Ladataan...
CougarWoman

Minulla on ystävä, joka on huonon avioliiton jälkeen päätynyt eroamaan alle kolmekymppisenä ja sen jälkeen alkanut toteuttaa itseään; löytänyt itsestään sen huonolla itsetunnolla varustetun läskin - joka ei kelvannut edes omalle aviomiehelleen - sijaan oman vartalonsa hyväksyvän ja jopa sitä kauniina pitävän BDSM-fanin. 

Nyt ystäväni seurustelee itseään huomattavasti (so. yli kymmenen vuotta) vanhemman miehen kanssa. Suhdetta on kestänyt kuukausissa mitattava aika, onpa ystäväni tavannut jo miehen lapsikatraankin, ex-vaimonkin.

Uusi miesystävä on se dominoiva osapuoli; ja ystäväni siis sataprosenttisen alistuva. Vakka löysi kantensa.

Omista BDSM-kokemuksistanihan (niistä vähistä, mitä on ollut) jo postasinkin täällä, ja koska ystäväni tiesi etten ole ainakaan ihan-ihan noviisi niissä asioissa, hän ottikin minut varsin nopeasti uskotukseen; siksi jolle voi kertoa ihan mitä vaan – kaikille kun ei missään nimessä voi. Ja nimenomaan sen pelossa että ihmiset tuomitsevat koska eivät ymmärrä; koska oma tilanne on erilainen, koska itse saavuttavat kliimaksinsa eri olosuhteissa. Ymmärrettävistä syistä hän tietää myös minun tilanteestani – ja hyväksyy sen tuomitsematta. Vaikka itse tulikin petetyksi avioliittonsa aikana.

Huomasin heti ystäväni nähdessäni, että tämä ikäänkuin…säteili. Silmistä tuikki vahvana sellainen “minulla on ikioma salaisuuteni” –hehku; askel oli kevyempi ja viettelevämpi, lantio keinui enemmän, vaatteet olivat montaa astetta naisellisemmat kuin viime tapaamisellamme. Nauru oli herkemmässä, kuplivampi.

Tunnistin sen säteilyn ja hehkun heti; ystäväni oli korviaan myötä rakastunut. Hehkutti uutta miesystäväänsä; miten ihanaa oli rankan työpäivän jälkeen mennä luokseen ja saada vastapalvelusta odottamatta jalkahieronta. Tai miten mielellään mies pesi ystäväni paksuja, pitkiä hiuksia kylpyammeessaan. Miten miehen jokaisesta ilmeestä ja eleestä huokui täydellinen palvonta ystävääni kohtaan; oli kuulemma tunne jonka oli jo unohtanut, teki mielettömän hyvää taas tuntea olevansa rakastettu, jopa palvottu.

Ystäväni näytti minulle hieman punastellen muutaman valokuvan. Ensimmäinen oli ns. selfie; ystäväni ja mies molemmat onnesta ymmyrkäisinä keväänvihreällä nurmimatolla makoillen, hymyillen niin typerästi kuin vain vastarakastuneet voivat. Ystävän hiuksissa keimailleen kukkasen oli mies poiminut ja tarkasti paikoilleen asetellut.

Seuraava kuva oli ystäväni rinnasta. Sitä komisti nyrkinkokoinen purppuranpunainen, lähes musta, mustelma.

Kolmannessa kuvassa ystäväni makasi vatsallaan alasti. Takamuksen yläosasta tarkasti polvitaipeisiin asti kirkuvanpunaisia, symmetrisiä juomuja, verelle asti puhjenneita tarkkaan positioituja viiruja. Kymmeniä, ellei jopa satoja. Välissä terveestä ihosta vain aavistus.

Älysin saman tien pari asiaa: ensinnäkään minulla ei luultavasti ollut mitään kokemuksia oikeasta, aidosta BDSM:stä.

Toisekseen – järkytyin kuvista; niitten graafisuudesta, fyysisestä väkivallasta kielivistä merkeistä, joita olin itse nähnyt ja kokenut täysin toisenlaisessa kontekstissa. Ja kolmanneksi: tajusin, etten saa näyttää järkytystäni, sillä se olisi loukannut ystävääni, tavallaan jopa pettänyt hänen luottamuksensa minuun.

