Ystävyydestä

CougarWoman

Kristaliina kirjoitti eilen tontillaan ystävistä ja ystävyydestä; siitä, että yhteydenpito ei ole (varsinkaan lapsiperheellisenä) aina niin helppoa, mutta että sydänystävät – ne muutamat - pysyvät vaikka ei päivittäin heidän kanssaan kommunikoisikaan.

Aloin miettimään omaa “ystävätilannettani”. Ne vähäisetkin jäivät sinne pääkaupunkiseudulle, ja kun muutin Ykkösmiehen perässä jouduin tilanteeseen, jossa liki kolmekymppisenä olin yhtäkkiä keskellä minulle ennestään tuntemattomia ihmisiä. Minulla ei ollut useamman sadan kilometrin säteellä ketään, jota olisin voinut tituleerata ystäväkseni.

Itseasiassa – Ykkösmiehen ollessa työmatkoilla (tuolloin useita viikkoja peräjälkeen) minun viikon kohokohtani oli perjantai-illan Skypepuhelu parhaan ystäväni kanssa. Otettiin viiniä ja lätistiin kaikesta maan ja taivaan välillä. Virtuaaliryyppäystä; laihahko kompensaatio kaikille niille viikonlopuille, kun huristelimme ympäri Helsinkiä taksilla ja mätimme Bottalla pilkun aikoihin poropizzaa aavistaen, että sekään ei pelasta tulevalta krapulalta.

Ystävä silti, edelleen. Aina. Välimatkasta huolimatta.

Pikkuhiljaa sitten tutustuin paikallisiin; Ykkösmiehen ystävien tyttöystäviin, naapureihin.

Ja olin uuden dilemman edessä.

Jos olet seurustelusuhteessa ja se ei toimi, voit vain sanoa että sori; tämä ei toimi ja olisiko parempi erota ystävinä (mikä siis tarkoittaa että pistetään suhde poikki eikä nähdä enää koskaan). Mutta miten dumppaat ihmisen, joka pitää sinua jopa hyvänä ystävänään, mutta jota et itse voi sietää silmissäsi?

Yhdellä näistä alkuaikojen uusista ystävättäristä oli tapana lainata minulta rahaa. Harmi vaan, ettei koskaan "muistanut" maksaa lainaamiaan rahoja (joita kipeästi olisin tarvinnut) takaisin.

Toinen oli patologinen valehtelija. Siinä vaiheessa kun tarina kertoi että hän oli tappanut karhun paljain käsin, aloin aavistella että nyt ei ehkä ihan se kirkkain lamppu enää vintillä valaise.

Kolmas oli puhelias; mutta ei puhunut mistään muusta kuin omista (parisuhde)ongelmistaan. Tajusin muutaman tapaamisen jälkeen, että niitten aikana en hymyillyt kertaakaan, ja että tapaamisten jälkeen olin poikkeuksetta erittäin ahdistunut. Aina piti puhua vakavia, ja vain hänen tilanteestaan. Hauskoja kahvitteluhetkiä ja kepeitä keskusteluja ei hänen maailmassaan ollut olemassakaan. Olin kuin laskiämpäri, johon kaikki kuona tyhjennettiin.

Neljäs päätyi jotenkin aina nolaamaan minut julkisesti valittamalla henkilökunnalle saamastaan palvelusta. Lounaalla tarjotussa leivässä oli liian kova kuori; vesilasissa oli näkymätön tahra ja kahvi oli kitkerää. Halusin aina vajota maan alle myötähäpeästä.

Viides, sinkkutyttö, oli niin keskittynyt omaan scorettamiseensa, että ollessamme viihteellä ei kiinnostanut mitä minä paikasta pidin; mikäli siellä ei ollut potentiaalisia poikaystäväehdokkaita, paikkaa piti vaihtaa lennosta. Vielä haastavamman tilanteesta teki sen, että tyttö oli itse ehkä kuutonen, mutta kelpuutti keskustelukumppaneikseen vain kiitettäviä. Ysi miinuskaan ei varmaan enää olisi kelvannut. Lopputulos: missään paikassa ei koskaan ollut potentiaalisia poikaystäväehdokkaita, sillä ne jotka tulivat juttelemaan, eivät kelvanneet; ja ne jotka olisivat kiinnostaneet, eivät puolestaan olleet kiinnostuneita.

