Ladataan...
CougarWoman

Minuun otti muutama päivä takaperin yhteyttä Menneisyyden Haamu pitkälti yli vuosikymmenen takaa. Tämä Haamu ei kolistellut ketjuja siksi, että haluaisi pitää minuun yllättäen uudelleen yhteyttä, tai koska tällä oli minua ikävä.

Tämä Haamu on entinen opiskelijatoverini (vaihto-oppilasajoilta ja britti) ja sittemmin jonkin aikaa ainakin ystäväntapainen; kuitenkin sellainen, jonka kanssa kerran kultaisina sinkkuaikoina haksahdin punkan puolelle, vieläpä ihan selvin päin. Olihan kaveri korkealla silmäkarkkikategoriassa ja muutenkin mukavanoloinen tyyppi. Eikä meillä ollut sille illalle muutakaan ohjelmaa.

Kunnon asialla oltiin sähköpostin kautta lähetetyssä viestissä. Kyseltiin kuulumisia ja vapaaehtoisesti kerrottiin omista. Siinä vaiheessa, kun aloin tavailla puolen sivun pituista vuodatusta siitä, miten yrityksistä huolimatta sinkkuna oltiin pysytty, olisi hälytyskellojen pitänyt alkaa soida.

Vuodatus oli aika yksityiskohtainen jopa minun silmiini, ja analysoi Haamun havainnoimia yhtäläisyyksiä lukuisissa seurusteluyrityksissään; alussa ihastuttiin, käytiin treffeillä. Kunniallisen treffikertojen määrän jälkeen siirryttiin suhteessa fyysisemmälle osastolle, josta ensimmäisen kerran jälkeen tunteiden palo alkoi vastapuolen taholta hiipua lopulta sammuttaen koko orastavan suhteen Haamun yrityksistä huolimatta.

Haamu kertoi, että oli paraikaa “omatoimisella tutkimusmatkalla itseensä”, haluten parantaa itseään ihmisenä ja potentiaalisena kumppanina; ilmeisesti luomassa omin päin jonkinlaista Haamu 2.0 –versiota ilman bugeja. Että jospa sitten löytyisi se oma kulta kainaloon siliteltäväksi.

Tässä vaiheessa niskakarvoissani alkoi kihelmöidä; aavistelin, mitä olisi tulossa, mutta en pystynyt lopettamaan lukemista. Ja sitten se kysymys porautui verkkokalvolleni melkeinpä kolmiulotteisesti, muusta tekstistä ulos pompaten.

“Haluaisinkin nyt kysyä sinulta, minkälainen olin mielestäsi sängyssä? Tiedän, että sinä jos kuka vastaat rehellisesti.”

RÄÄH.

Kerrottakoon tähän väliin, että Haamu on ollut yksi elämäni huonoimmista seksikokemuksista. Se mieletön kemia, joka välillämme kipunoi kuukausia ennen itse asiaan paneutumista (heh), katosi minun puoleltani sillä sekunnilla, kun aloimme suudella.

Suutelu tuntui lähinnä siltä, kuin rabieksen raatelema PacMan olisi haukkonut menemään amfetamiinitripissä. Huuletonta, hätäistä häsläystä; sylki suihkusi. Itsellä tunne kuin olisi juoksumatolla ja vauhti varioisi varoittamatta 5-20 kilometrin tuntivauhdin välillä – ei minkäänlaista kontrollia.

Pettinki tuntui puolestaan lähinnä siltä, kuin joku olisi heittänyt henkitoreissaan olevan mustekalan kärsimään kuolinkamppailuaan alushousuihini; suuseksistä ottavana osapuolena minulla ei ole kokemusta, sillä en uskaltanut päästää Haukkaavaa Hippoa lähellekään ulkosynnyttimiäni.

Ja se itse yhdyntä. Ihmetellä täytyy, että sinne asti ylipäätään päästiin, fiksu olisi viheltänyt pelin poikki jo siinä vaiheessa, kun vaatteet olivat vielä päällä; mutta jaksoin uskotella itselleni, että kun vuoristoradan kyytiin on lähdetty, siitä ei voi hypätä kesken pois vaikka miten hirvittäisi. Pysytään sitten kyydissä vaikka kirkuen, ja luotetaan siihen että viimeiseen alamäkeen mentäessä ollaan jo totuttu kauhistuttavaan vauhtiin ja aletaan jopa nauttia siitä.

Se yhdyntä.

Mikrokategoriassa ensimmäisen palkinnon vievä elin vain semikovana muljuen ja epämääräisen kykyttelyn jälkeen onneen oman käden kautta, koska ei yksin pystynyt viemään missiotaan kunnialla ilotulituksiin asti.

