V*tun läski - koulukiusaamisesta

Ladataan...
CougarWoman

Yläaste oli yhtä helvettiä. Joka aamu oli yhtä tuskaa lähteä kouluun seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla; yhtä luokka-astetta ylempänä, samassa kylässä asuvat pojat liikkuivat jengissä ja olivat ottaneet juuri minut päivittäisen kiusauksensa kohteeksi.

Minä olin helppo saalis: olin ylipainoinen ja hikari; ujohko viulisti, jota isot pojat pelottivat.

Pelko oli myös aiheellista, sillä kiusaaminen ei ollut pelkästään verbaalista; minun päälleni (kasvoilleni) syljettiin kunnolla kirnuttuja limaklimppejä, piponi pudotettiin vessanpönttöön, ja kerran liikuntatunnin alussa, kun sidoin luistimiani seisaaltaan kiinni, joku potkaisi takaapäin täysillä haaroväliini. Se sattui niin, että olin pyörtyä kivusta, enkä pystynyt osallistumaan senkertaiselle liikuntatunnille ollenkaan.

Minut pakotettiin myös useamman kerran ulos koulubussista useaa pysäkkiä aikaisemmin, koska “läskit tarvii liikuntaa”. Oli luonnetta kasvattavaa tarpoa useampi kilometri parhaimmassa tapauksessa reppua, luistimia ja viulua kantaen parinkymmenen asteen pakkasessa.

Mutta siltikin kaikkein eniten sattui se verbaalinen kiusaus. Muistan vieläkin, miten kamalaa oli olla kaiken huomion keskipisteenä, kun esimerkiksi bussissa takapenkiltä huutelu alkoi välittömästi, vaikka miten yritin seistä kuskin lähellä ja tekeytyä niin huomaamattomaksi kuin vain suinkin mahdollista.

Kuten niin usein, kiusaajat eivät todellakaan olleet mitään penaalin terävimpiä kyniä; solvaukset eivät olleet kovinkaan kekseliäitä.

Läski. Ryhävalas. Plösö. Ihrakasa.

Opettajat yrittivät puuttua asiaan, mutta kiusaaminen lieventyi lähinnä koulurakennuksen sisällä; välitunneilla, yhteisillä koulumatkoilla ja vapaa-ajalla meno jatkui entisen kaltaisena.

Ei haukku haavaa tee –sanonta alkoi tuntua vitsiltä viimeistään siinä vaiheessa, kun kouluun lähtemisestä tuli ylivoimaista kurkussa asuvan palan takia. Jo pelkkä ajatuskin vielä yhdestä päivästä sai aikaan fyysistä pahoinvointia, ja mietin oikeasti, että olisi vain helpompi, jos kuolisin. En koskaan uskaltanut sanoa mitään vastaan; keskityin teeskentelemään, etten edes ollut kuullut haukkumisia, vaikka ne satuttivat joka kerta yhtä pahasti.

Äitikin huomasi ahdinkoni, ja neuvoi sanomaan takaisin. “Sä olet fiksu, pistä niille jauhot suuhun.“

Ajatus jäi muhimaan. Aloin miettiä iltaisin ennen nukkumaanmenoa näitä poikia yksilöinä pelottavan jengin asemesta; mietin heidän ulkonäköään, etsin heikkoja kohtia. Samilla* oli ulkonevat hampaat, Pekalla* oli hörökorvat. Risto* tuli köyhästä perheestä ja käytti usein resuisia, isoveljiltä perittyjä vaatteita, ja hänen isänsä oli kylälläkin perheväkivallastaan tunnettu alkoholisti.

Hei, mitä ihrakasa?
- Eipä tässä mitään talttahammas, hei nyt on kevät, mikset oo jo patoa rakentamassa?

Vitun läski!
- Mee takas sirkukseen, Dumbo.

Ryhävalas!
- Faijas soitti Rapa-Ripa, viinat on loppu ja tunti turpaan on jo myöhässä.

Yhtäkkiä bussissa minulle tirskuminen muuttuikin huutonauruksi. Ei minua, vaan kiusaajia kohtaan. Burn.

