen erittäin rakentavasti; että jos menetän malttini tai ärsyynnyn turhasta, niin pyrin ainakin selittämään, miksi ja mikä minua juuri tässä hetkessä ärsyttää. Että semmoinen rationaalinen lähestymistapa katsokaas, ehkä perheterapiasta (mutta minulle henkilökohtaisesti enemmän Anna-Leena Härkösen kirjoista) tuttu; ei saa sanoa että sää oot, pitää sanoa, että minusta tuntuu, että sää oot.

Todellisuus: haista sinä senkin kakkapää sää oot ihan tyhmä enkä mä tajua miksi mä ikinä rupesin tsättäileen sun kanssa ja kuka perkeleen pervo hakee randomtuttavuuksia jostain saatanan KIKistä ja ois pitäny luottaa vaistoon ja nyt oot ihan perseestä ja en haluu enää ikinä olla sunkaa missään tekemisissä ja varsinkaan en ikinä haluu nähä sua ja turkissa on liian kuumakin mulle ja nyt blokkaan sut heti ja meessää helevettihin siittä.

Se on vissiin kai kun väärin käytetyn siman kanssa; jos paineet pulloissa äityy liian suuriksi, niin ne poksahtelee vappuaattoa edeltävänä yönä rikki keittiön kaapissa, ja sitten voidaan äidin kanssa vastaheränneinä kaulimet käsissä ja kuset housuissa ihmetellä, että kuka siellä meidän keittiössä räiskii menemään. (Tämä on tietysti täysin hypoteettinen esimerkki.) 

Ehkä olen ollut niin keskittynyt olemaan tyyni ja ymmärtäväinen ja rauhaarakastava – ja oikeasti olen todella ollut sitä mieltä, että olen ollut kaikessa onnellisuudessani tuota kaikkea – että olen myös padonnut sisääni asioita, joista olisi sopinut tai ehkä jopa pitänyt äsähtää? Ehkä näitä tilanteita on ollut niin Ykkösmiehen kuin Mr. Mossadinkin kanssa, en tiedä. En ole mielestäni väkisin padonnut mitään, tai niellyt pettymystäni tai kiukkuani. Ehkä minut on opetettu olemaan alitajuisesti hissukseen?

Mutta eihän tämmöisen nelikymppisen virtuaalinen itkupotkuraivari ventovieraan nuoren miehen kanssa kai ihan sieltä terveemmästä päästä ole.

Tai ehkä se oli juuri se; että se oli ventovieras, että sille voi sanoa, kun ei sillä ole kuitenkaan väliä?

Mutta kun – mikä pahinta - sillä oli väliä. (Sekin vielä…)

Kun olin tympäännyttänyt Turkishin finaaliin asti, ehdotin itse, että ei ehkä ole hirveän mielekästä jatkaa; mistä luiskahdin nanosekunnissa sulavasti omaan katarsikseeni, jossa tajusin, että en oikeasti halua lopettaa tämän tyypin kanssa kommunikointia.

Hullu ämmä.

Siinä sitten istuin sohvalla vähäakkuinen kännykkä tärisevissä käsissäni suu virtuaalivaahdossa, itkuisin silmin ja hammasta purren, huohottaen kuin maratonin jälkeen. Ja ihmettelin, että mitähän hemmettiä just tapahtui. Klir.

Me sovittiin se riita. Ja ehkä oli vähän sovinto-sextingiäkin (tällä kertaa paremmalla tuurilla). 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Loistava tilaisuus ottaa ihan hitosti oppia. Katsoa sisäänpäin ja kysyä mistä tässä kaikessa oikeasti oli kyse? Ja mistä muusta, ja sitten vielä?

CougarWoman
CougarWoman

Näinpä. Kryptisiä kysymyksiä ja luultavasti vielä kryptisempiä vastauksia... Voihan olla, että olin vaan itse tilanteessa syönyt liikaa ärrin-murrin-keksejä. Mutta kyllähän tuollaisia purkauksia aina itse vähän säikähtää, ja tuppaa niitä sitten jälkeenpäin analysoimaankin.

rondawashere

"ei saa sanoa että sää oot, pitää sanoa, että minusta tuntuu, että sää oot"

Tää on muuten tosi hyvä ohje riitelyyn! :) Vielä kun sitä muistais käyttää sitten h-hetken tullen... :D

CougarWoman
CougarWoman

Niinpä :D Ensimmäinen on syyttelyä ja toinen omien tuntemusten nättiä ilmaisua ;) 

(Taitaa muuten olla kirjasta "Akvaariorakkautta" tuo (semi)lainaus, ellen ihan väärin muista.Just välähti niin piti mainita.) 

Naislaif
Naislaif

En riitele, en edes itseni kanssa. Olen rakentava ja pihahatelen tunteitani aikuismaisesti aika join, jottei mikään paine kasva liian suureksi ja posahtelee ei toivottuihin vuorokaudenaikoihin.

Ei känniä pahalla mielellä, tulee muuten naiskohtaus.

En riitele vaan keskustelen. 

En väittele ja valitsen taisteluni.

Ja sitten.......Vastassa vihainen bonuslapsi ja huomaan huutavani räkä roiskuen. että hän on ärsyttävä. Puolustukseni sanottakoon, että lapsi sano mua ekaks ärsyttäväksi.....huoh.....hiiteen aikuisuus ja riitelemättömyys.

Parisuhteessani olemme pohtineet, että pitäsikö meidän joku kerta riidellä? Pelottavaako?

Ei, koska olen aikuinen ja en riitele ja säätelen käytöstäni.......Siis joskus...

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.