Jossain vaiheessa tajusin, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa tavata näitä "ystäviä". Perjantai-iltaisin pysyin mieluummin yksin kotona viinipullon ja Guitar Heron (!!) kanssa; keksin tekosyitä miksi en halua tavata, perun viime tipassa jo suunniteltuja menoja koska ei vaan huvittanut. Aloin jo epäillä että minussa on jotain vikaa; mikä todennäköisyys on sille, että kaikki hiljattain tapaamani ihmiset ovat minulle jotenkin vääriä? Miksi en tule kenenkään kanssa toimeen? Olenko tosiaan tilanteessa, jossa minulla on muka varaa valita, kenen kanssa vietän aikaani?

No totta munassa. Ei ole pakko, jos ei halua. Mieluummin sitten vaikka yksin.

Ja onhan minulla ystäviä. Ykkösmies. Kumppanini ja paras kaverini. Nörttipoika; rakastajani ja ystäväni. Yksi älyttömän teräväkielinen bloggaaja Savon seudulta, jota en kyllä koskaan ole nähnyt livenä, mutta jonka kanssa pidetään yhteyksiä Facebookin ja Whatsappin avulla - kutsu luokseni visiitille on yhä voimassa.

Ja se yksi leidi ja ex-kollega, joka asuu samalla paikkakunnalla ja johon luotan täydestä sydämestäni.

Naapurin pojatkin. Olisin yksinäisempi ja onnettomampi niitten "vanhojen uusien ystävien" seurassa.

Onko muilla samankaltaisia kokemuksia ystävyyssuhteista, jotka on pitänyt pistää poikki syystä tai toisesta? Miten handlasitte homman? 

Kommentit

Ystävyys ei synny pakottamalla. Onneksi kaikille meillä on joku tai jotkut niin parisuhdemielessä kuin ystävyysrintamallakin. Ei se vika aina oo itsessä :) mutta en aina sanois et se on siinä toisessakaan. Se saattaa olla vaan siinä kemiassa.

Aikuisiällä ystävyys on kuitenkin sikäli haasteellisempaa, että vaikka joidenkin kanssa onkin heti EI ja toisten kanssa JOO niin joillekin kannattaa antaa aikaa. Sitä ei enää ehkä muista miten aiemmat ystävyydet ovat alkaneet. Lisäksi ystävää ei tarvitse rakastaa vaan ystävä voi olla ärsyttävämpi kuin puoliso. 

Lisäksi itse esim olen kaikissa suhteissa alkuun aina se rasittava puhelias minä, minä, minä tyyppi. Harmittaa aina kun oon tavannut jonkun kivan tyypin ja tajuan kotona etten oo kahdentunnin tapaamisen aikana kysynyt kertaakaan mitä sille toiselle kuuluu. Mutta kun tutustuminen syvenee niin alan yleensä olla jopa enemmän kiinnostunut siitä toisesta kuin itsestäni. Se on joku alkureaktio jota en itsekään ihan ymmärrä. Onneksi mulla on runsaasti tosi hyviä ystäviä jotka on jotenkin selvinneet mun minä minä vaiheesta :D

Mutta kiitos vielä mielenkiintoisesta blogista! Oon jo pidempään seuraillut mutta taitaa olla ekakerta kun jotain kommentoin. En oo oikein aiemmin osannut sanoa mitään koska sun aihe on niin ... no rikas. :) Mikään kommentti ei tekisi (eikä tee) oikeutta sun tilanteella tai edes mun mielipiteille. Musta esim. on hassua miten joidenkin mielestä joku toimii oikein tai sitten toisen mielestä väärin. Elämä ei oo niin mustavalkoista vaan paljon värikkäämpää. Me kaikki ollaan hyviä ja huonoja yhtäaikaa ja tehään elämässä parempia ja huonompia valintoja. Osa valinnoista on sellasia et ne ei oo kumpaakaan tai molempia. Lisäksi valinnat ja ratkaisut tehdään aina jossain hetkessä jota toisen on mahdotonta täysin ymmärtää. Siksi arvostelu on mielestäni aina täysin turhaa.