Okei, eivät mitään universumin kekseliäimpiä olleet minunkaan vastapalloni, mutta tiedättekö mitä? Haukkuminen väheni, kunnes lopulta loppui kokonaan.  

Yläaste oli yhtä helvettiä, enkä ole vieläkään antanut kiusaajilleni anteeksi (eivät ole kyllä pyytäneetkään). Mutta olen edelleen sitä mieltä, että sanavalmiuteni on sen ansiota, että kiusaajat pakottivat minut ajattelemaan ja reagoimaan verbaalisesti terävästi ja nopeasti; jos hakemalla pitää hakea jotain positiivista noista ajoista, niin olkoon se sitten tämä havainto.

Ykkösmiestäkin muuten kiusattiin pienenä (ihan kirjaimellisestikin pienenä – hän oli luokkansa lyhyin ja heiveröisin poika), ja vielä on jäänyt tapaamatta se ihminen, joka hänelle saa jauhot suuhun.

*Nimet muutettu. Ehkä.

Share

Kommentit

Operaatio Elämä

Yläastevuosista ei minullakaan ole juuri mitään hyvää sanottavaa. 

Koulukiusaus rajoittui onneksi "vain" tuohon verbaaliseen puolueen ja väkivallan uhkaan. Fyysistä kiusaamista en koskaan kohdannut eikä sitä meidän koulussa mielestäni muutenkaan harjoitettu. Eniten on jäänyt vituttamaan opettajien kädettömyys kiusaajien edessä. Jälki-istuntoja joskus jaettiin, mutta niillä ei ollut mitään vaikutusta yhtään mihinkään.

Huonoja aikoja nuo olivat, mutta henkistä kasvua niiden vuosien aikana tuli enemmän kuin tarpeeksi.

CougarWoman
CougarWoman

Jep, yläaste lienee kaikille enemmän tai vähemmän traumaattinen kokemus...herkkä ikä, tarve päteä, peer pressure, you name it. Se todellinen elämäm koulu

jermia
Itärajapakolainen

Minäkin sain kokea yläasteen kiusaamista, koska olin myös hyvä koulussa. Minun kiusaajiani olivat entiset hyvät ystäväni, jotka olivat yläasteen alussa todenneet minun olevan liian nössöä seuraa. Niinkin läheiset kiusaajat pääsivät syvälle ihon alle, eikä minusta ollut sitä vastustamaan. :(

CougarWoman
CougarWoman

:( Toi kuulostaa todella kamalalta...

jermia
Itärajapakolainen

Siksi kai olen nykyisin paha suustani :D

Olen kohta kolmekymmentä ja näen edelleen ajoittain painajaisia koulukiusaajastani. Myös minua nimiteltiin ala-ja yläkoulussa läskiksi ja hikariksi. 16-vuotiaana sairastuin anoreksiaan ja 19-vuotiaana baarissa bongasin tämän kyseisen tyypin nojailemassa baaritiskiin. Teki mieli mennä sanomaan, että "katso mitä teit minulle". En mennyt. Samainen tyyppi on tällä hetkellä kouluttamaton, pikavippiveloissa ja työtön. Itse olen parantunut syömishäiriöstä ja opiskelen ja työskentelen samanaikaisesti hyväpalkkaisessa työssä. Karma is a bitch only if you are.

CougarWoman
CougarWoman

Mikä ei tapa, vahvistaa, sanovat... Mä en itseasiassa edes tiedä, miten mun kiusaajilla nykyään menee. En ole heitä (onneksi) nähnyt yläasteen jälkeen (muutettiin silloin myös kylältä pois, mutta koulu pysyi samana). 

Jos nyt näkisin mun kiusaajia, ihan varmasti menisin sanomaan. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei, vaan mikä ei tapa, jättää haavat.....peace

Looking for...