Ystäväni kertoi, että oli piiskaussession aikana saanut elämänsä järisyttävimmän orgasmin. Tämä oli saavutettu ilman minkäänlaista genitaalikontaktia; ystäväni oli vain maannut miesystävänsä polvien päällä poikittain (kuten joskus jura-aikaan pieniä lapsia kuritettiin) ja ottanut raippaa.

Ystäväni kutsui näitä jälkiä “muistoiksi rakkaudestaan”, ja kertoi että kantaa niitä ylpeinä. Kun kysyin, eivätkö jäljet tee kipeää, ystäväni kertoi nauraen että totta kai tekevät. Mutta että se joskus jälkeenpäin jopa päiviä kestävä kipu saa hymyn kasvoille, vie takaisin siihen hekuman hetkeen. Että se kipu tekee onnelliseksi.

Minä halasin ystävääni hymyillen, kerroin olevani oikeasti onnellinen hänen puolestaan; että hän oli löytänyt elämänsä rakkauden ja sen oman juttunsa. Ja todellakin tarkoitin sitä koko sydämestäni.

Jälkeenpäin mietin, että ehkä minä olen ihan samanlainen masokisti kuin hänkin. Että ehkä me emme olekaan kovin erilaisia ihmisinä, naisina, rakastuneina. Minun mustelmani vain eivät tule olemaan fyysisesti näkyvissä, niitä ei voi taltioida kuviksi.

Muistoja rakkaudesta ne tulevat silti olemaan. 

Ladataan...
CougarWoman

Iltalehdessä oli eilen juttua naisesta, joka sai aviomiehensä pettämisepäilyilleen konkreettisia todisteita luomalla valeprofiilin Facebookiin, ja haki sitä kautta kontaktia mieheensä. Mies hyväksyi kaveripyynnön ja pian alkoivatkin vihjailevat viestittelyt. Tapaamistakin mies mourusi (ja ilmeisesti mouruaa edelleen). Aviopari on nyt viestitellyt toisilleen puoli vuotta (!), eikä aviomies vieläkään tiedä viestittelevänsä oman vaimonsa kanssa.

Huomasin lukevani juttua ristiriitaisin tuntein.

Ensimmäisenä tietysti tuli mieleen, että huh – mitä jos Ykkösmieskin keksii jotain tuommoista. Sitten tietysti tajusin, että uhka on menneisyyden murheita; samalla hetkellä kun sovinto Nörttipojan kanssa oli tehty, poistin pettäjäsivustoprofiilini ja jätin nätisti hyvästit niin Upseerille kuin Jalkapalloilijallekin.

Sitten aloin pohtia, miten itsekin olen ollut samankaltaisessa tilanteessa. Muistin taas, miten sain minua pettäneen eksäni kiinni; ensimmäinen varoituskello oli tosiaan se puhelimen taukoamaton vartiointi. Tutkin puhelimen sopivan tilaisuuden tullen (mitä en muuten olisi koskaan tehnyt, ellei sitä oltaisi vartioitu niin henkeen ja vereen), ja tekstiviestit sanoivat tarpeeksi.

Seuraava veto oli ohjelmoida oma numeroni tekstiviesteilyn kohteen numeron tilalle, ja voilá: heti kun ulko-ovi sulkeutui ja eksä lähti kotiaan kohti, minä sain puhelun. Joka ei ollut minulle tarkoitettu. Muutin ääntäni ja vastailin parhaani mukaan kysymyksiin siitä, mitä “mulla on juuri sillä hetkellä päällä” ja “miten ikävä mullakin on sua”. Kunnes en enää kestänyt, vaan muutuin takaisin itsekseni ja sain eksäni näin rysän päältä kiinni.

Eksä löi luurin korvaan sillä hetkellä. Panikoi. Meidän juttumme ei sen jälkeen enää kauaa kestänyt.

Samoin toimin, kun sain Ykkösmiehen kiinni rakkaudentunnustuksista sähköpostin välityksellä. Paiskasin kissan pöydälle saman tien, asiasta keskusteltiin ja miehen piti tehdä valinta. Sen jälkeen asia haudattiin käsiteltynä, case closed.

Miten raastavaa täytyy siis olla pitää kulissia yllä puoli vuotta? Toivottaa miehelle hyvät yöt ja jäädä itse katsomaan telkkaria, kun mies pistää makuuhuoneen oven kiinni ja alkaa viestittelemään uudelle ihastukselleen (tai siis oikeasti vaimolleen)?

Vaimo on opetellut uuden murteenkin vain miestään hämätäkseen.