Pidän kuitenkin blogiasi äärimmäisen mielenkiintoisena ja sen seuraaminen on hyvä tapa myös katsoa sitä maailman ja ihmisten värikkyyttä. Jotkut asiat tekisin toisin jotkut samalla tavalla ja joihinkin asioihin en osaisi sanoa mitään, koska en ole ikinä itse moisessa tilanteessa ollut. Mutta tsemppiä kaikkeen! Elämään! Ystäviin! Ja Miehiin!

CougarWoman
CougarWoman

Juu siis toki en heti parin tapaamiskerran jälkeen "dumpannut", kyllä tässä oli ihan kuukausista ellei vuosistakin kyse. :) 

Jee, kommentointineitsyys tähän blogiin siis meni - kiva kun tulit kommentoimaan! Kyllä omia mielipiteitä/tuntemuksia saa aina tuoda julki, kritiikkiäkin jos siltä tuntuu - kunhan se on vain jotakuinkin rakentavaa ;) 

Kiitos tsempeistä ja hyvää juhannusta! 

Olen joutunut laittamaan pisteen muutamalle ystävyyssuhteelle. Yksi oli liian itsekäs; mun seura kiinnosti aidosti vain silloin kun voin huonosti ja hän pääsi tuntemaan paremmuutta. Ehkä jopa narsisti. Toisen kanssa vaan kasvoimme täysin erilaisiksi eikä meillä ollut enää mitään yhteistä. Oon sitä mieltä että kiertoon vaan jos ei tunne ole molemminpuolinen.

CougarWoman
CougarWoman

No hyvä, en siis ole ainoa joka ajattelee näin :) Miksi "huonoja"(tai siis itselleen sopimattomia) ystäviä pitäisi kestää kun eihän se niin mene muissakaan ihmissuhteissa (luen tähän myös suvun mukaan)! 

Juu ei missään nimessä kannata roikkua jossain mikä vie enemmän kun antaa. Homman pitäis olla pääasiassa tasapuolista eikä mitään loisimista. Itsellä meni kyllä tämän tajuamiseen kauan, koulukiusaamisesta johtuen sitä tarttu millon mihinkin oljenkorteen ennen kun alkoi arvostaa itseään terveellä tavalla.

Pitkäaikaisen hyvän ystäväni teinivuosilta taisin heivata ihan juuri ennen häitäni. Oli chatissa puhetta puoli vuotta sitten, että kutsuisin hänet häihin. En sitten koskaan kuitenkaan lähettänyt kutsua. En ole sitä sittemmin selitellyt enkä usko, että tulemme olemaan missään tekemisissä enää koskaan. Syynä käytökseeni on ainoastaan se, että hän ei yrityksistäni huolimatta jaksanut tai halunnut pitää juuri minkäänlaista yhteyttä yllä.

Kaikista lähimmät ystäväni asuvat (suurimman osan vuodesta) milloin missäkin ympäri maailman. Todellisuudessa pyrimme tapaamaan kuitenkin vähintään kerran vuodessa. Keskustelu jatkuu aina siitä mihin se on jäänyt, emme koskaan riitele ja voin luottaa heihin aina. Joskus tietenkin viestittelemme tai soittelemme jos aikatauluja ei saa sovitettua yhteen, mutta emme oikeastaan pidä säännöllisesti yhteyttä mekään. Kuitenkin tiedän, että jos ovat kotikunnaille ovat matkalla, tulen heidät tapaamaan. Osaamme kaikki olla omillamme maailman turuilla ja toreilla - nuorempana vitsailimmekin olevamme vähän yksinäisiä susia. Ystävyytemme tulee säilymään aina.

Paikallisista tyypeistä olen tutustunut muutamaan tyyppiin, mutta jo ensitapaamisella heistä paljastui vähintäänkin outoja asioita. Nyt välttelen heitä menemällä maitohyllyn taakse piiloon jos kaupassa tulevat vastaan. Fiksua...