Minua kiusattiin koko peruskoulu aika sekä osittain lukiossa. En ole enää kamalan vihainen kiusaajille, vaan niille sivussa katsojille sekä opettajille. Miten voidaan jättää nuori, ujo tyttö niin yksin? Minulla oli kavereita, mutta minä sain aina tuntea nahoissani halveksuntaa. 

osa johtui perheestäni, köyhyydestä ja hyvistä arvosanoista. Lisäksi olen todella pikkuvanha - koska minun oli pakko kasvaa aikuiseksi nopeasti. En osannut aina samaistua ikätovereihini

MarikaJohannaP
Hey girl

Osa tekstistä kuulostaa niin tutulta. Kuulin samaa "ruma huora" huutelua kouluni "cool girleiltä" joka päivä koko yläasteen. Ja kaikenlaista haukkumista. Välillä kouluun vaan ei olisi halunnut mennä millään. 

Yritän ajatella että jos asiasta seurasi jotain hyvää, niin se on ainakin se että en ikinä tuijota pelkkää ulkokuorta, ja yritän tehdä oman osani jotta koulukiusaaminen loppuisi.

evepaa

Mua alettiin kiusaamaan, koska olen sisaruskatraan nuorin ja vanhempia sisaruksiani myös kiusattu. Se siis myös jatkui minuun ihan automaationa. Kiusaaminen alkoi heti, kun pääsin kouluun. Kaverini osallistuivat siihen. Onnistuin luomaan kaverisuhteita sen jälkeenkin, olin se yksinäisten pelastaja. Sitten nämäkin alkoivat aikanaan kiusaamaan minua. Eräässä ammattikoulussa oli myös kiusaamista, mutta paljon lievempää kuin peruskoulussa. Se tuntui pahalta, mutta osasin asennoitua siihen jo eritavalla. Silloin minua kiusattiin, koska en sopinut joukkoon. En tykännyt rellestää, en ollut hakijana alaikäisille ja halusin oikeasti opiskella.

Yina (Ei varmistettu)

Hei, kiitos ihanasta blogista. Monesti tehnyt kirjoittaa sinulle kommentti tai jopa kirje, ja ehkä sen jäkimmäisenkin saan aikaiseksi.

Oletko miettinyt onko kiusaamisella yhteyttä seikkailutaipumuksiisi? Itse koen, että entisinä koulukiusattuna etsin edelleen hyväksyntää jollain tavalla, ennen ihastumalla ja nyttemmin sitten seksikumppaneiden kautta (olen myös avoimessa suhteessa). Minua kyllä ajaa muutkin seikat seikkailuihini, mutta tiedostan että hyväksynnän saaminen on yksi asia.

CougarWoman
CougarWoman

Kiitos, kun kommentoit! <3 

Saattaahan sillä tietysti ollakin. Toisaalta taas, täytyy muistaa, että nämä "seikkailutaipumukset" (hih) saivat alkunsa siitä, että kotona ei enää "seikkailtu" ollenkaan. Jos kotona oltaisiin seikkailtu tarpeeksi, en olisi koskaan lähtenyt seikkailemaan kodin ulkopuolelle.

Mutta kyllä tietysti mieluummin vastaanotan hyväksyntää kuin torjuntaa, kukapa ei... :) Eli en tuota ihan poiskaan lähtisi sulkemaan. 

miz
miz

Täällä kans koulukiusattu joskus aikoinaan taisinkin kirjoittaa aikasemman blogin puolelle asiasta (mitä ei kyllä ole). Minulla se keskittyi enemmn vain syrjintään ei haluttu olla tekemisissä kanssani , jätettiin ulkopuolle jne joskus alaasteella enemmn sanottiin anokrektikoksi  eli kyllä hoikkiakin voi kiusata ja pari kertaa jotain rilleistä sanottiin. Pahin kaikista oli erään kaverin kaveri (poika) joka sanoi minua niin rumaksi etten saisi tehdä lapsia ja jos adoptoin niin mun pitää ehdottomasti kertoa etten ole heidän oikea äiti koska muuten katsoo kuinka ruma hänen äitinsä on. Silloin tein jäähyväiskirjeenki (sen hetkinen uskkon maikka onneksi sai minut toisiin aatoksiin siitä etten tee mitään tyhmää). Olin silloin vain varma etten tule koskaan saamaan poikaystävää koska olen niin ruma. No miten kävi olin 10v suhteessa ja aika moni mies nykyisin haluaisi ainakin seksiä kanssani.

