Ladataan...
CougarWoman

Päätin tiistaisen avioseksiyllärin jälkeen, että en oikeastaan enää tarvitse Nörttipoikaa; tai ehkä joskus vielä tarvitsisinkin, mutta en vaan yksinkertaisesti enää halua.

Jännää, miten paljon tunteet vaikuttavat siihen, miten toisen fyysisen olemuksen näkee. Niin ruusunpunaisten lasien läpi en koskaan katsellut, ettäkö Nörttipoika olisi ollut silmissäni jotenkin übermaskuliininen adonis; mutta pidin ominaistuoksustaan, hoikasta (okei, laihasta) kehostaan ja pehmeistä, pienistä käsistään sekä huonosta ryhdistään kaikesta huolimatta. Edes se, että Nörttipojan ranteet olivat kapeammat kuin omani, ei haitannut. Koska tykkäsin hänestä.

Jotenkin sitten yhtäkkiä viime tapaamisella näinkin hänet kuten “ulkopuoliset” hänet näkevät; yllä kuvaillun kaltaisena. Ja huomasin, että en tunne seksuaalista vetovoimaa näkemääni kohtaan. (Ja sitä Gaultierin Le Malea olin kestänyt heteromiehellä vain, koska olin tottunut siihen hänen kehollaan.)

Tätä en tosin missään nimessä halua Nörttipojalle kertoa, sillä muistan miten epävarma hän oli itsestään ja ulkonäöstään "suhteemme" alussa. Itsekriittisenä ja realistisena ihmisenä tajusi kyllä itsekin, että ihan niitä parhaita arpoja ei geeniarpajaisissa ollut jaeltu. Mutta vähemmänkin perinteisessä mielessä komea/kaunis ihminen voi olla vetovoimainen ja karismaattinen, jos vaan itse uskoo omaan seksikkyyteensä ja uskaltaa olla itsevarma; ja tämän Nörttipoikakin oppi suhteemme aikana. Olen iloinen siitä, että sain sen hänelle opettaa - enkä todellakaan aio sitä häneltä pois ottaa vain, koska itse näen hänet nyt eri tavalla. Hän uskoo olevansa seksikäs, haluttu, komeakin. Ja se näkyy hänen käytöksessään; uskaltaa ottaa enemmän kontaktia toisiin ihmisiin, flirttaileekin enemmän. 

Seurasi tuskailutunti sähköpostiluonnoksen kimpussa; miten tuon nätisti julki, etten koe enää himoa häntä kohtaan, ja että en halua enää tavata häntä?

Lopulta päädyin kertomaan niin kuin asia oli (ainakin melkein); että en halua häntä enää, ja että syypää on varmaan se tyttöystäväkokelaan tapaamisesta johtunut pikaero. Että se kipinä, joka meidän välillämme oli, on nyt lopullisesti hiipunut eikä sitä auta enää yrittää liekeiksi puhallella. Kerroin, että koin syyllisyyttä viime tapaamiskerralla; ensimmäistä kertaa tunsin oloni tosi kurjaksi ja olin erittäin tietoinen siitä, että petän aviomiestäni. Ja että en halua kokea sitä enää toista kertaa.

Sitten odottelin kylmä söyrinki tiedätte-kyllä-minkä ympärillä Nörttipojan vastausta. Lopulta se tuli.

“Osasin jo odottaa tätä, tiesin että tämä on tulossa jo siitä miten halasit minua lähtiessäsi.”

Nörttipojan loppuvastaus oli tyypillisen nörttipoikamainen; että ymmärtää miksi en enää halua tavata, että on kiitollinen kaikesta mitä kanssani on kokenut ja oppinut ja hyvää jatkoa toivotellen. Loppukaneettina vielä, että toivottavasti voidaan vielä joskus tulevaisuudessa nähdä ihan ystäväpohjalta.

Minä en tällä hetkellä usko, että tuntisin vielä joskus tarvetta nähdä häntä riippumatta siitä, miltä “pohjalta” tapaaminen tapahtuu. Mutta sitä en viitsinyt hänelle erikseen kertoa. Uskon, että kontaktimme hiipuu ihan itsestään, luonnollisesti.