Mistä tuo kaikki energia kumpuaa? Mies uskottelee salarakkaalleen sitäpaitsi että vaimo on ex-vaimo, ja puhuu hänestä vähemmän imartelevaan sävyyn. Eli vaimo lukee nyt jo puolen vuoden ajan solvauksia omasta persoonastaan?

Ehkä vaimo pelkää, että mies jättää hänet; ei uskalla pistää miestään teoistaan tilille. Ja ehkä ihan samalla tavalla ja samasta syystä Ykkösmies on jo jollain tasolla tietoinen siitä, että jotain on muuttunut, mutta kissa pyörii vielä jaloissa sen sijaan, että maukuisi pöydällä? 

Ladataan...
CougarWoman

Se Tyttöjen Ilta.

Syötiin (liikaa) sushia, juotiin ihanan kylmää roséviiniä; istuttiin parvekkeella ja puhuttiin höpöjä. Nörttipoika otettiin avosylin vastaan ja oli kuin kala vedessä. Puhui paljon kaikkien kanssa. Leidit ihastelivat Nörttipojan sosiaalisuutta ja kykyä olla niinkin luonteva tuikituntemattomien naisten keskellä. Sain pelkästään positiivista palautetta; ja seuraavaa iltaa suunniteltaessa jotenkin jopa oletettiin, että Nörttipoika tulee taas mukaan.

Oli uskomattoman helppoa taas olla toisiamme lähellä ja nauttia toisen kosketuksesta; kuin sitä inhottavaa riitaa ei koskaan olisi ollutkaan. Esimakua otimme jo pikaisesti iltapäivästä heti hotelliin kirjautumisen jälkeen; sessio oli lyhyt (oli kiire tyttöjen kämpille), mutta molemminpuolisesti tyydyttävä.

Oli myös ihanaa olla taas vieraassa kaupungissa, kävellä käsi kädessä. Pysähtyä suutelemaan liikennevaloissa ikäänkuin olisimme oikea pari. Yöllä jo nautitun viinin, kymmensenttisten korkokenkien ja mukulakivikatujen kombinaatio sai askeleet epävakaiksi; Nörttipoika veti huolehtien lähelleen, piti kiinni tiukasti etten muljauttaisi nilkkojani. Tuki myös toista edellämainitusta kombinaatiosta kärsivää leidiä toisella puolellaan.

Illan juhlimisen jälkeen, aamuyön tunteina, otimme uusintasession. Tällä kertaa hitaammin, toisistamme nauttien. Kun sitten vihdoin saavutimme kliimaksin samaan aikaan, purskahdin yllätyksekseni itkuun - enkä sellaiseen elokuvamaiseen eteeriseen, jossa yksi tarkkaan valittu kyynel vierähtää tarkoin valitulla hetkellä silmäkulmasta henkilön tuijottaessa haaveilevasti kaukaisuuteen – vaan sellaiseen holtittomaan räkää turskivaan epäeroottiseen nikotteluun.

Jotenkin hetken intensiivisyys yhdistettynä sen tajuamiseen, miten lähellä oli etten olisi koskaan ollut juuri siinä hetkessä hänen kanssaan, sai aikaan hetkellisen tunteitten ylivyöryn. Pyytelin anteeksi yllättävää tunteenpurkaustani – hävetti - mutta Nörttipoika vain veti lähelleen, rutisti lujaa. Suukotti kyyneleeni pois. Piti minua sylissään vielä kauan jälkeenpäin, nukahtamiseen asti.

Aamulla heräsimme tarpeeksi ajoissa pystyäksemme nauttimaan toisistamme vielä kahdesti; sitten olikin jo kiire sovittuun aamiais-rendez-vousiin leidien luokse. Minä ja Nörttipoika valmistimme Full English breakfastin sillä välin kun leidit puristivat mehua tuoreista appelsiineista ja paistoivat croissantteja. Söimme itsemme tukkoon, leidit muistivat puujalkavitsailla miten hyvältä Nörttipojan makkara maistui; rasvainen duunariaamiainen maistui urbaaneille leideille enemmän kuin hyvin. Samalla haihtuivat viimeisetkin edellisiltana hankitut kohmelon rippeet.

Kävimme vielä istumassa joen rannassa virvoitusjuomapiknikillä ennen kuin oli taas aika lähteä kotiin ja palata arkeen.

Hymyilyttää vieläkin.

 

Pages