Jälkeenpäin Haamu hehkutti, että parasta seksiä ikinä. Minä mietin, että koskakohan kehtaisin lähteä, vannoin mielessäni ettei uusintaa tulisi, ja hymisin jotain semimyöntävää.

Yritin sähköpostin saatuani miettiä edes jotain positiivista seksikokemuksestamme. En keksinyt yhtään mitään. Enkä todellakaan voinut pukea sanoiksi, mitä oikeasti ajattelin. Puolen tunnin jälkeen luovutin ja poistin aloittamani vastausmeilin luonnoskansiosta.

Mitä minä nyt sille vastaan? Vai jätänkö suosiolla kokonaan vastaamatta? Heitänkö jotain diplomaattista tyyliin “en mielelläni puhu näin intiimeistä asioista”?

Apua. 

Ladataan...
CougarWoman

No itseasiassa - ei niissä menkoissa itsessään oikeasti mitään kovin ihanaa ollut. Johtuen varmaan puolen vuoden pillereiden putkeen syönnistä, menkat olivat itseasiassa jo itsessään suoraan helvetin porteilta (yleensä ovat olleet hämmästyttävän kivuttomat); ja kun yhtälöön lisätään kuukautisten kanssa samana päivänä alkanut syysflunssa, ei minusta ollut muuhun kuin mouruamaan surkeasti vilttien keskeltä tukka joka ilmansuuntaan harottaen ja silmät kengurunpusseina mummoalkkareihin ja maksiterveyssiteisiin sonnustautuneena.

Päähän koski, alavatsaa kramppasi jopa niin että heräsin kesken unien; silmät olivat valonarat ja kuume sai ne vetisiksi. Nenä vuosi kuin Niagara (eikä muuten ollut ainoa osa kehosta, mikä vuosi sillä tavalla - TMI) ja kurkussa oli aavikollinen kaktuksia.

Jos nyt hakemalla hakee jotain positiivista – sain lievennettyä sekä flunssaa että kuukautiskipuja samoilla särkylääkkeillä, enkä ollut poissa kierroksesta kuin yhteensä neljä päivää. Vähän huonommalla ajoituksella olisin tuplannut sekä voimattomat päivät, että kipulääkkeiden määrän; eipä silti että tämä huomio kauheasti tuskaani lievitti yrittäessäni päättää, mihin kehon osaan sattuu eniten.

Kirjoja ei voinut lukea (silmien vetisyys ja päänsärky), televisiota ei voinut katsoa (valonarkuus ja päänsärky). Onneksi oli äänikirjat, joita tosin jouduin jatkuvasti kelaamaan takaisin, kun olin taas kerran nukahtanut kuumeeseeni kesken kuuntelun; ilmeisesti assosion vieläkin äitini lukemien iltasatujen vuoksi kirjojen kuuntelun akuuttiin nukahtamisen tarpeeseen.

Miksi siis ihanat menkat ilman sarkasmia?

Koska Ykkösmies kävi lauantaina puolestani ruokakaupassa, ja toi yllätyksenä ämpärillisen (no okei, puolen litran purkin) mielestäni maailman parasta (ja yllättäen myös kaupan kalleinta) suklaajäätelöä! Etsi minut vällyjen keskeltä, tökkäsi purkin ja lusikan käteeni.

"Jospa tämä helpottaisi kulta."

Tiedä oliko se se jäätelö vai Ykkösmiehen pieni mutta sitäkin huomaavaisempi ele, mutta kyllä se helpottikin. Ainakin sen aikaa kun lusikoin. 

Ladataan...
CougarWoman

Katseltiin eilen flunssaisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi The Hobbittia. Kun tuli kohtaus, jossa Bilbo Baggins tapaa Sméagolin, Ykkösmies repesi nauramaan.

“Mistä vetoa että meidän lapsi tulee näyttämään juuri tuommoiselta.”

Totesin hymähtäen, että se ei ole mahdollista, jos otetaan huomioon että lapsonen saa kuitenkin viisikymmentä prosenttia minunkin geeneistäni; muuten kyllä.

Ykkösmies vakavoitui, katsoi minua pitkään.

“Mä muuten luulen että oma päätökseni on jo tehty. Että ei meidän tarvi enää erikseen miettiä, mikäli tikku menee plussalle, että pidetäänkö me se vai ei.”

Tajusin, että ajattelen itse ihan samalla tavalla. Täytyy varmaan varmuuden vuoksi alkaa jo hamstraamaan Hobbit-aiheisia lastenvaatteita.

Our precious. 

Pages