Ladataan...
CougarWoman

Eilen oltiin juuri syöty pasta-ateria pinaatti-tomaattisalaatilla; kivan kevyttä mutta silti täyttävää. Lopettelin toista viinilasillistani ruokapöydän ääressä, kun Ykkösmies yhtäkkiä nousi ja poistui takavasemmalle. Ajattelin, että vessaan, enkä sen kummemmin huomioinut.

Vähän ajan päästä Ykkösmies ilmestyi olohuoneen oviaukkoon. Alasti.

“No tuutko?”

Täh. Löikö aivoissa tyhjää, vedinkö black-outin huomaamattani. Ai että tuunko minne?

“No tuutko suihkuun mun kanssa?”

Ruosteinen kolikko tipahti. Jos Ykkösmies pyytäisi että tungen sopraanonokkahuilun hanuriini ja soitan sitä kautta Bachin toccatan ja fuugan d-mollissa - jos se johtaisi seksiin niin tekisin sen ilomielin. Sen varjossa yhteinen, vaikkakin suunnittelematon suihkuhetki tuntui varsin kohtuulliselta pyynnöltä toteuttaa. Edes Clark Kent puhelinkopissa ei riisunut vaatteitaan yhtä nopeasti.

Suihkussa Ykkösmies alkoi määrätietoisesti saippuoida minua; itse vain olin ja annoin tapahtua, nautin vartaloni ja aistieni heräämisestä Ykkösmiehen käsittelyssä. Olen yleensä aika aktiivinen, mutta tällä kertaa nautin passiivisuudestani; että minulla oli aikaa antautua tuntemuksilleni ilman että lumous piti rikkoa “vastapalveluksilla”. Aikansa saippuoituaan (älysi jopa käyttää intiimialueille niille tarkoitettua suihkuvaahtoa tavallisen Doven asemesta), polvieni jo alkaessa notkahdella, Ykkösmies käänsi hanat kiinni ja totesi käheästi minua kuivatessaan, että nyt viedään nainen makuuhuoneeseen. Huomasin, että hän nautti passiivisuudestani, nautti roolistaan miehenä joka vain tulee ja ottaa kyselemättä.

Makuuhuoneen puolella sitten esileikittiin lisää puolin ja toisin. Huomasin, miten paljon nautin Ykkösmiehen suutelemisesta; miten hyvin kehomme sopivat toisiinsa, miten tutusti kumpikin osasi koskettaa juuri oikein, juuri oikeista paikoista. Ei puhettakaan että toisen kättä olisi pitänyt ohjata tai itse kääntyillä ja vääntyillä saavuttaakseen oikean kulman.  

Kiireetön rakastelu voisi terminä olla jotain, joka hyvinkin osuvasti kuvaisi eilistä sänkypainiamme. Suihkusessio mukaanlaskien kello näytti kahta tuntia myöhempää, kun viimein palasimme olohuoneeseen aamutakeissamme kasvot pöllähtäneessä hymyssä, minä panotukassani. Sytytimme savukkeet poikkeuksellisesti sisällä, Ykkösmies kaatoi minulle vielä kolmannenkin lasillisen ja otti itselleen postcoitaalin mallasviskin. Skoolasimme irvikissavirnistellen, silmät toisillemme tuikkien.

Värisen vieläkin, kun ajattelen kehoani Ykkösmiehen vahvojen käsivarsien syleilyssä; näinhän tämän kuuluukin mennä.

Ai niin muuten – se jyystäjäsammakko (rana grindus) ei tällä kertaa osallistunut aktiin sekuntiakaan. Eikä edes se latistanut tunnelmaa, että ensiassosiaatio Ykkösmiehen saapastellessa ovesta sisään oli...Tauski.

Kuvan Mickey Rourke Bruce Willis Ykkösmies Tauski ei liity tapaukseen.

Ladataan...
CougarWoman

Sain “puumasähköpostiini” uutta viestiä eräältä kanssani samanikäiseltä (ex-?) puumanmetsästäjältä, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti viestitellyt jo pidempäänkin täysin kaveripohjalta. “Puumanmetsästäjä” oli lukenut viimeisimmästä Nörttipoikatapaamisestani ja esitti teoriansa, jonka mukaan näyttäisi nyt siltä, että olen rakastumassa Ykkösmieheen uudelleen.