 

CougarWoman
CougarWoman

Joo, mullakin on noita "maailmankansalaisia" ystävinä - ei se välimatka mitään haittaa :) 

Mikähän niissä paikallisissa tyypeissä on..? :D 

T-100
(G)ROUND ZERO

Minulla on tasan yksi ystävä, joka asuu sadan kilometrin päässä. En vaihtaisi ystävääni tusinaankaan "ihan kivoja" ystävähköjä tai kavereita nykyisiltä kotikulmiltani. Muutin kaksi ja puoli vuotta sitten nykyiseen asuinpaikkaani, enkä ole ystävystynyt kenenkään kanssa. En kerta kaikkiaan ole tavannut yhden ainuttakaan niin kiinnostavaa henkilöä, että haluaisin antaa itsestäni mitään. Sitä kai ystävyys on - kokemuksien vaihtamista. 

Olen kuitenkin oikein tyytyväinen tilanteeseeni tällaisenaan. Ystäväni on internet-yhteyden ja tunnin junamatkan päässä. En tarvitse enempää tähän hätään, lisäksi tiedän että tämä välimatka välillämme on väliaikaista, muutamme parin vuoden sisällä takaisin lähtökuoppiin Helsinkiin. Se koko kaupunki on ystäväni.

Ilana

Olen äärettömän kiitollinen kaikista aikuisiällä saamistani ystävistä (ja toki niistä vanhemmistakin) sekä siitä, ettei montaa tuollaista pois heivattavaa tapausta ole sattunut matkan varrelle. Oikeastaan vain yksi tässä pari vuotta sitten. Olimme vasta sellaisessa ystävystymisvaiheessa (tuttuja jo monien vuosien takaa, mutta pitkästä aikaa samassa kaupungissa), joka ei sitten edennyt, koska toinen osapuoli puhui lakkaamatta vain itsestään ja omista ongelmistaan. Kuuntelen toki mielelläni ystävieni ongelmia ja koetan auttaa parhaani mukaan, mutta odotan myös, että minulta kysytään kuulumisia ja että minua vuorostani kuunnellaan. Niinpä sitten vain lakkasin pyytämästä tätä ihmistä kahville tai mukaan juttuihin ja yhteydenpito hiipui aika luonnollisella tavalla, koska hänellä(kin) oli muitakin ystäviä.

Välillä aina vähän suren sitä, ettei täällä ulkomailla ole tullut solmittua kovin montaa oikeaa ystävyyttä, mutta olen kuitenkin tutustunut täällä neljään uuteen ihmiseen, joita voin sanoa ystävikseni. Onhan se yli kolmekymppiselle jo aika monta. Harmikseni kaksi heistä muutti vähän aikaa sitten tuosta muutaman kilometrin päästä naapurimaahan, mutta onneksi heitäkin vielä tapaa pari kertaa vuodessa. Ne kaksi muuta sentään asuvat vielä tuossa pari kerrosta meidän alapuolellamme!

Näitä juttuja olen omassa blogissa miettinyt paljon. Ja blogin ulkopuolella tietysti, joka päivä.

Laatu korvaa määrän, ystävyydessä erityisesti. Miksi pitää elämässään ihmisiä, jotka vievät omaa energiaa eivätkä anna mitään. Ehkä silloin on mieluummin yksin? Elämässäni on yksi ihminen, jonka kanssa en haluaisi oikeastaan olla tekemisissä, mutta olosuhteiden pakosta joudun välillä olemaan. Toisinaan yksinäisyys äityy niin pahaksi, että mikä tahansa sosiaalinen kontakti helpottaa - huonokin. Jälkeenpäin tulee kyllä morkkis ja tyhjä olo.

En ole kyennyt päättämään tuota "kaveruutta" koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä kenellekään tai joutua tilanteeseen, joka saattaa edetä riidaksi. Miten voi toiselle hienotunteisesti ilmoittaa, ettei siedä toista? Ei mitenkään. Luulen, että ainoa hienotunteinen tapa on antaa yhteydenpidon hiipua. Jos toinen kysyisi asiasta, vastaisin rehellisesti, mutta en itse, vapaaehtoisesti, lähtisi asiaa purkamaan. Halpamaista ehkä, mutta säästää kaikkia osapuolia?

Valaa muuten uskoa tällaiseen yksinäiseen, että ystävyyssuhteiden luominen on mahdollista aikuisiälläkin. Toivoa siis on!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.