Haukuttu (Ei varmistettu)

Minuakin kiusattiin yläasteella. Kaksi poikaa luokaltamme ottivat asiakseen ryhtyä nimittelemään minua rumasti silloin, kun ympärillä ei ollut koko luokkaa tai parhaita ystäviäni kuulemassa. Olin varmasti helppo kohde, hiljainen ja kiltti. Huutelua tapahtui esimerkiksi koulumatkoilla ja suunnistustunneilla, kun satuimme eksymään samoille rasteille. Se oli ihan kauheaa ja nolotti minua hirveästi. En missään vaiheessa pelännyt kouluun menemistä, mutta mietin jatkuvasti, miten voisin vältellä poikia ja kiersin usein pidemmän reitin kautta kouluun koettaen välttää kohtaamasta heitä. Mieleni oli koulussa jatkuvasti hermostunut. Kaverini eivät (luullakseni) tienneet koko asiasta, koska heidän ollessaan lähettyvillä sain olla rauhassa. Ikävä kyllä se, ettei juuri kukaan minun lisäkseni tiennyt asiasta, teki kiusaamisesta entistäkin nolompaa. Kerran onnistuin keräämään rohkeuteni ja mainitsin eräänä iltana haukkumisesta äidilleni. Sain vastaukseksi hyväntahtoista hymyilyä ja kommentin tyyliin "rakkaudesta ne hevosetkin potkii". Sen jälkeen en enää ottanut asiaa puheeksi kenenkään kanssa. Näin jälkikäteen ajateltuna olen miettinyt, miksei äitini ottanut minua tosissaan. Eikö hän tosiaan ymmärtänyt tilannetta ja nähnyt, kuinka häpeissäni olin asiasta kertoessani? Miksei hän edes kysynyt, miltä nimitteleminen minusta tuntui?

Loppu hyvin kaikki hyvin. Kiusaaminen loppui pikkuhiljaa, kun toinen pojista siirrettiin erityisluokalle. Yksin ei vissiin ollutkaan enää niin hauskaa kiusata muita. Olen ylpeä siitä, miten jaksoin nuo ajat, vaikka ne istuttivatkin mieleeni epävarmuuden. En ole kovinkaan katkera pojille (toinen heistä pyysi epäsuorasti muutamia vuosia myöhemmin anteeksi kehumalla minua "ihan hyväksi tyypiksi" ja toinen heistä on kuulemani mukaan narkkari), mutta jos koskaan pääsen heidän kanssaan uudestaan juttusille, kiusaus mainita nimittelemisestä ja heidän jättämistään ikävistä muistoista olisi todella, todella suuri.

Vierailija (Ei varmistettu)

Onpa kamalaa lukea näinkin monta kokemusta kiusaamisesta. Ja itsekin liityn jonon jatkeeksi. Mulla rohkeus loppui kesken ja olin kahdeksannen luokan "kotikoulussa". Eli luin kirjat himassa ja kävin tekemässä kokeet koulussa. Kukaan ei tehnyt tälle asialle mitään, vaikka vuoden koulusta poissaolo oli jo selkeä avunhuuto.
Yhdeksännelle palasin, koska minulla oli muutama ystävä koulussa. Yksi opettaja tuli tuona aikana sanomaan minulle, että tietää, mitä koen ja on yrittänyt puuttua ja tehdä parhaansa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa muuta kuin, että kestä vielä tämä vuosi ja sitten helpottaa.
Peruskoulun jälkeisellä kesälomalla päätin, että lukiossa en enää kuuntele kiusaamista ja mietin myös etukäteen, miten vastaan. Ensimmäisellä viikolla kiusaaminen jatkui, mutta loppui saman tien kun nousin verbaalisesti kiusaamista vastaan. Tämän jälkeen musta tuli itse asiassa melko suosittu lukiossa. No, tulipahan koettua sellainenkin vaihe nuoruudessa.
Aikuisiällä olen ollut tunnettu siitä, että osaan olla paha suustani, suora ja puolustaa itseäni ja muita. Olen kuitenkin alkanut tekemään työtä sen eteen, etten olisi tarpeettoman teräväkielinen. En halua taantua entisten kiusaajieni tasolle. Välillä on asiallista ja aiheellista sanoakin takaisin, mutta en kuitenkaan halua olla se, joka ensimmäisenä on sanallisesti jonkun kimpussa. Puolustautuminen on tietty eri juttu.
Nyt päälle kolmekymppisenä tuntuu, ettei minulta puutu rohkeutta tehdä mitään, mitä haluan. Se on tietysti ihan kiva asia, mutta on vaatinut suuren työn koulukiusaamisen jälkeen. Haukku tekee haavan ja haavan hoito voi olla aikaa vievää ja työlästä.