Viesti pysäytti; olisikohan oikeastikin noin?

Kyllä minä olen rakastanut Ykkösmiestä koko Nörttipoikaeskapaadin ajan. Mutta ne rakastumisen aiheuttamat perhoset vatsassa olivat jo ajat sitten lakanneet räpyttelemästä siipiään; perhosten elämänkaari kun on kovin lyhyt.

Aina ennen, kun vietin aikaa Nörttipojan kanssa, oli vain me kaksi. En luonut itsekkäästi ajatustakaan Ykkösmiehelle; noina hetkinä hänen olemassaolostaan muistutti vain sormus vasemmassa nimettömässäni.

Viime kerralla oli kuitenkin toisin. Ajattelin Ykkösmiestä lähes tauotta, ja joka kerta omatuntoani vihlaisi vähän; ei tarpeeksi satuttaakseen, vain sen verran että ärsytti. Jopa puhuin Ykkösmiehestä – ja sitä en ole tehnyt koskaan ennen. Puhuin Ykkösmiehestä nimellä ja luulen, että Nörttipoika kuuli nimen ensimmäistä kertaa. Kun aloitin neljännen tai viidennen tarinani featuring Ykkösmies, Nörttipojan silmissä häivähti kärsimättömyys. Tajusin itsekin, että puhuin hänestä taukoamatta vaikka se ei ollut kovinkaan korrektia; en vain voinut itselleni mitään.

Olen joskus ajatellut, että seksiä ei voi harrastaa ilman minkäänlaisia tunteita; vain toisen läheisyys, puhumattakaan seksuaalisen kiihottumisen vapauttamia hyvänolon hormoneja, saa aikaan edes jotain tunnetasolla.

Mutta kun makasin Nörttipojan kanssa, en tuntenut mitään. En ainakaan mitään positiivista, väistämätöntä fyysistä reaktiota lukuunottamatta. Jälkihalit olivat vaisuja, huomasin vertailevani Nörttipoikaa Ykkösmieheen; miten paljon lihaksikkaampi jälkimmäinen oli, ja miten paljon miehekkäämpi. Kyllästyin Nörttipojan jatkuvaan puhetulvaan ennätysajassa ja havaitsin, että minua ei kiinnostanut pätkääkään, mitä hänelle oikeasti kuului. Nörttipojan ominaistuoksukin, jota ennen nuuskutin samalla innolla kuin huumekoira Amsterdamista saapuvan lennon matkustajia, vain ärsytti; miksi se käyttää aina tuota samaa tuoksua.

En ole tapaamisen jälkeen ottanut minkäänlaista kontaktia Nörttipoikaan perinteisen “turvallisesti kotona, kiitos viimeisestä” –viestin jälkeen. En jotenkin tunne siihen mitään tarvetta. En ikävöi häntä, en suunnittele seuraavaa tapaamista – itseasiassa en edes tiedä, haluanko ylipäätään tavata häntä enää.

Sen sijaan huomaan, että katselen Ykkösmiestä entistä useammin sillä silmällä; että on se aika komea ja miehekäs, vaikka ei olekaan mikään kiiltokuvapoika (ei toki ole koskaan ollutkaan; mutta ensitapaamisella muistutti nuorta Mickey Rourkea jostain sieltä Harley Davidson and the Marlboro Man -ajoilta). Kuitenkin semmoinen perusmaskuliininen ripauksella pahaa poikaa. Uuuuh. Kun nykyään katson Ykkösmiestä, näen saman miehen, johon jo ensitapaamisella rakastuin. 

Kuvassa siis Mickey Rourke, ei Ykkösmies. Edit: Eikä ainakaan Tauski!!

Vatsanpohjassa ei ehkä vielä ole perhosten siipien lepatusta, mutta jotain on kuoriutumassa koteloista. Nähtäväksi jää, tuleeko sieltä yöperhosia, jotka aloittavat elämänsä vain lopettaakseen sen lentämällä liian lähelle liian kuumaa lamppua; vai jotain kauniimpaa ja parempaa.  

Pages