Naislaif
Naislaif

En ole ollut itse koulukiusattu, joten henkilökohtainen kokemus ja ymmärrys puuttuvat.

Työni puolesta olen sitä kohdannut 13 vuoden ajan. Kiusaaminen on totta. Jos jokus koulussa työskentelevä väittää, ettei meidän koulussa, niin valehtelee tai ei näe totuutta. En tiedä onko pelottavampaa yhtälöä kuin kiusaaminen ja sen kieltävä koulu. 

Opena olen tämän asian äärellä, valehtelematta, lähes joka päivä. Onneksi en aina selvittelemäsää ja puuttumassa, vaan ennaltaehkäisemässä. Kouluissa pitäisi olla enemmän aikaa avartaa ymmärrystä ihmisyydestä erilaisuudesta ja siitä miten kiusammisen mekanismit toimivat. Lapset ja nuoret tarvitsevat aitoa ja suorapuheista tietoa kiusaamisest, hiljaisesta hyväksynnästä ja seurannaisvaikutuksista. Tilanteiat voi havainnollistaa ja sanoittaa. On kummallista, kuinka vähän murrosikäiset asiasta ymmärtävät, sanovat ulkoa opittuja lauseita ja toistavat julisteista opittuja kliseitä. Aito ymmärrys tulee asiaa syventämllä ja empatiakykyä herättelemällä ja kasvattamalla. Ikä huomioiden, voi lapsia ja nuoria hieman järkyttää suoralla puheella ja ajatuksia avaavilla esimerkeillä. 

Parasta tulosta saadaan, kun lapset ja nuoret heräävät huomaamaan, että he itse voivat asiaan vaikuttaa ja heillä on valta muuttaa suunta. He eivät tajua osallisuuttaan ellei sitä heille osoiteta. 

Suoraan puhumalla ja muistuttamalla, että suunnan voi aina muuttaa hyväksi. Kukaan ei ole yksin, ei edes kiusaaja. 

Aktiivista otetta. Kerta tai kaksi kertaa vuodessa ei riitä Asian pitäisi olla esillä, jollain tavalla, vähintään viikoittain. 

mies (Ei varmistettu)

Surullista, että olet alkanut harrastamaan tätä polyamoriaa varmaankin jotenkin "näyttääksesi" kiusaajille.
Itsekin yläasteella kovasti kiusatuksi joutuneena, tosin miehenä, symppaan kyllä kokemuksiasi sinänsä, mutta kummastelen, että etkö tajua että suurin osa "jännittävistä miehistä" joiden kanssa hommailet, on juuri niitä jollain tapaa kiusaamisen kanssa yläasteaikoina tekemisissä olleita tyyppeitä.

CougarWoman
CougarWoman

Öööh...en nyt oikein ymmärrä tätä johtopäätöstä...

Ensinnäkin: "ajauduin" polyamoriaan/avioliiton ulkopuoliseen seksiin, koska en sitä [seksiä] kotona saanut; tällä ei ymmärtääkseni ole mitään tekemistä sen kanssa, että haluaisin "näyttää" kiusaajille.

Ja toisekseen: eihän "mun" miehet mitään jännittäviä ole olleet, suurin osa betamiehiä, joilla itsekin tausta koulukiusattuna. En hae kukkoilevia alfoja, jollaisiksi koulukiusaajat miellän, sillä ko. miestyyppi lähinnä ärsyttää. :) 

Ikävää, että suakin on kiusattu. Kuten tästä kommenttiketjusta huomaat, vertaistukea onneksi on :)

Kiitos kaikille kommentoijille! <3 

Kommentoi

Ladataan...